Riku Keski-Rauskan kirjoittamasta Ilkka Suomisen elämänkerrasta selviää se hyvin moraalinen ristiriita, joka vallitsi yrityselämän korruptiorahasta vanhan polven sosiaalidemokraatin, presidentti Mauno Koiviston ja kokoomuslaisten välillä. Kirjan mukaan Suominen oli inhonnut Koiviston tapaa kauhistella rahan ottamista teollisuudelta, joka oli Suomisen mielestä luonnollista. Samalla hän tulee vahvistaneeksi kokoomuksen omistajien eli suuryritysten ja itsensä kaltaisten suurliikemiesten pragmaattisen ajatuksen kokoomuksesta yritysmaailman poliittisena kulissina. Jos kokoomuksen todellisuudessa omistivat vuoteen 1974 saakka Juha Vikatmaan väitteen mukaisesti KOP:n ympärille keskittynyt suomalainen finanssipääoma ja siitä eteenpäin Eteläranta 10:n työnantajaleiri, keitä ovat nykykokoomuksen tulevat omistajat, ja mitä seurauksia siitä voi olla suomalaiselle politiikalle ja taloudelle, kun finanssikapitalismi on nyt muuttunut lopullisesti ylikansalliseksi?
Kysymys on tärkeä, sillä noista ajoista lähtien Suomen muuttuessa kuin salaa kokoomuslaiseksi, myös taloudellinen eriarvoisuus ja palkkaerot ovat kasvaneet samaan tapaan, kuin Markku Kuisma kirjoitti kirjassaan Rosvoparonien paluu:
”Ja samalla kun keskiluokkaiset ammattilaiset saavat tyytyä parin prosentin palkankorotuksiin ja kiristyvään verotukseen, suurfirmojen johtoporras ja pankkiirit nostavat satojen miljoonien puntien bonuksia. Lontoon Cityn ’lihavat kissat’ (fat cats) – avokätisesti palkitut pankkiirit – ansaitsivat ennen itse aiheuttamaansa finanssikriisiä 100 kertaa enemmän kuin keskivertotyöntekijät. Yhdysvalloissa puolestaan 500 suurimman yrityksen ylin johto ansaitsee 364 kertaa enemmän kuin keskiarviotyöläinen. Suomessakin on esitetty samanlaisia lukuja.”
Kohtuullisina, moraalisesti ja taloudellisesti fiksuna pidettiin aiemmin korkeintaan kymmenkertaisia tuloeroja ylimpien ja alimpien tuloryhmien välillä. Ei enää, kun suomalaisen ay-liikkeen johtajakin voi saada nelinkertaisesti keskivertotyöläisen palkan, kuten hoitajaliittojen puheenjohtajat Superista ja Tehystä ovat saaneet julkisuuteen tulleiden tietojen perusteella palkankorotusten jälkeen. Kohtuutta ei pidetä enää missään hyveenä eikä siihen kannusteta samaan aikaan, kun taistelu maapallon niukkenevista resursseista kiihtyy, konfliktit laajenevat, maailmankauppa häiriintyy ja kuumuuden takia puhtaasta vedestä ja ilmasta alkaa olla huutava pula maailman väkirikkaimmilla ja köyhimmillä alueilla.
Suomenkin tulevaisuudessa omistava kasvoton kansainvälinen kapitalismi edustaa samanlaisia häikäilemättömiä maailmaa kulissien takaa omistavia rosvoparoneita, kuin mitä Kuisma kirjassaan kuvailee:
”Nämä angloamerikkalaiset investointipankkiirit, venäläiset oligarkit ja muu tavoiltaan samanhenkinen, usein vähintään puolirikollinen kansainvälinen liike-eliitti on saanut pari vuosikymmentä rohmuta estoitta jättiläisomaisuuksia keinoin ja tuloksin, joita heidän keskiaikaiset edeltäjänsä kadehtisivat.”
Kuisma on oikeassa. kysymys on politiikasta ja vallassa olevien vapaaehtoisesta halusta antaa Kuisman kuvaamien rosvoparoneiden temmeltää rauhassa kenenkään puuttumatta itse ongelmaan tai sen tavalliselle ihmiselle vahingollisiin seurauksiin.
Miten Suomessa? Onko Suomessa osattu varautua tähän? Nämähän ovat nykykokoomuksenkin tulevaisuudenomistajia. Demokratiasta kiinnostuneiden tulisi keskittyä tutkimaan tämän ryhmän toimintaa. Se on kasvoton ja vallassaan voimakas rikkaiden ryhmä, jolle ei aseteta kysymyksiä tai sen valtaa ja oikeuksia kyseenalaisteta, mutta joka itse on mitä keinoihin ja vaikuttavuuteen tulee, maailman A1-luokkaa tavoitteidensa perille saamisessa. Suomi ei ole osannut varautua ongelmaan vielä riittävästi, koska se ei tunne maailman rahamarkkinoiden pinnan alla olevaa salaista maailmaa, josta kirjoittaa Jake Bernstein kirjassaan Rahaeliitin salainen maailma – miten miljoonaomaisuudet luodaan ja piilotetaan (Minerva 2018). Bernsteinin mukaan tässä salaisessa maailmassa liikkuu uskomattomat määrät pimeää rahaa:
”Veronkierto, lahjonta ja muu laiton toiminta tarvitsevat toimiakseen verkoston, joka kätkee sitä harjoittavien identiteetin.”
Me olemme täysin voimattomia nykyisen talousrikollisuuden edessä, sillä lait ja heitä suojelevat poliitikot turvaavat heidän selustansa. Oli säälittävä nähdä, ettei Britannian konservatiivipääministeri Boris Johnsson osannut tai halunnut tehdä Ukrainan kriisin puhjettua mitään Lontoon venäläisille oligarkeille, joista yksi oli ostanut kokoomuksen englantilaiselta sisarpuolueelta, konservatiiveilta englantilaisen päärin arvon ja paikan ylähuoneessa huomattavilla lahjoituksillaan konservatiiveja lähellä oleville piireille. Juuri siksi Bernsteinin kirja kehottaa meitä katsomaan kriittisesti politiikkoja ja sekä raha- että oikeuslaitoksia, joihin olemme aiemmin tottuneet luottamaan. Lait on näet tehty tahallisen tarkoituksellisesti niin löysiksi, etteivät talousrikoksista kiinni jääneet lakimiehet, pankkiirit ja tilintarkastajat ole omien sanojensa mukaan tehneet mitään väärää, vaan noudattaneet vain lakeja.
Juuri samoin tekivät natsi-Saksan virkamiehet. He vain noudattivat lakeja. Lait olivat rikollisia, eivät he. Kun ylinen moraali puuttuu, voivat ihmiset tehdä mitä haluavat pahaa toistensa pään menoksi ja syyttää siitä kiinni jäädessään muita. Pahimmillaan Suomestakin voi tulla Yhdysvaltojen Delaweren osavaltion tapainen lähes kaikesta yrityskontrollista riisuttu maa, jota hyvin järjestäytynyt talousrikollisuus käyttää postilaatikkona rikostensa peittelyyn siitä huolimatta, että emme sitä haluaisi. Bernstein kuvaa alastomimmillaan maailmaa, missä rikollinen rahaa virtaa lähes täysin säätelemättömästi ja ulkopuolisilta salassa pidetyssä maailmassa:
”Se on vaihtoehtoinen todellisuus, johon pääsevät vain ne, joilla on siihen varaa. Tässä maailmassa rikkaudet ovat valtiollisten veroviranomaisten ulottumattomissa ja piilossa rikostutkijoilta.”
Bernsteinin kuvailussa on se kauhistuttava puoli, että hän kuvaa sekä tätä päivää että mahdollista tulevaisuutta, sillä maailma ja poliitikot ovat muuttuneet välinpitämättömiksi tätä salattua maailmaa kohtaan, jossa Bernsteinin sanojen mukaan pääoma voittaa aina työnteon ja hyväosaiset saavat rauhassa viitata kintailla laeille, jotka ohjaavat muiden toimintaa:
”Maailmanlaajuisesti yksityisomaisuuden määrä on viime vuosina kasvanut tasaisesti, vuoden 2010 yhteensä 121,8 biljoonasta vuoden 2016 lukemaan 166,5 biljoonaan. Tuosta varallisuudesta valtava osa ohjataan tähän salattuun maailmaan verojen välttämiseksi, ja rahojaan sinne ohjailevat rikkaat vaikuttavat suhteettoman vastahakoisilta antamaan takaisin synnyinmaalleen.”
Tämä sama piirre näkyy kokoomuksen veropolitiikassa kansallisella tasolla. Kukaan ei rakasta veroja, mutta kokoomus yrittää Bernsteinin antaman esimerkin tavoin tehdä niin myös Suomen rikkaille.
Tärkeä kysymys kuuluukin: Jos kokoomus pääsee takaisin pääministeripuolueeksi, aikooko se valmistaa maata Bernsteinin esimerkin mukaan omistajien verotuksen helpottamiselle riisumalla verorahoin tavallisille ihmisille suunnattuja palveluksia ja tehden puolueen tulevaisuudenomistajille, kansainvälisille yhtiölle tietä rantautua Suomeen samaan aikaan, kun Bernsteinin lainaaman tutkimuksen mukaan jo nyt Pohjoismaissa noin kolme prosenttia välttelee veroja? Rikkaimmasta 0,001:sta prosentista veroja vältteli 30 prosenttia.
Artikkeli on luku Kulttuurivihkoihin kirjoittavan kirjailija ja toimittaja Harald Olausenin uusimmasta kirjasta Kokoomusesseet – mikä kokoomusta vaivaa? (Kulttuuriklubi 2022).
