Maaliskuussa 2022 tuli kuluneeksi 100 vuotta amerikkalaisen beat-kirjailija Jack Kerouacin (1922-1969) syntymästä. Kerouacin tunnetuin teos Matkalla käännettiin suomeksi jo 1960-luvulla, mutta muu Kerouacin tuotanto oli pitkään Suomessa tuntematonta. Kerouacia alkoi tehdä tunnetuksi 2000-luvulla turkulainen kustannusosakeyhtiö Sammakko julkaisemalla kirjailijan keskeistä tuotantoa Dharmapummeista (2001) alkaen.
Kerouac oli merkittävällä tavalla uudistamassa amerikkalaisen proosan perinnettä. Hänen esikoisteoksensa The Town and the City (1950) oli vielä kieleltään ja kerronnaltaan konventionaalinen, Thomas Wolfe -vaikutteinen romaani. Tätä seurasi Kerouacin läpimurtoromaani Matkalla (On the Road, 1957) jossa hän kuvaa ystävystymistään Neal Cassadyn (romaanin Dean Moriarty) kanssa. Kirjassa he kiertävät tien päällä Yhdysvaltoja ja Meksikoa, teoksen esitellessä myös muita beat-kulttuurin ikoneja, kuten runoilija Allen Ginsbergin (Carlo Marx) ja William S. Burroughsin (Old Bull Lee). Kerouac konekirjoitti romaaninsa huhtikuussa 1951 kolmen intensiivisen viikon aikana yhdelle yhtenäiselle paperirullalle lähetettäväksi kustantajalle, mutta Matkalla julkaistiin vasta kuuden pitkän odotuksen vuoden kuluttua 1957.
Spontaani, villi ja elämänkiihkoinen Neal merkitsi Kerouacille ihannetta alkuvoimaisesta amerikkalaisesta sankarihahmosta, joka edustaisi vastapainoa ja vaihtoehtoa mukavuudenhaluiselle ja henkisesti ahtaalle keskiluokalle. Toisen maailmansodan jälkeisessä konsumeristisessa Amerikassa tämän kaltainen keskiluokkaisuus oli nousemassa vallitsevaksi elämänasenteeksi. Neal Cassady kumppaninaan Kerouac oli matkalla amerikkalaisen uudisraivaajamytologian länteen. Länsi merkitsi yhtä lailla fyysistä ja henkistä toposta, unelmaa lännestä, jota edusti aikaisemmassa amerikkalaisessa romaanitraditiossa erityisesti John Steinbeckin Vihan hedelmät (The Grapes of Wrath, 1939).
Neal Cassadyn puhetapa oli spontaania ja katkeamatonta virtaa, osana hänen olemustaan. Tätä puhetta Kerouac tallensi nauhalle ja dokumentoi sitä sellaisenaan kokeelliseen romaaniinsa Visions of Cody (julkaistu postuumisti 1972). Nealin puheesta Kerouac sai vaikutteita kehittämäänsä spontaanin proosan kirjoittamistekniikkaan. Tämän lisäksi 1940-luvulla syntyneen uuden bebop-jazzin kiihkeärytminen, spontaani ja improvisoitu kieli antoi inspiraatiota Kerouacin lauseille, jotka tavoittelivat elämän välitöntä kokemista sellaisenaan. Allen Ginsberg vertasikin Kerouacin spontaania kirjoittamistyyliä bebop-maestrojen Charlien Parkerin ja Theolonius Monkin musiikkiin. (Jazz)beat merkitsi rytmiä ja draivia, vapautta keskiluokkaisen konformismin kahlesta.
(Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.)
Dharmapummit (The Dharma Bums, 1958) seurasi Kerouacin autobiografisten romaanien sarjassa Matkalla-romaania. San Franciscon kuuluisassa Six Galleryn runonlausuntatilaisuudessa vuonna 1955 Kerouac tapaa länsirannikolta kotoisin olevan runoilija Gary Snyderin, joka harjoittaa zen-buddhalaisuutta ja on pian matkustava Japaniin harjoittamaan zeniä autenttisessa luostariympäristössä. Siinä missä Matkalla-romaanissa Neal Cassady toimi Keroucin innoittajana, Dharmapummeissa tämän roolin ottaa Gary Snyder, romaanin Japhy Ryder. Japhyssa yhdistyy Dean Moriartyn energisyys ja elämänilo zen-buddhalaiseen kontemplatiivisuuteen. Holtittoman Dean Moriartyn jälkeen Japhy Ryderin sankarihahmo edustaa tasapainoisempaa ja täydempää ihmistyyppiä. Yhdessä Japhyn kanssa Ray Smith, Kerouacin alter ego, kiipeilee Kalifornian Sierra Nevadan vuoristossa, jossa Japhy opettaa hänelle luonnossa liikkumista ja käytännöllistä zen-asennetta. Dharmapummit on omistettu kiinalaiselle erakkomunkki Hanshanille, jota Gary Snyder on romaanissa juuri kääntämässä englanniksi. Nämä Hanshan-käännökset löytyvät Snyderin runokokoelmasta Riprap and Cold Mountain Poems (1958).
Kerouac ironisoi Dharmapummeissa amerikkalaista keskiluokkaista elämäntapaa:
”Olohuoneissa katsotaan samoja televisio-ohjelmia ja kelataan samoja ajatuksia samanaikaisesti. Maailman Japhyt vaeltelevat korpia kuullakseen huutavan äänen erämaassa, etsivät tähtien iloa, hakevat kohmeloisen, ihmettelyn taitonsa kadottaneen kasvottoman kulttuurin alkuperän synkkää salaisuutta.” (D, 43).
Japhy kertoo romaanissa näynsä rinkkavallankumouksesta, jossa Hanshanin esikuvan mukaiset zenkahjot (zen lunatics) kiertävät maailmaa zen-buddhalaista dharmaa eläen ja opettaen. Ray Smith alkaa toteuttaa omaa näkemystään dharmasta, buddhalaisesta opetuksesta: hän matkustaa tavarajunan avovaunuissa lukien Timanttisutraa ja rukoillen myötätunnon bodhisattva Avalokiteshvaraa. Hän haluaa olla vapaaehtoinen dharmapummi, jolla on halutessaan vapaus hypätä tavarajunan kyytiin tai leiriytyä erämaassa avoimen tähtitaivaan alla. Hän vaalii oikeuttaan kulkemisen vapauteen, jota moderni teollinen yhteiskunta on rajoittamassa ja kitkemässä pois. Hienossa dharmapummit-ideologiaan liittyvässä esseessään ”Katoava amerikkalainen kulkuri” (The Vanishing American Hobo, 1960) Kerouac kirjoittaa perinteisen amerikkalaisen kulkuriperinteen katoamisesta:
”Amerikkalaisen kulkurin on vaikea kuljeskella, kun poliisivalvonta on lisääntynyt valtateillä, rannoilla, joenpohjilla, padoilla ja teollisen yön tuhannessa-ja-yhdessä piilopaikassa” (K, 179).
Dharmapummeissa epäluuloiset poliisit pysäyttävät Ray Smithin erämaassa ja kysyvät, mihin tämä on matkalla. Samaa toimittajat kysyivät Kerouacilta Matkalla-romaanin haastatteluissa, oletuksena, että matkanteolla on aina oltava määritelty päämäärä.
Gary Snyderin esikuvan kannustamana Kerouac hakeutuu kesällä 1956 palovartijaksi Luoteis-Amerikan Cascades-vuoristossa sijaitsevalle Desolation Peak -vuorelle. Kerouac haluaa syrjäisen palovartioaseman retriitinomaisessa ympäristössä harjoittaa buddhalaista meditaatiota ja tutkia itseään. Kahden kuukauden aikana vuorella Kerouac joutuu painiskelemaan mielensä demoneiden kanssa kuin Jeesus neljänkymmenen päivän aikana erämaassa. On houkuttavaa tulkita vuoren nimen Desolation – autius – kuvastavan Kerouacin uskonnollisessa etsinnässä buddhalaisuuden tyhjyyskäsitettä (sunyata). Kerouac, ristiriitojen repimä mies, buddhalaisuutta ja sen tyhjyyttä opiskellut mutta pohjimmiltaan katolilainen kristitty, toivoo keskellä erämaata: ”– – mietiskelin kasvot kohti länttä toivoen, että kaiken tämän persoonattoman materian keskellä olisi persoonallinen Jumala” (D, 246). Kerouac palaa vuorilta kahden kuukauden erakkouden jälkeen suoraan San Franciscon suurkaupungin sykkeeseen. Kirjailijan sanoin, ”edessäni on baarien ja komiikan ja raastavan rakkauden ihmiskunta.” (D, 253)
Kerouacin autobiografisten teosten sarjaa jatkaa Dharmapummien jälkeen romaani Desolationin enkelit (Desolation Angels, 1965), jossa tyhjyyden ja autiuden kokemus seuraa kirjailijaa maailmassa, ja teos on pohjasävyltään aikaisempaa pessimistisempi. Matkalla-romaani julkaistaan viimein vuonna 1957, ja se tekee Kerouacista hetkessä kuuluisan. Kirjailija joutuu häneen tarttuvan mediapyörteen ympäröimäksi loppuelämäkseen. Media halusi rakentaa kirjailijasta koko sukupolven, sodan jälkeisen beat-sukupolven kulttuuri-ikonin. Media ei useimmiten ymmärtänyt lainkaan kirjailijan syvintä sanomaa, vaan ainoastaan sen pintaa, ja sitäkin vääristellen. Aikalaismedian luomassa kuvassa beatnikeista huomio kiinnittyi enemmän beat-kulttuurin ulkoiseen habitukseen ja (oletettuihin) tapoihin kuin sen syvempään elämänfilosofiaan.
Pettyneenä ikääntyvä Kerouac pakenee yhä enemmän alkoholiin ja sen antamaan turvaan. Hippiliikkeen ja vastakulttuurin villi 1960-luku ei ollut enää Kerouacin vuosikymmen, vaikka monet nuoremman sukupolven nousevat johtohahmot, kuten Bob Dylan, tunnustivat Kerouacin merkityksen omalle taiteelleen. 1960-luku merkitsi kirjailijalle etääntymistä vanhoista ystävistään, kuten Neal Cassadysta ja Allen Ginsbergistä, yhä pahenevaa alkoholikierrettä, ja lopulta paluuta asumaan äitinsä luokse lapsuutensa pikkukaupunkiin Massachusettsin Lowelliin. Amerikkaa ympäri reissanneen kulttihahmon maailma käpertyi oman kotiseudun pieniin, alkoholin värittämiin kuvioihin, vaikka Kerouac teki viimeisinä vuosinaan vielä matkan Ranskaan etsimään sukujuuriaan. Tästä kertoo romaani Satori Pariisissa (Satori in Paris, 1966).
Jack Kerouac haaveili elämänsä loppuun asti omasta Thoreaun Waldenistaan, retriittipaikasta erämaassa, mahdollisuudesta vetäytyä julkisuudesta ja alkoholin otteesta. Desolation Peakille Kerouac ei koskaan enää palannut. Hän kuoli Lowellissa vuonna 1969.
Kirjallisuutta
D = Kerouac, Jack: Dharmapummit. Sammakko, 2001. (The Dharma Bums, 1958).
K = Kerouac, Jack: Katoava amerikkalainen kulkuri (The Vanishing American Hobo, 1960). Teoksessa Kerouac, Jack: Yksinäinen matkamies. Sammakko, 2005.
Kerouac, Jack: Matkalla. Kirjayhtymä, 1963. (On the Road, 1957).
McNally, Denis: Kerouac – elämäkerta. Johnny Kniga, 2007. (Desolate Angel – Jack Kerouac, The Beat Generation, and America, 1979.
