Tämän tunnistamispelin säännöt ovat yksinkertaiset. Tuo mukanasi kirja tai paperilappu, josta luet kirjasi ensimmäisen virkkeen, viimeisen virkkeen sekä sopivan otteen keskeltä kirjaa.
Minun elämäni kirjan ensimmäinen virke kuuluu: ”Vuonna 1815 oli herra Charles-Francois-Bienvenu Myriel Dignen piispana.”
Kirja päättyy näin: ”Epäilemättä seisoi pimeydessä joku iäisyyden enkeli siivet levällä odottamassa sielua.”
Kirjan keskeltä luettu ote on usein paljastavin. Siinä kuuluu kirjoittajan tyyli, tekstin ikä ja asento maailmassa. Jokin kirjoittajalle tyypillinen sanonta voidaan ujuttaa mukaan vihjeeksi.
Minun elämäni kirjoja on muitakin kuin tässä arvuutettu. Tuorein sellainen ilmestyi pari vuotta sitten, kun Vastapaino julkaisi ranskalaisen filosofin Didier Eribonin teoksen Paluu Reimsiin. Eribonilta on aiemmin ilmestynyt suomeksi Michel Foucault -elämäkerta. Nyt tämä Foucault’n ystävä ja oppilas on kirjoittanut omansa. Se on kertomus intellektuellin paluusta työväenluokkaiseen taustaansa.
Mitä pidemmälle Eribonin kirjaa luin, sitä osuvammin se paljastui myös minun elämäni ja sukupolveni kirjaksi. Se on hurja kirja, täynnä meidän omaa hämmennystämme, ristiriitoja ja syyllisyyttä.
Minunkin vanhempani olivat työväenluokkaa, Säynätsalon tehtaiden työläisiä naimisiin mennessään. Äitini säästöillä he ostivat naapurikunnasta pienen hirsimökin. Sinne ei tullut sähköä eikä tietä. Mökki oli järven rannalla, ja lähinnä vesitse, venein ja talvella jäätä pitkin kuljettiin töihin ja asioille lähimpiin kuntakeskuksiin.
Öljylampun alta, polkua pitkin läksin kansakouluun.
Didier Eribon kuvaa elämäkerrassaan, kuinka nousu työväenluokkaisesta taustasta akateemiseksi intellektuelliksi on siirtymistä yhdestä maailmasta toiseen, kamppailua kahden keskenään yhteensopimattoman identiteetin kanssa ja mullistus suhteessa itseen ja omiin perheenjäseniin. Sellainen yhteiskunnallinen kohoaminen on hyvin epätodennäköistä ja vaatii jotain, mitä Eribon kuvailee onnelliseksi sattumaksi ja jopa ihmeeksi.
Meillä oli kotona vaatimaton kirjakaappi, sen parissa hyllyssä kirjoja. Kun pitkinä iltoina tai sateisina kesäpäivinä oli tekemisen puutetta, aikuisten romaanit alkoivat kiinnostaa. Niitä oli sekalainen, sattumanvaraisesti koostunut joukko, kuten Martta Haatasen Saattoi olla miehen onni tai Ilmari Kiannon Ryysyrannan Jooseppi halpana pahvikantisena painoksena.
Luin ne läpi, ehkä jopa liian varhain. Lopulta oli vuorossa myös kirjoista paksuin, joka kahtena kovakantisena niteenä uhmasi lukijaansa. En tiedä olivatko vanhempani sitä lukeneet, itse kahlasin sitkeästi läpi sen lähemmäs tuhat sivua. Rikosta ja dramatiikkaa riitti, kurkistuksia monenlaisiin miljöisiin ja ihmiskohtaloihin.
Didier Eribon kertoo, kuinka hänen veljensä jäivät kotiseudulleen työväenluokkaisiin ammatteihin. Minun veljeni on tehnyt elämäntyönsä Säynätsalon tehtailla, samoilla betonilattioilla, saman tehdaskurin alla kuin sitä ennen isäni ja isoisäni.
Miltä olisi näyttänyt toinen tie?
”Opiskelukulttuurin ja sen vaatimustason omaksuminen oli minulle hidas ja kaoottinen prosessi”, Eribon muistelee. Myös minulle, maalaispojalle, kouluvuodet Jyväskylän lyseossa tarkoittivat motivaation puutetta, riittämättömyyttä ja nöyryytystä.
”Koulussa kysytään isän ammattia. Mikä laitetaan?” kysyin isältä.
”Laita sekatyömies”, isä vastasi. En muista sitä hävenneeni, mutta paljastavaa se oli.
Säynätsalon työläisyhteisön uppiniskaiset pojat uskalsivat tempautua jo ennen keskikoulun päättymistä merille. ”Kotimaasi meri on, tähdet ystävinäs loistaa”, soi radiossa päivän iskelmä.
Omaa päättämättömyyttäni jatkoin lukioon. Jossain vaiheessa alkoi siellä kuitenkin häämöttää jotain uutta ja lupaavaa, vai puhkesiko mieleen muistikupla lapsuuden kirjakaapin ääreltä? Puolivälissä paksun romaanin sivuja oli vastaan tullut luku ”Aapisen ystävät”. Se kertoi nuorten opiskelijoiden ryhmästä, josta kirjoittajan mukaan ”oli vähällä tulla historiallinen”. Ryhmän kuppilakeskusteluissa intoiltiin tasavallasta, vapaudesta ja kansojen oikeuksista. Näissä puheissa kuului ”siipien suhinaa”, ”hymnin väräjävää sointua”, kirjassa kuvailtiin.
Enjolras, Courfeyrac, Feuilly, Laigle – kuinka helppoa olikaan seikkailunomaisesti solahtaa heidän joukkoonsa.
Tämän romaanin ”hehkuvien sydänten ja vakaumuksessaan vakiintuneiden” opiskelijoiden ryhmän annetaan romaanissa tuhoutua Pariisin kesäkuun 1832 kansannousussa. Se vasta mielikuvitusta ruokkikin. Viimeistään siinä vaiheessa siirryin, kuten romaanin nuori päähenkilö Marius, kapinoitsijoiden puolelle.
Keväällä 1968, ylioppilaskirjoituksia kasaan väkertäessäni alkoi lehtiin tulla uutisia, joissa kerrottiin, kuinka uudet Aapisen ystävät pystyttivät barrikadeja samoissa Pariisin ydinkortteleissa. Silloin tiesin, että haluan yliopistoon.
Vielä kerran törmäsin tuohon ensimmäiseen, kotihyllyn tarjoamaan elämäni kirjaan. Vuonna 1987 vaimoni suomensi Kulttuurivihkoihin Wolfgang Schivelbuschin esseen ”Katulyhdyt ja poliisi”. Sen lopussa oli pitkähkö lainaus, kuvaus Pariisista kesäkuun 5. päivän iltana kansannousun vuonna 1832. Kapinallisten hallitsema alue näytetään siinä lukijalle lintuperspektiivistä ”jättimäisenä, synkkänä Pariisin keskustaan koverrettuna hautana”.
”Katse häipyi syvyyteen. Rikottujen lyhtyjen ja suljettujen ikkunoiden alla oli kuollut viimeinenkin valon hohde, samoin kaikki elävä, äänekäs ja liikkuva. Kansannousun näkymätön vartio valvoi ja piti yllä järjestystä, toisin sanoen pimeyttä. Taistelijoiden pienen joukon piiloutuminen pilkkopimeään, mahdollisuuksien moninkertaistaminen tämän pimeyden avulla, on kapinan sanelema taktiikka. Illan hämärtyessä jokainen kynttilän valaisema ikkuna veti luoteja puoleensa. Valo oli sammunut, tarkkailija usein surmattu. Mikään ei enää liikkunut. Vain kauhu, suru ja turtumus hallitsivat taloissa ja kaduilla, pyhä väristys – –”
Suomentajan iloksi pitkä sitaatti oli löydettävissä valmiiksi käännettynä elämäni kirjasta. Mutta eipä sitä siellä ollutkaan. Suomenkielinen Victor Hugon Kurjat on lyhennetty laitos.
