Helsingin Sanomat ja Aamulehti uutisoivat 19.2., että Tampereen Työväen Teatteri on joutunut perumaan kolmanneksen Jeppe Niilonpojan esityksistä negatiivisten yleisöreaktioiden ja kritiikkien takia. Varsinkin väkivaltakohtaus, jossa nähdään litroittain verta ja ruumiinkappaleita, on saanut yleisön lähtemään pois kesken näytöksen. Myös tapa, jolla Jepen alkoholin käyttöä kuvataan, on herättänyt pahennusta.
Kirjoitin Jeppe Niilonpojan arvostelussa, että yksi näytelmän pääteemoista on tekopyhä suhtautuminen päihteisiin ja vallan käyttöön. Siksi tiettyjen näytelmässä esitettyjen kuvastojen tuottamat voimakkaat reaktiot ovatkin mielestäni mielenkiintoisia. Mielenkiintoista on sekin, että monissa näytelmästä kirjoitetuissa kritiikeissä väkivaltakohtausta ei ole kovin paljon analysoitu. Paheksunta, inho ja sivuuttaminen kertovat kuitenkin siitä, että näytelmässä esitetyt kohtaukset osuvat kipuhermoon – joudumme katsomaan jotakin, mitä emme haluaisi nähdä – ainakaan suuren teatterin päänäyttämöllä. Samaan aikaan supersankaritarinat vetävät yleisöä elokuvateattereihin sekä fiktiiviset rikosdraama- ja reality-sarjat ovat suosittuja televisiossa ja erilaisissa suoratoistopalveluissa. Erilaiset väkivaltakuvastot ovat niissä peruskauraa.
Miksi tekoveren roiskuminen elokuvassa on vähemmän kauheaa kuin teatterissa? Ehkä kyse on esitystavasta, ehkä yleisön odotuksista. Kun katsomme Nuoren Morsen kaltaista rikossarjaa tai perinteisiä Agatha Christie -filmatisointeja tai vaikkapa Sorjosta, kuolema näyttäytyy estetisoituna, vaikka kyse on tappamisesta. Sama pätee väkivaltakohtauksiin suurimmassa osassa toiminta- ja supersankarigenrejä: ne maalaavat kuvan ihmiskehosta ja -mielestä, joka on haavoittuessaankin särkymätön. Todellisuudessa väkivalta ja päihderiippuvuus ovat rumaa katsottavaa ja niiden esittämistä rumana tai kauhistuttavana voidaan siksi pitää perusteltuna.
En ole kuitenkaan sitä mieltä, että Jeppe Niilonpojan herättämät negatiiviset tunteet olisivat vääriä tai epäadekvaatteja. Katsojia järkyttänyt splatterkohtaus oli minustakin veret seisauttava ja todella hämmentävä. On kuitenkin eri asia, miten reagoimme tunteisiimme kuin mitä tunnemme. Ehkä olisi hyödyllisempää pysähtyä pohtimaan omaa hämmennystä tai muuta negatiiviseksi mieltämäämme tunnetta, eikä vain torjua tai ohittaa sitä. Mielipaha ei ole vaarallista. Teatteri saa herättää voimakkaita tunteita, myös negatiivisia.
