Kolmenäytöksinen, tarinaan pohjautuva elokuvakerronta on tiensä päässä. Haluan tehdä tulevaisuuden elokuvaa; visionääristä, vaarallista ja hypnoottista. Postmoderni ihminen on nähnyt kaiken, paitsi oman alitajuntansa. Tervetuloa Todellisuuden Autiomaahan”, Anna Eriksson sanoo.
26. syyskuuta ensi-iltansa saaneessa Erikssonin henkeäsalpaavassa elokuvassa E (Suomi 2025) Suomen entinen pääministeri Eva Vogler aiheuttaa skandaalin Nobel-gaalassa ja katoaa todellisuuden autiomaahan. Siellä hän kohtaa kaksoisolentonsa ja muita erämaahan eksyneitä. Autiomaassa vaeltavien päähenkilöiden suurimpana uhkana ovat heidän omat kaksoisolentonsa, jotka pyrkivät tuhoamaan itsensä alkuperäisversion. Näin he pääsevät siirtymään metaversumiin, merkitysten ja symbolisen vaihdon ulottumattomiin. E käsittelee nykyihmisen sielullista yksinäisyyttä ja luo modernin myytin aikamme suurimmasta tragediasta.
Ihmistä hylkivä ajan henki
”Halusin päättää elokuvatrilogiani autiomaahan. Namibiassa oleva Namib-aavikko valikoitui ainutlaatuisuutensa vuoksi. Sen arvellaan olevan vanhin nykyisistä aavikoista. Se myötäilee Atlantin rannikkoa ja siellä sijaitsee ryhmä maailman korkeimpia hiekkadyynejä. Dyynit putoavat Atlanttiin”, Eriksson kertoo.
Hän halusi tehdä elokuvan ajan hengestä. Luettuaan Jean Baudrillardin kirjan Simulacra and Simulation (The University of Michigan Press 1994) jossa Baudrillard käsittelee alitajuntaa ja symboliikkaa, todellisuuden autiomaata, hän ajatteli että se toimii allegoriana elokuvaan, sillä tuntuu siltä että joku tai jotkut todellisuuden kerrostumat ovat autioitumassa ja tyhjentymässä.
”Tämä on monella tapaa suurten muutosten aikaa ja ihmistä hylkivää aikaa. Monet tasot jätetään myös lopullisesti taakse. On paljon yksinäisyyttä, irrallisuuden tunnetta ja hämmennystä. Lisäksi kaiken päälle tuleva ’skitsofreeninen hulluus’ on oma kerroksensa, joka näkyy erityisesti politiikan alueella. Siksi halusin että elokuvan päähenkilö on nuorehko naispoliitikko. On monen ajatuspolun summa että E:stä tuli tällainen kuin tuli, tämä on oikeastaan edellisen elokuvani W:n (Suomi 2022) luonnollinen jatkumo. Silloin, koronapandemian aikaan, tapahtui todellisuuden muutos joka on jatkunut. Moni muukin tunsi että jotain poikkeuksellista tapahtui.”
Käänteentekevä ajatus
Eriksson näyttelee Eva Vogleria. Kun hän matkusti ensimmäisen kerran Namibiaan, Voglerin hahmo oli selkeänä hänen mielessään. Mutta ei vielä niin ettei Vogler sano sanaakaan. Se ajatus tuli vasta Namibin autiomaassa. Hän tekisi niin että lähes kaikki elokuvan dialogi tapahtuu Voglerille jätettyjen viestien kautta. Se oli käänteentekevä ajatus.
”Evan sukunimikään ei silloin ollut Vogler. Nappasin sen ja viitteitä hahmoon Ingmar Bergmanin elokuvasta Naisen naamio – Persona (Ruotsi 1966). Se kertoo Elisabet Voglerin (Liv Ullmann) ja häntä hoitavan Alman (Bibi Andersson) suhteesta. Elokuvan alussa Elisabet Vogler lakkaa puhumasta. Hoitaessaan Elisabetia Alman alkaa olla vaikea erottaa itseään potilaastaan. ”
Kuten aiemmissa elokuvissaan W ja M (Suomi 2018), Eriksson teki montaa asiaa samaan aikaan – käsikirjoitti, näytteli, leikkasi ja teki musiikkia, työsti elokuvan vetovoimaisuuden ja tunnelman rakentumista, tekstin, kuvan ja äänimaailman suhdetta toisiinsa, ja jätti auki kohtia, joita jossain tekoprosessin vaiheessa ratkaisisi.
Näyttelijät ovat pianistia näyttelevää hongkongilaista Parco Leetä lukuun ottamatta namibialaisia. Osalla oli näyttelijätaustaa, osalla ei. Eriksson valitsi heidät heidän läsnäolonsa perusteella. He olivat juuri sopivat rooleihinsa. Tutustumismatka Namibin aavikolle oli edesauttanut sopivien näyttelijöiden löytymistä.
Autiomaa on pääosan esittäjä
Namib-aavikko on Unescon maailmanperintökohde vuodesta 2013, suojelualuetta. Kuvausolot olivat Erikssonin mukaan ainutlaatuiset ja unohtumattomat.
”Namibin aavikolle oli vaikea päästä kuvaamaan. Autolla ei päässyt vaan piti kävellä. Rämmimme siellä jo kuvauspaikkoja etsiessämme. Kuvauskalusto, kaikki, piti kantaa sinne kävellen. Olimme aavikon armoilla. Se on suurimmaksi osaksi autio, välimatkat olivat pitkiä. Hiekassa oli raskasta kävellä. Tuuli jota elokuvaan tarvitsimme nostatti hiekkaa näyttäen upealta. Tosin toisen kuvausmatkan puolivälissä kamera oli täynnä hiekkaa. Luulimme jo että meidän pitää lähteä ostamaan uusi kamera naapurimaasta Etelä-Afrikasta.”
Erikssonin mukaan testikuvauksia tehtiin paljon koska tärkeää oli muun muassa se, miten tullaan kuvaan ja poistutaan siitä. Autiomaassa liikkuu Eva Voglerin lisäksi muitakin, miehiä, naisia ja jotain siltä väliltä. Suurin osa elokuvasta kuvattiin laskevan auringon valossa. Joka ilta oli vain tunti aikaa kuvata, ei yhtään enempää. Se oli se täydellinen valo. Aikaisin aamulla ei voinut kuvata, koska oli liian tyyntä. Kovin kuuma ei ollut, joskus jopa viileää, siitä piti huolen Atlantti.
”Se sata iltaa dyyneillä oli upea kokemus. Tämä elokuva on ainutlaatuinen myös siksi koska sellaisessa ympäristössä ei ole kuvattu kotimaisia elokuvia, ja siellä, Namibin aavikolla, ei ole kuvattu muitakaan elokuvia – paitsi Mad Max-elokuvia, joihin paikalliset ihmiset ovat hyvin pettyneitä, koska heidän pyhää autiomaataan on käytetty vain lavasteena. Minun elokuvassani autiomaa on pääosan esittäjä.”
Elokuva on koskettanut
Erikssonin mukaan E:llä ei ole elokuvallisia esikuvia. Hän sanoo katsoneensa autiomaaelokuvansa. Ympäristö on toisenlainen kuten vaikkapa Sergio Leonen elokuvissa. Nähdäkseen miten hiekkadyynejä on elokuvassa kuvattu, hän katsoi Dyynien daamin (Japani 1964).
”E:ssä on monia symbolisia tasoja. Symboliikka ei ole elokuvissa suosittua vaan kaikki pitää ’vääntää rautalangasta’ ja niiltä odotetaan viihdyttävyyttä. Suositaan perinteistä draamaelokuvaa, jossa on pidetty tarkasti huolta siitä että kaikki on raameissaan. Sen rikkominen voi tehdä elokuvasta yhtä vetovoimaisen ja kokemuksellisen. Elokuva saa yhä vähemmän pyrkiä uudenlaiseen ilmaisullisuuteen. Se on todella harmi, sillä elokuva antaa paljon mahdollisuuksia.”
Hän muistuttaa myös elokuvan äänimaailman tärkeydestä. Se nivoo yhteen kuvia ja paljon voi sanoa ilman sanoja, aistia tunnetiloja ja viestejä joita elokuvantekijä elokuvallaan välittää. On hämmästyttävää kuinka paljon on ennakkoluuloja valtavirrasta poikkeavia elokuvia kohtaan. Ihmiset jotka eivät ole katsoneet niitä, ovat olleet E:stä hyvin vaikuttuneita. Autiomaa ja symboliikka ovat ylittäneet monta raja-aitaa. Kun Eriksson on keskustellut elokuvan nähneiden kanssa, he ovat kertoneet ymmärtäneensä hänen pyrkimyksensä ja mistä on kysymys.
”Pyrin surrealistisuuteen mutta silti uskottavuuteen. Otan kantaa maailman tilanteeseen ajatellen että kun teen poliittisen elokuvan, miten voin tehdä sen muuten kuin kyseenalaistamalla aikamme. Asiat ovat suuria eikä niihin ole välttämättä vastauksia. Elokuvassa ihmiset vaeltavat unen ja tiedostavuuden rajalla hämmentyneinä mistä kaikesta on kysymys.”
Erikssonin mukaan poliitikot eivät halua heittäytyä asialleen ja ottaa riskejä vaan miettivät enimmäkseen omaa uraansa ja etuaan. Elokuvan voi tulkita myös ankaraksi kritiikiksi Suomen entiselle pääministerille Sanna Marinille.
”Blair Witch-instituutti, todellisuus näyttäytyy siltäkin osin hurjan kylmäävänä. En käytä puoltatoista tuntia kertomalla valmiiksi pureskeltua totuutta tai tarinaa, joka tuntuu siltä että olen kuullut sen aiemmin.”
Valtavirrasta poikkeavilla elokuvilla ei asemaa Suomessa
Eriksson toteaa ettei valtavirrasta poikkeavilla elokuvilla ole Suomessa asemaa. Hän ei tarkoita sitä etteikö niitä ja tekijöitä ole, mutta ne ovat yksittäisiä, jotka tyhjän päällä, kuin hukassa. Niillä ei ole mitään mihin kiinnittyä ja tukeutua. Esimerkiksi Keski-Euroopassa sellaisten elokuvien asema on aivan toinen. Elokuvantekijän ei esimerkiksi tarvitse jankuttaa itsestäänselvyyksiä että sellaista elokuvaa teen – sellaista elokuva on ollut alun perin. Niissä oli illuusiota joka oli tärkeintä, ja sitä perinnettä haluan myös vaalia.
”Kävin puhumassa elokuvaopiskelijoille että jos haluaa tehdä omaa vahvaa ilmaisua, se on mahdollista. On mahdollista tehdä korkealuokkaista elokuvaa pienelläkin budjetilla, mutta työryhmän on oltava pieni. On tehtävä montaa asiaa ja monen ihmisen työt. He eivät olleet siitä niin innostuneita kuin odotin. Huomasin että he ajattelivat tekevänsä perinteistä elokuvaa, isolla työryhmällä ja elokuvateollisuudelle. Opinnot kenties painottavat sitä.”
Hänen mukaansa esimerkiksi Tanskassa on lähdetty auteur-linjalle. Ohjaajan näkemys on tärkeä ja etsitään erilaista ilmaisua. Auteur-teorian mukaan elokuva kuvastaa sen ohjaajan taiteellista näkemystä. Myös elokuvien rahoitusta on lisätty, niin on tapahtunut myös muissa Pohjoismaissa, kun taas Suomessa kaavaillaan leikkauksia ja ala on ahdingossa. Olemme ikävä poikkeus.
”Se, mitä Suomen elokuva-alalle parhaillaan tapahtuu, vaikuttaa pitkään. Se vähentää monimuotoisuutta, aiheuttaa pelkoa, nuoriin tekijöihin ei panosteta ja tullaan tekemään vieläkin enemmän amerikkalaistyylistä kevyttä komediaa.”
Vahva vaikutus
Eriksson kertoo E:n kolmen vuoden tekoprosessin vaikuttaneen häneen vahvasti. Hänen mieleensä on jäänyt matkat Namibiaan, tutustuminen sen historiaan, Namib-aavikko, ihmisten kohtaaminen, kaikki kenen kanssa hän on työskennellyt. Hän on keskustellut muun muassa siitä millaista elämä on Namibiassa. Miten siellä nähdään maailma – miten itsekeskeisenä he näkevät eurooppalaiset siinä mielessä että pyörimme oman napamme ympärillä. Namibialaiset näkevät asiat toisesta näkökulmasta.
”Olen oppinut paljon. Elämä on elokuvaa ja elokuva on elämää. Niin, ja olen viisaampi ja avoimempi. Elokuvallinen ilmaisuni on vahvistunut ja tullut kokonaisvaltaiseksi. Mielestäni E on elokuvatrilogiani vahvin, mutta M :llä ja W:llä on omat erityisyytensä. On ollut hienoa antaa suunnitelmien mennä tarvittaessa uusiksi, jos asia, paikka ja hetki niin sanelevat.”
E:stä on ollut myös tekijävierailukiertue joka juuri päättyi. Anna Eriksson ja tuottaja-kuvaaja Matti Pyykkö vierailivat elokuvan kanssa kaupungeissa vaihtuvin keskustelukumppanein.
”Nautin kiertueesta. Oli antoisaa jutella ihmisten kanssa ja saada suoraa palautetta.”
