Kari Sallamaa (2025): Kosmoksen leikkaaja. Raoul Palmgrenin teot ja tekstit. Atrain & Nord. 610 sivua.
Miten käy kun puolue, jolla on ”tuhat silmää mutta ei aivoja” (Bertolt Brecht) törmää intellektuelliin, jolla on paitsi aivot myös terve itsetunto ja ankara tarve tietoon ja totuuteen?
Huonostihan siinä käy, mutta ei niinkään tämänkertaiselle intellektuellille, vaan hänen asemalleen ja yhteiskunnalliselle näkyvyydelleen. Kun tieto tuli Raoul Palmgrenin erottamisesta Vapaan Sanan päätoimittajan paikalta, miehen Pengerkadun asunto tulvehti osanottoja ja kukkalähetyksiä. Elettiin joulukuuta 1952, Suomi oli selvinnyt Andrei Ždanovista, sotakorvauksista ja jopa Helsingin olympialaisista.
Poispotkitun päätoimittajan, marxilaisen teoreetikon ja vasemmiston kulttuuripoliittisen linjanvetäjän tie ei kulkenut yli kukkien. Olen törmännyt moneen päätoimittajaan, mutta en koskaan sellaiseen, jonka on eronsa jälkeen joutunut senttaamaan juttuja lehtiin ja väkertämään työnhakuilmoituksia toisensa perään.
40-vuotias Palmgren ei ollut rämäpää reportteri Apu-lehden Matti Jämsän tyyliin eikä myöskään tasapaksu artikkelimaakari kuten Matti Kurjensaari, Kari Sallamaa pohdiskelee. Minäkin olen tulenkantaja, nuori Raoul puuskahti ja ihaili Olavi Paavolaista. Parikymppisestä asti hän oli kulttuurilehtien avustaja, toimittaja ja vihdoin uuden poliittisen voiman SKDL:n linjanvetäjä, jolla on tiukka Helsingin yliopistosta noudettu humanistin koulutus.
Olen törmännyt mieheen Oulun yliopiston käytävillä kolmekymmentä vuotta myöhemmin ja voin vakuuttaa, että itsetietoisen aristokraatin habitus pikkusikareineen ja Clark Gable -viiksineen oli vankkumaton.
Mutta kyllä siinä kysyttiin miestä! Ulos kylmään, otsikoi Kari Sallamaa. Vaikutusvaltaisen lehden päätoimittaja saa olla hieman ylimielinenkin, mutta siihen pitää olla kanttia. Oriveden kruununvoudin pojalla Raoul Oskar Gånge-Rolf Armin Palmgrenillä sitä näytti olevan.
Erottaminen Vapaasta Sanasta – lähtökäsky tuli korkealta?
Sotienjälkeinen poliittinen historia todistaa, että Suomen kommunistinen puolue joutui lopulta vielä kovemmalle kuin erotettu päätoimittaja. Uppouduttuani Kari Sallamaan huolekkaisiin ja riittoisiin todistajanlausuntoihin alan uskoa, että SKDL menetti aarteen, jota kaikki poliittiset liikkeet tavoittelevat: hegemonian. Lupaavan alun jälkeen SKP:n tiiviissä käsiohjauksessa uusi vasemmistolainen liike menetti houkuttelevuutensa edistyksen lippulaivana.
Raju oli ajan riento vaaran vuosina, myönnettäköön, mutta pannasta päässyt ”kellari-SKP” ei osannut luovia kuoppaisessa poliittisessa julkisuudessa, vaan vetäytyi kaavamaiseen ja omahyväiseen politikointiin. Riippakivinä roikkui Kremlin varjo ja marxilainen kaanon. Paperille lyötiin peruskommunistinen tuomio: ”Palmgrenin tapainen itsekeskeinen ja itseään yliarvioiva henkilö ei voi kantaa kommunistisen puolueen jäsenen kunniakasta nimeä.”
Sallamaan suhde ajan SKP:hen on kepeän ironinen. Siinä meillä on poliittinen tulevaisuudenliike. Kun puolue viimein saa vapaat kädet, ”tuo tuhatsilmä” ryssii kaiken mihin koskee. Palmgren on intellektuelli, virhe jo sinänsä, rasittavan kriittinen ja itsenäinen. Punainen Hertta säilyttää tyylinsä intellektuellin kujanjuoksussa, mutta ”telaketjustalinistit” ja pienemmät ”änkyrät” hoitavat kivienheiton, etunenässä ”neuvostojuonittelija” Tuure Léhen, ”stagnaatikko” Armas Äikiä, ja jopa 1930-luvun työtoveri, ”vanha jyrä” Mauri Ryömä.
Syyskuussa 1952 Palmgren – nimimerkki Hapan – kirjoitti pakinan ”Sulo Häiriö”. Siinä kuvataan pikku paikkakunnan puoluetoimitsijaa, joka ”omahyväisyydellään ja stobakillisuudellaan” (Aleksis Kivi by Sallamaa) vahingoittaa liikettä. Osui ja upposi. Äikiä loukkaantui ja kanteli isälle. Ristiriita on sovittamaton. Palmgren: ”Totuus on parasta propagandaa!” Äikiä, SKDL:n tietotoimiston päällikkö, sovitteli tosiasioita samaan tapaan kuin eräs läntisen suurvallan johtaja nykyään. Ja sitä paitsi hän oli avuton kirjoittaja.
Tuhatsilmän rattaat pyörivät. SKP:n poliittisen toimikunnan kokous 26.11. 1952. Äikiä: ”mies väheksyy opiskelua”. Sallamaa: ”änkyrä ymmärtää opiskelulla dogmaattisten vihkosten pänttäämistä”.
Liikkeen ylivoimaisesti pätevin journalisti sysättiin virkakieltoon. Kari Sallamaa lohduttaa ja poistaa taakan mainioiden kotikommunistien harteilta. 1948 Kreml ja Titon Jugoslavia joutuivat riitaan. Palmgren kirjoittaa pääkirjoituksen, joka ymmärtää Jugoslavian omaa tietä sosialismiin. Kreml ei kuitenkaan hievahda. Ei titolaisuudelle! Väärin kansallistettu!
Lähtökäsky Vapaan Sanan päätoimittajan paikalta ei ollut Palmgrenin oma valinta, Sallamaa korostaa. Näin intellektuelli sai kuitenkin vapautensa. Edessä olisivat olleet mahdottomat vuodet, Unkari 1956, Praha 1968. Siksi on historiallisesti oikein, Sallamaa kirjoittaa, että lopullinen lähtökäsky tuli mahdollisimman korkealta, Kremlistä, ei kotikommunistien matalasta majasta.
Nuoren kriitikon aatteelliset linjat
Raoul Palmgrenin arvostelijan työn kannalta kiinnostavin on 1930-luku. Koko vuosikymmenen yllä oli suuri päällekirjoitus: taistelu sosialismin puolesta ja fasismia vastaan. Nuori kriitikko on linjakas heti alusta lähtien: ”Arvostelijan tulee olla tiedemies”. 22-vuotias Palmgren otsikoi julistuksen uudessa Tulenkantajissa 1934. Palmgren säikyttelee esteettejä: ”on selvää, että tällainen kriitikko on kauhistus taantumukselliselle taiteelle ylipäänsä, hän kun kirkkaan, kylmän valonheittäjän tavoin iskee läpi taantumustaiteen keinotekoisen valhepimeyden”
Palmgrenin marxilais-linnéläisessä luokittelussa kirjailijoiden maailmankatsomukset pantiin läpivalaisuun 1930-luvun historiallisen tilanteen kylmien lakien alla. Patataantumukselliset (Eino Railo, Heikki Asunta, Yrjö Koivukari) eivät yleensä olleet ajan ykköskirjailijoita paitsi Mika Waltari, josta eivät tykänneet muutkaan merkittävät kriitikot kuten Elsa Enäjärvi-Haavio. Liberaaliin keskustaan solahtivat sellaiset suuret nimet kuin F. E. Sillanpää, Olavi Paavolainen, Lauri Viljanen ja T. Vaaskivi. Aitoja työläiskirjailijoitakin Palmgren sentään löysi 1930-luvun polarisoituvasta maailmasta: Arvo Turtianen, Viljo Kajava ja Elvi Sinervo.
Hankalasti pureskeltavia olivat Toivo Pekkanen ja nuori Katri Vala. Katri Valan kohdalla Palmgrenin kamreeriluokituksen jäykkyys näkyy. Arvioidessaan Valan esikoisrunoja Palmgren kysyy: Onko Katri Valan runous hengeltään sosialistista? Kyllä. Entä onko se ehjää sosialistista taidetta? Ei, vastaa Palmgren. Vasta Elvi Sinervon esikoiskirja Runo Sörnäisistä sai täyden synninpäästön. Arvostelija ennustaa teokselle asemaa tulevassa kirjallisuushistoriassa tarkkaan punnituin marxilaisin kriteerein: ”Pikkuporvarillinen, paikallaanpysyvä kurjuudenkuvaus on voitettu, ja vaikkakaan ei vielä ole saavutettu taistelevan työväenkuvauksen astetta sen täydessä, haaveksitussa mielessä, yhteiskuntakuvausta sen koko dialektisessä ja dynaamisessa rikkaudessa, on näillä pienillä novelleilla paalutettu varma ja oikea tie.”
Kirjailijaparka niiaa ja kiittää. Marxilainen kirjallisuudentutkimus oli vielä lapsenkengissään, ja periksiantamaton Palmgren kynti tätä sarkaa aina väitöskirjaan asti – ja pitemmällekin. 1966 ilmestynyt Joukkosydän. Vanhan työväenliikkeemme kaunokirjallisuus teki hänet viimein päteväksi professorin virkaan ja Ouluun. Ensimmäisen tasavallan hallintovalta oli antanut tutkijalle monia mahdollisuuksia valmistella työlästä opustaan. Olihan joissakin suomalaisissa vankiloissa jopa kohtuullisia kirjastoja ja vessapaperia joihin raapustella muistiinpanoja. Uutta näkökulmaa ja teoriaa oli kyllä tuloillaan, mutta vasta 1970-luvulla, kun Pertti Karkaman ensimmäiset tutkimukset ilmestyivät.
Kari Sallamaa käyttää häpeilemättä Palmgrenin henkilökuvan yhtenä lähteenä tämän ainoaa fiktiivistä teosta 30-luvun kuvat (1953). Teosta kutsuttaisiin nykyään autofiktioksi, ja se onkin huonosti peitelty romaani Palmgrenin 30-luvun vauhdikkaista vuosista. Äkkiväärältä se ei sujuisi, mutta Sallamaan älyllisellä letkeydellä se onnistuu. Ja vauhdikkuus ei tässä tarkoita pelkästään poliittisen kamppailun hektisyyttä.
Seksin dialektiikka
Luvussa ”Seksin dialektiikka” Sallamaa avaa keittiön ja vielä makuuhuoneenkin ovet, mutta vitalismin suuria voimia ei passaa sivuuttaa näinä tekopyhyyttä karsastavina aikoina. Saamme tietää, että ”masturbaation piina ja impotenssin pelko jäytää nuorta miestä halki vuosien”. Raoulin alter ego, intelligenssi Don Juan on romaanissa Rolf, ja Rolfin suuri illusioni, nuoruuden saavuttamaton rakkaus on Oriveden kunnanlääkärin lyhyttukkainen Helena.
On Elannon Aira, jolla on rikkinäiset alusvaatteet, on insinöörin tytär Asta, joka ensimmäisen ravintolaillan jälkeen osoittautuu ”vain kavaljeerien hemmottelemaksi, vaihtelunhaluiseksi yläluokan kaunottareksi”. Siis ”Turhaa lemmen touhua” (luvun kepeä alaotsikko), kun sankarimme halajaisi täyden annoksen ja flirtit päälle. Viimein nuori älykkömme törmää erääseen Irjaan, joka on reipas erotomaani ja sitä paitsi aatetoveri, ehkäpä jopa ”vallankumouksen madonna”. Suhteesta puuttuu kuitenkin ”eroottinen ylärakenne” (termi elämäkerturin). Joka tapauksessa 24-vuotias Raoul ja häntä vuotta nuorempi Irja Laurikainen, tuleva Vapaan Sanan toimitussihteeri, menevät naimisiin kesällä 1936. Kortistossa hän saa numeron yksi, kakkonen on kuvankaunis näyttelijä Ilmi Parkkari (1926-1979).
Seksuaalisuus oli 1900-luvun intellektuellin keskeinen rakennusaines dialektiikan keinutuolissa, mutta se on kuitenkin vaimea alaääni teoksen pääteemassa: kuinka marxilainen intellektuelli rakentuu itsenäisyyden ajan ensimmäisessä tasavallassa, jossa Kansainvälinen ei raikaa eivätkä punaliput liehu.
Hautakirjoitus Koskenniemelle
Palmgrenin kirjallisuustekstien iskevä tyyli näkyy parhaiten Vapaan Sanan ajan kirjoituksissa, jotka useimmat eivät olekaan enää varsinaisia kirjakritiikkejä. Hurja teksti ”Hautakirjoitus Koskenniemelle” ilmestyi 40-luku -lehdessä 1947, mutta oli alun perin esitelmä Hella Wuolijoen radiossa. Jopa itse Hella pelästyi oikeistolehtien jyrkkää reaktiota ja varmuuden vuoksi antoi lempipojalleen firmaansa määräaikaisen porttikiellon.
Kohde oli julkaisuhetkellä varsin hyvissä asemissa (Koskenniemi kuoli 1962), joten nekrologi oli varsinainen yllätyshyökkäys – ei ehkä kiilalaiselle vasemmistolle mutta suurelle yleisölle, joka piti varsinkin Eino Leinon kuoleman jälkeen tätä kansallisrunoilijanaan. Palmgrenin teksti ei ole mikään poleeminen huitaisu, vaan tarkasti detaljoitu arvio akateemikon koko tuotannosta ja kirjailijanlaadusta. Sallamaalle teksti on ”Suomen kirjallisuuden herostraattisimpia teurastuksia”, eikä yllättävintä ollut se, että herra oli fasismista lumoutunut vallanahne kulttuuripolitiikan peluri, vaan se, että hän oli Palmgrenin inventaariossa lopulta toisen luokan runoilija. Se ei ollut enää ideologinen kannanotto, vaan esteettinen. Palmgren keräsi kuolinilmoitukseensa todistajanlausuntojen helminauhan Anna-Maria Tallgrenistä Uuno Kailaaseen. Kailas julisti sen jo1925. Koskenniemi oli ”miniatyyrikaivertaja, kun Leino oli suuri näkijä”.
Palmgren oli jälleen edellä aikaansa. Seuraava isku Koskenniemeä vastaan tuli 1950. Tekijä oli modernistien isähahmo Eino S. Repo. Isku oli kohtalaisen hentoinen, mutta nyt se tuli läheltä.
Sallamaan tyyli nousee parhaimmillaan kohteensa tasalle: ”Ukkospilvet nousivat taivaanrantaan, ja hän (T. Vaaskivi) ajautui yhä syvemmälle pimeyteen, sodan ja pelon psykoosiin barbituraattien turruttamana. Nietzscheläisessä hämärässä alkoi kuultaa Ecce homo kesken jääneessä Kristus-romaanissa Pyhä kevät (1943)”
Ajalla ja vaivalla rakennettu kokovartalokuva
Kun Kari Sallamaan jykevän teoksen alaotsikko on genren parhaita perinteitä mukaellen ”teot ja tekstit”, niin tekstit on sitten otettava luupin alle. Sallamaa nostaa Palmgrenin tukevasta kirjatuotannosta ylimmäksi kaksi: aatehistoriallinen pamfletti Suuri linja (1953) ja herran työväenkirjallisuustutkimusten huipentuma, kaksiosainen Kapinalliset kynät (1983–1984). Eniten Sallamaa käyttää sivuja väitöskirjaan, 35 sivua, Toivon ja pelon utopiat -teokseen (1963) 16 sivua, Suuri linja -esseiden avaamisen 11 sivua ja eläkevuosien teoksiin yhteensä 50 sivua. Reilut 110 sivua 587:sta ja viitteet ja lähteet päälle. Muutakin tekstianalyysiä riittää, ja itse elämäkertaa – onneksi! Mutta henkilöhakemisto puuttuu!
Huolekkaat sisältöreferaatit tuntuivat väliin uuvuttavilta (varsinkin utopiatutkimuksen kohdalla). Palmgrenistä on jo yksi elämäkerta, Kalevi Kalemaan Raoul Palmgren – suomalainen toisinajattelija (1984). Tulee ilmi, että kohde ei ollut teokseen lainkaan tyytyväinen (Sallamaa antaa ymmärtää, että Palmgren ei ollut tyytyväinen yhteenkään haastattelun eikä paljon mihinkään häntä koskevaan!). Kalemaan teos on sutjakkaan journalistinen henkilökuva, Sallamaa taas tavoittelee todellista kokovartalokuvaa tästä hankalasta hahmosta, ja hulluinta on se, että hän taitaa päästä maaliin saakka.
Palmgren-elämäkerran laajuudesta johtuu, että siihen voi tarttua monestakin eri näkökulmasta. Yksi on työväenliikkeen aatehistorian näkökulma. Teos kurvailee Palmgrenin kyydissä ideologisen kamppailun kaikki salaojat ja tähtihetket, ja opusta voikin suositella laudaturin kurssikirjana SDP:n ja vasemmistoliiton ideologeille, jos heitä on vielä olemassa.
Kari Sallamaa on tehnyt väitöskirjansa Kiilasta ja 1930-luvun vasemmistokirjailijoista jo 1994, mutta Palmgren-järkäle on pitkän linjan sosiaalinen tilaus. Vaivainen älypääkin näkee, että muotokuvaa on ajalla ja vaivalla rakenneltu. Kuka siis lopulta on Raoul Palmgren, tämä niin viimeisen päälle zoon politikon? Hän ei ole toisinajatteleva suomalainen kommunisti, vaan horjumaton vasemmistososiaalidemokraatti, josta Kekkonen tykkäsi ja joka nousi eläkepäivinään kannattamaan Mauno Koivistoa, kun oli taas presidenttipelin aika.
Sallamaa tarkentaa vielä: Palmgren oli Clarté-asuun piiloutunut vasemmistososiaalidemokraatti. Mutta auttaako tarkentaminen, kun nykylukija arvailee, että clarté on jokin viinirypälelajike? Ehkä onkin, ehkä se tulee uudestaan muotiin.
Olavi Jama
