Jokainen kokee itse olemisensa ja elää itse elämänsä. Kaikissa tilanteissa ja muodoissa. Olemista ei voi tajuta eikä elämästä voi kertoa muille, jos ei ole ollut eikä elänyt.
Jos haluaa tietää mitä on valta, pitää osallistua valtapeleihin. Jos haluaa tietää mitä on taideteoksen tekeminen, pitää osallistua itse sana- tai kuvateoksen laadintaan.
Eksitentialistisen ajattelutavan pohjalta voi väittää, että taidetta ei voi opettaa. Taiteen tekemistä voi vain kokeilla ja tehdä teoksia siten kuin itseä huvittaa.
Vallankäytön yhteiskunnallisiin organisaatioihin osallistuttuani minua alkoi ahdistaa. Ymmärsin, että olin ensin ”vapaa yksilö”, mutta minua alettiin pukea pieni pala kerrallaan pakkopaitaan. Ensin lapsena koulussa, sitten teini-iässä arkkitehtikoulutuksessa ja myöhemmin työelämäss.
Nykyisin ajattelen, että länsimainen kulttuurimme on arvaamaton, väkivaltainen ja sadistinen. Ihmislajin ja kultturimme hyviä puolia kehutaan yksipuolisesti.
Samaan aikaan nykyisessä valvonta-, opetus- ja kuriyhteiskunnassa jätettään tietoisesti kertomatta se, että yhteiskuntasyteemimme toimii ”tieto on valtaa” -valtapelin pohjalta. Toiseksi meidät pakotetaan toimimaan usein täysin päinvastoin kuin yhteiskunta on meitä hyvään pyrkien opettanut.
Esimerkiksi arkkitehdeille (olen käynyt kahta eri arkkitehtikoulua, kahdessa eri valtiossa) ei opeteta yhteiskunnallista valtateoriaa. Arkkitehdeistä muokataan yksipuolisesti kaunosieluja, idealisteja ja ”suuren taiteen” eli arkkitehtuurin esteettikkoja ja maestroja.
Alvar Aallon edustama maestrosuunnittelu on kovassa huudossa autoritäärisissä valtapiireissä vieläkin (esimerkiksi Helsingin Guggenheim).
Kun nuoret arkkitehdit siirtyvät työelämään, he joutuvat kohtaamaan suunnitteluun ja rakentamiseen liittyvän valtapelin. Sen jälkeen arkkitehdinkin elämä muuttuu helvetiksi.
Elämä valtaorganisaatioon sidottuna ei ole minkään arvoinen, jos ei voi olla samaan aikaan täysillä oma itsensä. Valiettavasti yhteiskunnallinen pakkopaitaongelma koskee koko nykykulttuuria.
Ajauduin Turun kaupunkisuunnittelun apulaisjohtajan virassa (virka vuodesta 1987) ristiriitaan oman yksilöllisen vapauteni ja organisaationi kesken. Seuraavaksi törmäsin yksilöllisen vapauteni ja puoluepoliittisen valtapelin väliseen ristiritaan. Ryhdyin kirjoittamaan tähän liittyvistä onglmista omakustanteita.
Virkavalta ja poliittinen puoluevalta (varsinkin puolueen politrukit) toimivat ei ainoastaan yksilön olemassaolon vaan myös taiteen tekemisen kannalta ongelmallisella tavalla.
Yksilön ja taiteen vapauden puolustaminen epäeettistä ja rikollista valtapeliä vastaan on humanismia.
Ei riitä, että annetaan oikeudessa tuomioita pelkästään esimerkiksi taideväärennöksen (talousrikollisuuden) yhteydessä. Oikeudenmukaisuus on muuta.
Yksilön ja taiteilijan vapaudessa on kyse inhimillisen olemassaolon, ihmisenä olemisen perustasta. Oikeudessa olla itsensä on kyse kansainvälisestä ihmisoikeudesta.
Kun havaitsin, että valta loukkaa vapauttani, pakenin virkavaltaa ja puoluepoliittista valtaa ryhtymällä etsimään alkuperäistä minääni, olemistani.
Ihmismassojen valvomiseen, kurittamiseen ja luokittelemiseen perustuva konservatiivinen nationalistinen ”kansakuntalaitos” on yksilön vapaan olemisen kannalta hankala kysymys.
Saksalaisen Georg Wolhelm Friedrich Hegelin (1770-1831) mukaan vapautta ei ole ilman valtiota – jumalallista ideaa. Hegel hylkää idealistis-myyttisessä filosofiassaan yksilövapaudelle perustuvan vapauskäsityksen. Se on virhe.
Karl R. Popperin mukaan Hegel oli totalitaristi (Esa Saarinen, Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sorateesta Marxiin, 1985, sivulla 269). Myös esimerkiksi natsit olivat totalitaristeja.
Yliopisto-opettaja Hegel korosti organisaatiovallan merkitystä. Hegelin autoritäärinen oppi kylvää yksilöllisen valinnan ja ratkaisun luovuttamista edustukselliselle valtakoneistolle. Hegelin idealistinen filosofia on nationalismiin kiihottamisen moottori.
Nykyisin käytössä oleva 1800-luvun nationalismista alkunsa saanut puoluejärjestelmä pitäisi korvata uuden tyyppisellä kansainvälisellä ”aatelaitoksella”.
Aito inhimillinen vapaus on päinvastaista kuin Hegel opettaa. Jokainen yksilö on sama kuin vapaus, olemassaolo, maailma. Luonnonmukaisesti vapaina syntyvistä yksilöistä ei voi tehdä valtapelien polttoainetta, massaa.
Osat eivät osu aidosti vapaiden yksilöiden kokoontumisissa yhteen. Vapaita yksilöitä ei voi luokitella hierarkkisen valtaorganisaation orjuutetuiksi osasiksi.
Heti kun organisaatio onnistuu saamaan valtapelillä tiukan otteen vapaista yksilöistä yksilöt joutuvat luopumaan valinnoista ja vapaudesta.
Natisivallalla ja valkokaulurikollisuudella on samoja piirteitä. Noissa epäeettisissä valtapeleissä isketään herkimpään kohtaan.
Vallalle on täkeintä muurata kukkaan polliitisen puolueen uusien pelureiden linnakkeita imagopelien ja positiivisuutta herättävien semioottisten viettelysten avulla. Ja tietysti mieluiten ilman asiariitojen käsittelyä. Ei tarvitse muuta kuin avata tv, niin huomaa tämän.
Vallan teräksestä rakentamassa organisaatiovallassa yhtyy luovuus, tietotaito, varallisuus ja muu isoimmille valtapeleille hyödyllinen aines. Organisaatioita perustetaan ja ylläpidetään, koska organisaatio on valtapelikone ja nationalistisen puolueen kovin ase yksilöllisen olemassalonkin nappaamiseksi vallan kouraan.
Vallitseva ongelma on ratkaistavissa vapalla taiteella (taide on valtaa) ja vapaisiin yksilöihin perustuvalla uudella humanistisella yksilöyhteiskunnalla.
Nykyinen valvonta- ja kuriyhteiskunta perustuu liian usein epäreiluun periaatteeseen ”katso asioita läpi sormiesi, tiedä kaikki ja valehtele samalla sen kun kerkiät”. Ja ole ”ulkopuolisten” suhteen yhtäaikaa negatiivinen (esimerkiksi synkkään venäläisvihaan yllyttäminen ja positiivinen (esimerkiksi EU:n ylistäminen taivaisiin).
Moderni hallintohirviövaltapeli perustuu myös omertan lakiin, kirjoittamattomaan vaikenemispakkoon. Jos alat lörpötellä ”pääsi putoaa”.
Poliittisten ja taloudellisten valtapelien harjoittajat antavat aina itsestään putipuhtaan kuvan, vaikka olisivat sisältä ja päältä likaisia. Puhtauskuvan hellittämätön tyrkyttäminen niin kutsutulle ”kansalle” sisältyy nationalistis-porvarillisten valtapelien perusluonteeseen.
”Suomen tauti” on hävittämässä koko valtiolaitoksemme. Rehellisyys maan perii (sanottiin ennen vanhaan), epärehellisyys tappaa koko maan (sanotaan nykyisin). Viimeksi nähty rahavallan ja puoluepoliittisen vallan yhteispeli isojen kauppakeskittymien rakentamiseksi todistaa siitä, että koko maan tappamista todella tapahtuu. Oikeuslaitoksemmekin on ollut samaa mieltä mutta. Tästä aiheesta puhuminen on humanismia.
Oikeuslaitoksen ja puolueiden poliittisten valtapelien ”salaliitto” (kts. Foucaultin oikeus) pitää huolen siitä, että temppu onnistuu. Esimerkiksi elollisen luonnon pelastamiseen liittyvissä oikeusjutuissa häviäjäksi tulee joka kerta globaali luonto. Ilmastonmuutos valuu villisti päällemme.
Valtollisen vallan ja korkeakouluopetuksen ja -taidetutkimuksen liitto on puolestaan hävittämässä taiteen vapauden. Nyt ”korkein taidetieto” tuottaa taiteella rahastamisen työntekijöitä modernin systeemivallan peleihin.
Valta opettaa ”tieto on valtaa” -valtapelin organisaationsa virkamiehille (valtio ja kunnat). Poliittiset puolueet soveltavat samaa kieroa peliä. Jouduin havaitsemaan tämän myös henkilökohtaisesti.
Turun rakennustarkastaja (hänellä oli virka ja omia firmoja) hymyili eräänä päivänä minulle ja lausahti, että ”kyllä sinä Jukka opit vielä tämän niin sanotun joustavan menettelyn” (rakennuslupien myöntämisen lain vastaisesti).
Kaupungin kaavapäällikkö neuvoi puolestaan minua, että ”vaikka tekisit virassa työt kuinka hyvin ja hienosti, saat Turun organisaatiossa joka kerta turpiisi”. Hän kehui saneensa mitalin rintaankun kuuli virkavirhetuomiostaan.
Ajattelin, että voisikohan joku toinen valtapeli auttaa minua. Esimerkiksi sosiaalivihreät.
Turun Vihreiden poliittiseen toimintaa osallistuminen teki minulle selväksi sen, että myös vihreät toimivat samalla periaattella kuin muukin valta. Vihreätkin kohtelivat minua kuin ilmaa, varsinkin politrukkivalta. Yleispuolueena Vihreät toteuttavat kaksinaamaisuutta entistä täydellisemmin.
Näiden tapahtumien jälkeen pakenin tietoisesti omaan olemiseeni ja maailmaani.
Pakoni vapauteen tapahtui siten, että ensimmäiseksi aloitin merenkulun harrastamisen (meri on avoin). Toiseksi palasin nuoruuteni luontoyhteyteen ja taideharrastukseen.
Kirjoitin ja kuvitin 1980-luvun lopulta lähtien ympäristökriisiin liittynyttä utopiaa Tsersissien saari (omakustanne 1992, fiktiivisen tarinan piirrokseni ovat vuodelta 1989).
Uskoin tuossa vaiheessa ihmisyhteisön kykyyn jalostua ja muuttaa yleisen kehityksen suuntaa.
Alunperin minua ei kiinnostanut valta lainkaan. Minua kiinnosti talouskasvuajattelua, utilististista luontosudetta (luonnonvarojen rajatota hyödyntämistä) sekä ”modernia kaupunkikonetta” koskeva kritiikki.
Minua kiinnosti noihin aikoihin enemmän marxilainen filosofia kuin sosiaalivihreiden valtaannousupyrkimykset. Valta on syleillyt viimeksi vihreät kuoliaaksi, Vihreä Liitto on tullut tiensä päähän.
Arvoja koskeviin käsityksiini vaikutti eniten Georg Henrik von Wrightin kirja Humanismi elämänasenteena. Ostin hänen kirjansa Tampereella käydessäni 1987.
”Lipsahdin” Turussa sattumalta vihreiden kunnallisvaaliehdokkaaksi. Kohosin vaalissa hämmästyksekseni Vihreiden ääniharavaksi (ohi Janina Anderssonin ja vihreiden muiden ehdokkaiden). Sain noin 2 000 ääntä vaikka en ollut osallistunut vihreän puolueeksi organisoimiseen enkä muuhunkaan puoluetoimintaan.
Vihreiden valtuustopaikat nousivat Turun valtuustossa (yhteensä 67 paikkaa) yhdellä kerralla yhdestä seitsemään. Vihreät uhkasivat Turun isoveliakselia.
Sen jälkeen, kun olin käynyt veljeni kanssa purjeveneellä 1993 Pietarissa entisessä Leningradissa, nykyisessä ”Putinburgissa”, kirjoitin: ”Oli ilo kuunnella Pietarissa naurulokin kirkunaa. Se oli täysin samanlaista siellä kuin täällä Suomessa. Onneksi organisaatio ei ole ulottunut kaikeen” (Jukka Paaso, omakustanne Minä, minän filosofiasta 1994).
1996 hankin Turun perheelleni pakopaikaksi punaisen mummonmökin kotiseudultani Itä-Uudeltamaalta Lapinjärveltä. Rakensin ja taiteilin siellä viikonloput. Myöhemmin pakenin uuden perheeni kanssa Kauhavalle Etelä-Pohjanmaalle (keväällä 2011).
Kauhavalla kirjoitin 2012, että ”Suurimman virheen vallankäyttäjät tekevät, kun he aiheuttavat toimillaan ihmisenä olemisen perimmäisten ehtojen murentamista ja yksilön tuhoutumista sisältä päin” (Jukka Paaso, omakustanne Ikkuna, Kauhavan kuva 5. osa, 2012). Olen pohtinut tätä seikkaa ja vapaata taidetta viime vuosina eniten.
Tein manitun johtopäätöksen lukemalla Liisa Saariluoman kirjoittamaa kirjaa Postindividualistinen romaani (1992). Kirjan mukaan niin kutsutut jälkistrukturalistit ovat väittäneet, että subjekti on yhteiskunnan tuottama. Saariluoman mukaan sosilogi Pierre Bourdieu tukee kysesitä käsitystä.
Saariluoma kertoo sivulla 35, että Bourdieun mukaan ”yksilöllisyys ei ole muuta kuin tyylillistä poikkeamaa – – poikkeamat ovat sitä paitsi sosiologisesti kuvattavia muoti-ilmiöitä”. Ajattelin tältä pohjalta, että jos ihminen eri voi rakentaa ja ylläpitää täysin omin ehdoin ehyttä täysin vapaata yksilöä ei ole olemassa.
Nyt 2015 ei voi muuta kuin onnitella Kreikkaa vasemmistolaisen suunnan antamisesta koko Euroopalle. Päästiin lopultakin eroon Euroopan ja Suomen uusliberalistisesta porvarivallasta (demarit mukaan lukien).
Valitettavasti porvarivallan onnistui purkaa kolmessakymmenessä vuodessa koko suomalainen sosiaalivaltio, turvaverkko ja tehdä köyhistä (itserakkaan porvarillisen olemassaolon kannalta) kallis ja arvoton roskasakki.
Kiinnitin ensimmäisen kerran huomiota ranskalaiseen kirjailija Jean-Paul Sartreen 1970-luvun alun Braunschweigissa, Länisi-Saksassa. Erikoista Sartressa oli se, että hän halusi tavata Saksassakin ihmisiä, joita kaikki muut pitivät vihan kohteina (kuten vankilassa Baader-Meinhof-terroristeja).
Omia valintoja ja ratkaisuja korostavaan Sartren eksitentialistiseen filosofiaan tutustuin ensimmäisen kerran 1980-luvulla. Nyt kun olen vapaana eläkkellä, Sartren anarkistinen pohdinta ja kerronta on minulle suurinta ilon aihetta.
Annie Cohen-Solain mukaan Jean-Paul Sartre puolusti yksilön elämää jokapäiväisenä taideluomana (teoksessa Sartre, 1998). ”Me olemme itsellemme oma taideteoksemme” (Sartre kysesen teoksen sivulla 259).
Taiteilijan ja taiteen tekemisen vapaus liittyy olemisen kokemiseen ja ihmisenä olemista koskevien ”olioiden” (taideteosten) luomiseen.
Kirjailija Michel Tournirin mukaan taiteilijoiden yhteiskunnallinen tehtävä on tuottaa kulttuurille kokemis- ja näkemistapojen malleiksi uusia myyttejä (Liisa Saariluoma teoksensa sivulla 68).
Järkeilyn pohjalta tuotetut ”filosofiset totuudet” olivat Tournierille supermyyttejä. Jokainen ihmisen luoma järjestys on epävarma (Liisa Saariluoma kirjansa sivulla 58).
Rakastan omassa olemassaolossani ja kuvien tekemisessä eniten yllätyksellisyyttä, sattumaa ja valumista sekä heittäytymistä ja umpimähkään löytämistä. Kaiken maailman ennalta annettuihin malleihin ja suunnittelmiin pohjautuva ”oleminen ja taiteilu” on minulle järkytys.
Harjoitan luovaa ajattelua kuvanteon (kuva) ja sanankäytön (sana) vuorovaikutuksessa. Ilman kuvaa en ymmärtäisi sanaa, enkä ilman sanaa kuvaa. Ilman elämistä en ymmärtäisi olemista.
Ihmisjärjen kykyihin luottaminen on ollut suuri erehdys, siitä varoitetaan myös Raamatussa. Ihmisyksilön on viisaampaa valita monimerkityksellinen runo, anna siis mennä tulla ja valua. Ja pääset nauttimaan olemassaolostasi.
Yksilön vapaus ja luovan taiteen tekemisen vapaus liittyy ihmisenä olemiseen sekä oman itsensä tunnistamisen ja löytämisen alkuperäiseen perustaan. Taiteen tekeminen auttaa, kun joutuu vallan vangiksi ja kolhimaksi ja alkaa etsiä vapautta rajojen ja reviirien nykymaailmassa. Tuhat vuotta sitten alueilla ei ollut rajalinjoja eikä reviirejä eikä alueita vahdittu yhtä mustasukkaisesti kuin nyt.
Oman yksilöllisen olemisen pohtimista voi toteutaa ottamalla käteen kynän ja paperinpalan ja alkamalla piirtää ja pohtimalla ”viivan alkuperää” (Jukka Paaso, Viivan alkuperä, 2014, ISBN 978-952-667-25-1). ”Taiteen” alkuperää voi pohtia myös muulla tavalla kuin rationaalisen filosofian näkökulmasta (Heidegger, Wittgenstein jne.).
Eksitentialismi liittyy länsimaisen kulttuurimme suureen käännekohtaan, jossa otetaan etäisyyttä Descartesin järkioppiin ja valtapeleihin.
Kahden maailmansodan kokeminen, uusi entistä perusteellisempi käsitys ihmislajin eläimellisyydestä ja raakuudesta, semiotiikan keskeisyys olemisessa sekä nationalismin jälkeinen kansainvälistyminen lyövät lopuksi säpäleiksi Descartesin filosfian.
Nyt aikamme suuriin kysysymyksiin kuuluvat:
1. OLEMINEN?
Mitä oleminen on? Miten ja mitä siinä jotain tapahtuu?
Filosofisissa teksteissä vilahtelee sanoja kuten ontologia, oleminen, olematon (ei-oleminen), olevainen, olemus, olento ja olio. Mitä ne tarkoittavat eri yhteyksissä?
Manituilla sanoilla on eri yhteyksissä erilaisia merkityksiä. Noiden sanojen käyttämisen pohjalta on mahdollista luoda erilaisia inhimillisen ajattelun kokonaisjärjestelmiä.
Olemisen pohtiminen on aikamme inhimillisen ajattelutyön vaativin haaste.
Ihmisenä olemisen syvällinen oivaltaminen on kaiken luovan ajattelun ja luovan työskentelyn perusta.
1600-luvun ”insinöörin”, jesuiitan ja sotilaan Rene Descartesin olemassaoloa koskeva ajattelu, johon myös moderni puoluepoliittinen ”tieto on valtaa” -peli juontaa, pohjautui ihmisjärkeen uskomiseen, järkeilemällä tuotettuun rationaaliseen tietokantaan ja ihmisenä olemisen tieto-opilliseen varmuuskuvitteluun.
Descartesin kellon koneiston nakutusta muistuttava tieto-opillinen pohtiminen on eri asia kuin se, että miettii olemassaolon alkuperäistä luonnetta.
Eksistentialistinen inhimillistä olemassaoloa koskeva ajattelu on vastakkaista Descartesin olemassaolopohdinnoille.
Sartren vapaan katuverkon elämyksellinen kaupunki on täydellinen vastakohta Descatesin ihailemalle järjenkäytön ruutukaavakaupungille. Sartre löysi anarkian hedelmällisyyden, Descartes erehtyi valtapelien korostamiseen ja massojen orjuuttamiseen.
Pysähtyköön Descatesin kone. Inhimillisen olemassaolon avainsana on ”eteenpäin”, ei kaiken ennalta ohjelmointi. (katso myös Kierkegaard sivulta 303 ”Olemassaolo”, Esa Saarisen teoksessa ”Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin, 1985).
2. MASSOJEN KATKEAMATTOMAN TARKAILUN VALVONTAYHTEISKUNTA?
Robinson Crusoeota koskevan tarinan idea on itsemääräävä yksilö (Liisa Saariluoma, Postindividualistinen romaani, 1992). Kertomuksen mukaan ihminen selviää myös autiosaarella omin avuin, yksin. Hän kykenee selviämään tietonsa, varmuutensa, omien neuvojensa ja toimiensa avulla taloudellisista ja muista arjen haasteista.
Monien ajattelijoiden keskuudessa on kuitenkin yleistynyt viimeksi käsitys, että yksilö ei olekaan itsensä herra, yksilö tuotetaan yhteiskunnalliseen toimintaan osallistuessaan. Yksilö on mykyaikana osa kansanmassaa, joka on riippuvainen valtasysteemin valtapeleistä.
Nykyaikaa leimaa eniten yhteiskunnan tuottamat yksilöt ja epävarmuus. Jos yksilö joutuu autiosaarelle hän kuolee. Mutta elämä vyöryy maapallolla eteenpäin.
Suomalais-nationalistien (rannikkoruotsalaisilta varastaman) filanderilaisuuden vääntämä ”Sipilä-Suomi” ei voi johtaa parempaan.
Seinäjoen sairaalan tauluriita on uusin todistus siitä, että filanderilais-porvarillinen puoluevaltapeli ei arvosta sen enempää tailijoiden vapautta kuin yksilöiden (kansalaisten) vapautta yksilölliseen olemassaoloon.
3. VAPAIDEN YKSILÖIDEN YHTEISKUNTA?
Vasemmistolaista Sartrea kiinnosti myös valtapeli, ei vain filosofointi ja porvarin arvomaailman ruoskiminen. Hän pyrki muodostamaan humanistisella tavalla toimivia uudenlaisen, vapaiden yksilöiden toimintaan perustuvia uusia poliittisia valtapeljä.
Eksitentialisti Sartre kirjoitti aikoinaan sosialismin ja eksitentialismin yhdistämisestä.
Nykyisen massayhteiskunnan vastakohdan ”vapaana yksilönä olemisen” perusta on siinä, että jokainen meistä luo itse arvot, tekee itse valinnat ja ratkaisut sekä ottaa vastuun teoistaan. Näin Sartre päätteli jo kauan sitten.
Nykyisin käytössä oleva massayhteiskunta, rationaalisen tietoon valvontaan ja kuriin perustuva systeemi voi johtaa uuteen ”hitlerismiin”. Vapaiden anarkististen yksilöiden yhteiskunta voisi pelastaa.
Kolmennen maailmandodan julmuudet ja kauhut tulisivat olemaan natsien toteuttamaa henkistä sadismia karmaisevimpia. Myös atk tehostaisi julmuutta.
Yhdysvaltojen perustama kuolemanleiri todistaa omalta osalta käynnissä olevasta julmuudesta. Kafkakin kalpenisi nyt jos eläisi.
