Kolumnit, Kulttuurivihkot 2/2024
Kun sosiaalinen media alkoi olla kaikkialla, moni povasi vanhan median kuolemaa. Ja totta toinen puoli, mutta vain toinen. Toisaalta sosiaalisesta mediasta tulikin sille loputon resurssi ja somessa alati elävistä nuorista toimittajista mukavasti halpatyövoimaa. Ei kaikkea tarvitse tehdä itse. Yksi tekee ilmaiseksi, toinen suolarahoilla.
Eikä uutisiakaan tarvitse ”kertoa”. Niitä voi myös luoda. Ihan niin kuin mitä tahansa muutakin. Ja näin olemmekin jo astuneet ”ilmiöittämisen” puolelle. Sattuvasti sen alkuperä onkin markkinoinnin ja mainostamisen puolella. Se on ”tuultenhaistelua”, jossa ei ainoastaan aistita ja tunnisteta mahdollisia trendejä vaan myös luodaan niitä aktiivisesti tuotteistamalla. ”Ilmiöittäminen” tarkoittaa yksittäisen yleistämistä.
Kupletin juoni voi olla vaikkapa seuraavanlainen: ilmiö lanseerataan someen, josta se noukitaan ”vanhaan mediaan”, jossa ilmiötä pyöritetään talla pohjassa. Salasana: ajankohtainen. Se voi tehostaa ilmiön pyörittämistä somessa, josta se voidaan taas nostaa takaisin ”vanhaan mediaan”, vaikkapa vain siten, että juttu alkaa sanoilla ”sosiaalisessa mediassa…”
Kyse on siis ”luupista”, takaisinkytkennästä, feedbackistä, jossa ilmiö kasvaa pallottelun myötä. Kun se lopulta saavuttaa ”kyllääntymisen” eli saturaatiopisteensä, onkin jo aika lähteä luomaan uutta ilmiötä. Tässä vaiheessa ilmiön kylkeen on jo onnistuneesti ympätty jos jonkinlaisia tuotteita, elokuvia, romaaneja, podcasteja ja paljon muuta. Arvosteluissa voidaankin turvallisesti todeta, että ”teoksessaan NN tarttuu ajankohtaiseen ilmiöön”. Vaikkapa polyamoriaan: Suomen väestöstä monisuhteisia on prosentti tai pari, mutta mediasta ja kulttuurituotteista voisi päätellä jotakin aivan muuta.
Aivan omiin sfääreihinsä ilmiöittäminen kohoaa, kun se yhdistyy klikkiteollisuuden simsalabimiin: pelkoon. Pitkään voivoteltiin, että ”laatulehdistö” omi bulevardilehdistön hokkuspokkuksen, pelottelun, ja samalla nettiin laitettiinkin lista ”luetuimmista” jutuista, josta voi kätevästi katsoa, mitä muut ovat kauhistelleet. Sillä mikään ei myy niin hyvin kuin pelko ja sairaudet.
Luuppi voi lähteä myös vanhan median puolelta, vaikkapa näin: kaivetaan oikeudenkäyntien pöytäkirjoista ”taksikuski raiskasi asiakkaan”. Kerrotaan se mahdollisimman yksityiskohtaisesti. Nyt juttu on ”luetuimpien” listalla. Sitten haastatellaan naisia, jotka eivät enää uskalla käyttää taksia. Sen jälkeen raportoidaan, kuinka ”sosiaalisessa mediassa” käydään kiivasta keskustelua aiheesta ”taksikuski raiskasi asiakkaan” ja aiheesta ”naiset eivät uskalla käyttää taksia”. Näin ”luetuimpien” listalle saadaan pari juttua, tai ehkä kolmekin.
Mikä tässä on ilmiöittämistä? Vanhasta uuteen mediaan ja takaisin soutava ja huopaava feedback luo tunteen, että kyse on laajemmasta ilmiöstä, mikä onkin totta, sillä haastattelujutut ovat kuin ovatkin lisänneet turvattomuuden tunnetta. Takseja todellakin kaihdetaan, ja tämä käy ilmi… sosiaalisesta mediasta.
Mutta miksi lopettaa tähän? Jatketaan: uutisointi raiskaavista taksikuskeista on lisännyt turvattomuuden tunnetta. Haastattelimme asiantuntijaa…
Jouni Avelin
Kirjoittaja on Kulttuurivihkojen toimittaja ja uusturkulainen ilonpilaaja.
