Kulttuurivihkot 6/2024, kirja-arviot
Esko Tulusto (2024): Viimeinen leikkaus. Aviador. 376 s.
Kahdeksatta kymmentään käyvä eläkeläismies kärsii vaikeista selkä- ja lonkkavaivoista ja joutuu leikkauksiin ja kuntoutusjaksoille. Kivulias kaatuminen kodin portaissa keskeyttää hyvin alkaneen toipumisen, ja kierre pahenee. Leikkaukset seuraavat toisiaan, lonkkaproteeseja ja tekoniveliä asennetaan ja poistetaan. Ilmeisiä virheitäkin tehdään tapauksen poikkeuksellisuuden vuoksi. Invalidisoituminen on rankka paikka, mutta toivo paremmasta elää uusia leikkauksia odotellessa.
Tällainen on peruskuvio Esko Tuluston romaanissa Viimeinen leikkaus. Tulusto on tehnyt yli 40 vuoden työuran toimittajana, josta 20 vuotta Hymy-lehden vastaavana päätoimittajana. Toimittajatausta näkyy romaanissa sujuvana ja koukuttavana tekstinä ja dokumentaarisluontoisina elementteinä. Mukana on lääkärien lausuntoja ja hoitokuvauksia sellaisenaan, jopa röntgenkuvia. Lopussa on lääketieteellisten termien sanasto.
Tällainen dokumentaarisuus moisesta aiheesta voi kuulostaa uuvuttavalta, mutta – ihme ja kumma – se tuntuu lopulta toimivan. Se luo autenttisuuden tuntua, vaikka jokaista toimenpidekertomusta ei sanasta sanaan lukisikaan. Vaikuttavia ovat esimerkiksi HYKS:n tekonivelyksikön listaukset siitä, mitä kaikkia ruuveja, levyjä, vaijereita ja nuppeja potilaan reiteen, sääreen ja lonkkaan on asennettu.
Viimeinen leikkaus on kuitenkin paljon muutakin. Tulusto irrottelee huomattavasti enemmän kuin mikä vaikkapa lehtijutuissa on mahdollista. Niin kerronnan tyylilajina kuin päähenkilö-kertojan selviytymiskeinona on satiiri, jota hän viljelee reippaasti keskusteluissaan niin hoitohenkilökunnan, puolisonsa kuin parantumatonta syöpää sairastavan ystävänsä kanssa. ”Ennen harrastin lukemisen ohella liikuntaa, metsänhoitoa ja kalastusta. Nyt, lukemisen ohella leikkauksia”, päähenkilö kertoo. Kirurgien ongelmatapausryhmää, jossa hänen tapaustaan käsitellään, hän kutsuu ongelmajäteryhmäksi, mikä huvittaa lääkäreitäkin.
Kertojan henkilöhahmoa ja asennetta avaavat myös lyhyet muistumat lapsuuden ja teini-iän vaatimattomista elinoloista maaseudulla, jossa hän isänsä ennenaikaisesti kuoltua joutui uurastamaan pientilan töissä. Kirjallisuuden lukeminen oli henkireikä, ja historiakin alkoi kiinnostaa – molemmat näkyvät vahvasti romaanin mono- ja dialogeissa. Sivistys on henkireikä ja selviytymiskeino myös sairastaessa.
Kertoja pohtii mieluummin ympäröivää maailmaa kuin omaa koipeaan ja lonkkaansa. Tulee koronapandemia ja Ukrainan sota ja muutenkin myös ihmiskunta ja maailma näyttää olevan pahasti sairas. Lukija pääsee osalliseksi aikaansa seuraavan pitkän linjan toimittajan jutustelevaan tyyliin esittämistä ajatuksista ja analyyseista. Aina vahvasti vasemmalle kallistunut potilas on huolissaan hyvinvointivaltion kohtalosta ja ihailee hoitopolkunsa varrella sitä, kuinka hyvin julkinen sairaanhoito – vielä – kaikesta huolimatta toimii.
Kertojaa hirvittää Suomen Natoon meneminen ja sen jälkeinen syvempi liittoutuminen osana Yhdysvaltojen hegemoniapyrkimyksiä. ”Suomi on Yhdysvalloille samanlainen eteentyönnetty tukikohta kuten Kuuba olisi ollut Neuvostoliitolle”, hän toteaa vuoden 1962 Kuuban ohjuskriisiin viitaten. Puolueettomuuspolitiikan muiston likaaminen tuo kertojalle mieleen Yoko Ogawan romaanin Muistipoliisi – dystopian, jossa näkymättömissä oleva valta vie kansalaisilta virkakoneiston ja median avulla muistotkin. Hän ihmettelee esimerkiksi, kuinka Paasikiven päiväkirjoihin pohjautuva tv-sarja Sodan ja rauhan miehet katosi Yle Areenasta juuri Suomen liittyessä Natoon.
Moni kirjallisuusihminen pitää poliittisen kommentoinnin liittämistä kaunokirjallisuuteen riskinä tai jollain tavoin sopimattomana, mutta ainakin tässä romaanissa se on tärkeä mauste. Mieleen tulevat Hannu Salaman myöhäistuotannon romaanit, joissa niissäkin muun ohessa seurataan ja manataan kapitalismin ja natottamisen etenemistä.
Toinen tärkeä mauste Viimeisessä leikkauksessa on kansankuvaus. Sairaalassa näkee kansan koko kirjon, ja kaikki ovat tasa-arvoisia. Päähenkilö antautuu mielellään juttelemaan niin hoitohenkilökunnan kuin toisten potilaiden kanssa ja tekee heistä havaintoja. Kaikki eivät ole vaivojensa kanssa yhtä stoalaisia ja sisukkaita kuin hän.
Viimeinen leikkaus voi tuoda omanlaistaan lohtua muille samankaltaisten terveysongelmien kanssa kamppaileville, mutta se koskettaa monin tavoin myös nuorempaa ja terveempää lukijaa.
Elias Krohn
