Niin & näin -kustantamon Eurooppalaisen filosofian seuran julkaisusarjassa julkaistaan yhteiskuntafilosofian, taloustieteen ja sukupuolentutkimuksen helmiä, joille soisi menekkiä ja palstatilaa. Käsittelen tässä kritiikissä muutamaa viime vuosien kirjallisena kohokohtana pitämääni teosta.
Dani Rodrik pohtii kirjassaan Globalisaation paradoksi historiasta monipuolisesti edustavia esimerkkejä esille nostaen globalisaation etuja ja haittoja. Markkinat ja valtiot nähdään liian usein toisistaan erilllisinä kokonaisuuksina. Rodrikin mielestä hyvin toimivat markkinat tarvitsevat tuekseen vahvoja valtioita sijoittajien ja yritysvallan tasapainottamiseksi.
Rodrik luo kirjassaan lyhyen katsauksen talousjärjestelmien kehitykseen merkantilismista kultakantajärjestelmään. Merkantilismissa liiketoimintavastuu oli yksityisillä yrityksillä. Nykyisille rikkaille länsimaille on tyypillistä vahva julkinen talous, joka korreloi kansainvälisen kaupan avoimuuden kanssa. Ensimmäinen globalisaation aalto koettiin jo 1800-luvun alussa, jolloin kaupankäynnistä tuli edullisempaa ja imperialismi siivitti sitä. Rodrikin kirja perehdyttää lukijan 1800-luvun globalisaatiota edistäviin makrohistorian tapahtumiin Britannian viljalaeista ja Hudsoninlahden monopolistisesta kauppakomppaniasta 1600-luvulla 1900-luvun protektionismin aikaan.
Rodrik osoittaa, että Itä-Aasian kaltaiset menestyneesti globalisaatiota hyödyntäneet valtiot ovat ennen kansainvälisille markkinoille menoaan vahvistaneet omaa talouttaan. Federalistisen globaalihallinnan sijasta Rodrik kannattaa tasapainoisempaa globalisaatiota, jossa demokratia ja kansalaisoikeudet asetetaan hyperglobalisaation edelle. Tässä kapitalismi 3.0:ssa vapaita markkinoita kontrolloivat hallintojärjestelmät, eikä kansallisvaltioita kansallisine päätösvaltoineen ole unohdettu. Totalitaristisilla valtioilla ei ole samoja oikeuksia kuin demokraattisilla.
Tunteiden toponomiaa
Naistutkimuksen pioneeri Sara Ahmed ottaa analyysin kohteekseen kiinnostavan ja vähän tieteellisemmin eritellyn ilmiön: yksilöiden ja yhteisöjen rakentumisen ja rakentamisen tunteita koskevan puhunnan kautta. Ahmed tarkastelee minä–he-kahtiajakojen kielellistä affektiivista rakentumista pelon, häpeän, inhon ja rakkauden kaltaisten yleisinhimillisten tunteiden kautta. Ahmed ankkuroituu strukturalistiseen tapaan hahmottaa tunteita käyttäytymistämme kontrolloivina yhteiskunnallisina käytänteinä.
Marxia soveltaen Ahmed esittää tunteiden olevan ”affektiivista arvontuotantoa”. Tästä arvontuotannosta syntyy lisäarvoa, joka voi olla kollektiivisesti hyödyllistä tai haitallista (vrt. maahanmuuton kaltaiset mielipideherkät asiat). Samalla Ahmed nostaa arvoon tunteet, affektit, jotka järkeen, ratioon, nojaavat länsimaiset filosofit ja jopa naistutkimuksen filosofiset klassikot, kuten Judith Butler, ovat jättäneet tuotannossaan lähes kokonaan sivuun.
Ahmed esittää, että pelon ja inhon kaltaiset tunteet projisoidaan kuvitteellisiin kollektiivisiin ruumiisiin. Subjektit pyritään laittamaan internalisoimaan häpeän ja rakkauden kaltaiset tunteet. Tämä tapahtuu Homi Bhabhan mukaan toiston avulla. Nämä (media)narratiivit alkavat tehokkaasti ohjailla kollektiivista käyttäytymistämme, ajatteluamme ja toimintaamme. Ne ovat kollektiivisen hallinnan väline, joista queer- ja feminististen toimijoiden on tultava tietoisiksi kumouksellista toimintaa tehokkaasti harjoittaakseen. Feministisen politiikan ei tule pohjautua liiaksi antagonistiseen, kahtiajakoja vahvistavaan ”haavan politiikkaan”. Sen pitää pyrkiä ylittämään kipunsa, tuskansa rajat, asuttaakseen asuttamattoman. Tai itse asiassa Ahmed ehdottaa pelon ja rakkauden yhteen kietovaa politiikkaa estämään globaalin yhteisöllisen inhon ”toisia” kohtaan.
Ahmedin ansiona on vaativien teemojen popularisoiminen substanssia kadottamatta. Tämä on harvinainen taito yhteiskunta- ja humanistisissa tieteissä. Ahmedin kirjan ainoa heikkous on laajan lukeneisuuden mukanaan tuomien esimerkkien jääminen ajoittain lyhyelle käsittelylle. Kaikesta huolimatta Tunteiden kulttuuripolitiikka on kiehtova, mutta älyllinen sukellus syrjittyyn aiheeseen, jolla on sosiaalisen median aikana laajaa relevanssia.
Kolmas esittelemäni tekijä, Stephen Toulmin, kuuluu 1900-luvun uuden retoriikan klassikoihin. Argumentit-teoksessaan Toulmin lähtee liikkeelle logiikan perustajan, Aristoteleen Argumentit-teoksesta pyrkimyksenään palauttaa käytännön kysymykset takaisin logiikkaan. Logiikkaa on Toulminin mielestä käytetty väärin yrittäen palauttaa se psykologian, sosiologian tai matematiikan yhteyteen. Toulmin haluaa kuitenkin eritellä argumenttien luonnetta ja käyttöä juridiikan tapaan.
Ensimmäisessä esseessään Toulmin tarkastelee argumenttien kenttäriippuvuutta ja -riippumattomuutta, pitävyyttä. Argumentteja voi arvioida modaalisesti, niiden välttämättömyyden tai mahdollisuuden kautta. Nämä ovat aina kontekstista ja tapauksesta riippuvaisia ja niistä on vaikea esittää yleistyksiä. Näin ollen loogikkojen pyrkimys luoda kenttäriippumattomien syllogismien ketju ei toimi. Myös todennäköisyyslausumat ovat eriasteisia.
Muissa esseissään Toulmin purkaa syllogismien kaavaa. Toulminissa parasta on hänen pragmaattinen lähestymistapansa argumentaatioon. Sen sijaan hänen ajoittainen taipumuksensa numerisoida argumentaatiota on hieman vieraannuttavaa. Vaikka modaalisuuden asteet voivat vaihdella ja näin ollen osa lauseista on lähempänä totuutta kuin toiset, argumentaatiota ei voi holistisesti eritellä pelkän todennäköisyyslaskennan avulla. Välttämättömyys, mahdottomuus tai pätevyys kriteereinään hän pohtii premissien ja johtopäätösten validiutta. Kaikesta huolimatta Toulminin Argumentit on edelleen uuden retoriikan keskeisiä teoksia, joihin kannattaa palata.
Rita Dahl
Dani Rodrik (2016): Globalisaation paradoksi. Suomentaneet Antti Immonen, Jaakko Belt ja Petri Räsänen. niin & näin, 350 sivua.
Sara Ahmed (2018): Tunteiden kulttuuripolitiikka. Suomentanut Elina Halttunen-Riikonen. niin & näin, 321 sivua.
Stephen Toulmin (2015): Argumentit. Suomentanut Tapani Kärkkäinen. niin & näin, 339 sivua.