Vuonna 1934 painestusta V. Tarkiaisen Suomalaisen kirjallisuuden historiasta käy ilmi, että 1930-luvulla pidettiin Suomessa niin kutsuttuun ”kaunokirjallisuuteen” perehtyneiden kirjailijoiden tärkeimpänä tehtävänä palvella kansallisia, ei universaaleja asioita kuten vapautta ja rauhaa.
Romaanin lukija manitaan kirjassa välillä, mutta sanataideteoksen lukijan vapaudesta ei sanota tuossa historiassa mitään. Teoksen mukaan sanataidetta laativa henkilö, kirjailija on kirjallisuudessa pääasia.
Kuvataidetta valaisevan teossarjan Suomen ja maailman taide osan 4, Suomen taide, Murroskausi (Markku ja Olli Valkonen, 1985), johdannossa ”Värin ja muodon murros, 1908-1932” kerrotaan arkkitehti Gustaf Strengellin kirjoittaneen vuonna 1908, että ”Mitä enemmän me pystymme saamaan ulkomaisesta taiteesta, sitä parempi. Kansallinen ominaisluonne ei siitä kulu pois – jos sitä nyt yleensä on”. Kyse oli Suomen taiteen uudistamisesta ylikansallisen impressionismin pohjalta.
Vapaiden yksilöiden ja taiteilijoiden yhteiskunnassa arvostetaan eniten suvaitsevaa ja uudistavaa kansainvälistä ajattelua ja toimintaa.
Vapaus yksilölliseen olemassaoloon on vielä uutta. Nykyisissä puoluepoliittisissa valatapeleissä arvostetaan eniten ihmismassaa (vaalin isoa äänisaalista). Puolueiden omistamien sanomalehtien sivuilla on siksi vaikea päästä kertomaan vapaan yksilön arvosta ja merkityksestä.
Kaikkilla ihmisillä on tarve paeta ja vapautua jostakin. Pakenemiseen liittyvä ahdistus voi juontaa esimerkiksi johonkin ikävään tapahtumaan tai henkiseen traumaan.
Lapselle kuuluu vapaus lapsuuteen. Vapaiden yksilöiden yhteiskunnassa annetaan lapselle tuo perusvapaus.
Tänne muuttaneiden ulkomaalaisten luokitteleminen (pakolaisiksi, maahanmuuttajiksi jne.), integroinnin yksipuolinen suosiminen (suomalaisen kulttuurin kielen jne. opettaminen) ja monikulttuurisuuspolitiikan kieltäminen (kieltää suvaitsevainen suhtautuminen muuttajan harjoittamaan omaa kulttuuria ja uskontoa kohtaan) on sama kuin ”maahanmuuttajan kuolema” (katso Jukka Paaso, Turun Sanomat 31.5.2013). ”Turbo-integrointiin” perustuva ulkomaalaispolitiikka tulisi kieltää kansainvälisen oikeuden vastaisena.
Vapauden voi kokea, kun pääsee irti jostakin kulttuurista, valtiosta ja ”kotiseudusta”. Oikea vapaus voi alkaa kokonaan uudessa kulttuurissa ja uudella alueella.
Monet ylistävät maakuntansa ”henkeä”. Siinä on kuitenkin kyse kuvittelusta ja suvaitsemattomuudesta sekä usein myös rasistisesta asenteesta.
Esimerkiksi citykulttuurin vastaiseen maaseutukulttuuriseen eteläpohjalais-porvarilliseen valtaan sisältyy perinteinen miesvaltainen arvomaailma. Patriarkaalisuus loukkaa kuitenkin naisen vapautta.
Valtapoliittinen media syytää kilpaa massoille akateemisen tietotuotannon murusia ikään kuin viisaus olisi sen hallussa. Viisauden alusta eli erilaisten ilmiöiden ja tiedonpalasten muodostamista kokonaisuuksista ollaan sitä vastoin yleensä massoille hiljaa.
Seinäjoen sairaalan tauluriidan päävaikuttaja, sanomalehti Ilkka, ylistää eteläpohjalaisuutta, koska lehden isoimmat arvot ovat valtapoliittisia, maalaisliittolaisen Santeri Alkion (kulttuuriltaan ruotsalaisen Filanderin) luoman nationalistisen puoluepoliittisen arvomaailman mukaisia. Vapalle yksilölle ei anneta siinä mitään todellista arvoa.
Klaanitaiteen Etelä-Pohjanmaalla keskustainen puoluevalta määrittelee sen mikä on hyvää, mikä huonoa taidetta. Lähtökohta keskustalaisessa klaanitaiteessa on ”maakuntahengen palvonta”. Sanomalehti Ilkka osaa siksi kysyä kuvan katsojan (Ilkan lukijan) mielipidettä maaluksesta näyttämättä maalausta.
Myös äärioikeistolaiset valtapelurit käyttävät valtapeissään hyväksi taidetta. Yhdessä tapauksessa runoilijaa, joka muokkaa poliitikon kirjoituksia lisäämällä niihin ”siipien havinaa”.
Sauli Niinistön vuosien takainen pahvikuva ja Juha Sipilän vahanukke liittyvät samaan mielikuvapeliin massasielujen kalastelemiseksi.
Keskustalla on yksilön ja luovan taiteiljan vapauden vähättelyn lisäksi ongelmana kiero luontosuhde. Kauhavalla rakenteilla oleva noin 20 kilometriä pitkä Kangas-Annalan tiehanke läpi kansainvälisen lintujensuojelualueen (IBA) on vakuuttava todistusaineisto Etelä-Pohjanmaan taudista.
Juha Sipilä on saanut Kauhavasta oman kauhukakaransa. Keskusta on polkemassa nyt luontoarvot alleen kävelemällä omatekoiseen liukumiinaan. Ja Ilkka supisee kaikesta.
Vapauteen kasvaminen voi alkaa myös esimerkiksi avioerosta.
Kun tietää, että kiihkonationalististen suomalaisten keskellä elävä musta joutuu häpeämään ihonväriään, ahdistuu pelkästään tuosta ajatuksesta.
Toisille vapauden kaipuu on syntynyt sodan yhteydessä (esimerkiksi J-P Sartre). Väkivallan käyttöön perustuva sota on systeemivallan halitsemilleen ihmismassoille aiheuttama yhteiskunnallinen ongelma.
Vapauden kaipuun voi aiheuttaa myös organisaatiovalta, kuten työpaikka tai puolue. Toisille tarpeen vapauteen aiheuttaa ryhmäyhteisö, toisille yksittäinen ihminen.
Vapauden menettämisen taustalla voi olla esimerkiksi epäeettinen vallankäyttö. Mutta se voi olla myös esimerkiksi henkilön narsistinen persoona.
Kun on päässyt eroon yhdestä vapauden riistosta, näköpiiriin voi ilmestyä hetken päästä uusi henkistä ahdistusta aiheuttava tekijä.
Vapautta pitää tavoitella joka hetki. Vapauden voi myös havaita ja löytää.
Vapauden kokeminen voi liittyä myös tiiviin luontoyhteyden aistimiseen. Toisille vapaus voi olla ”hengailua” mitääntekemättömyyttä.
Toisille vapaus on taiteeseen liittyvä seikka, kuten luova kirjoittaminen tai taidemaalauksen katsominen.
”Vapaus ja oleminen” kuuluvat yhteen.
Antti Hyryn teksteistä löytyy mielestäni osuvia kuvauksia inhimillisestä olemassaolosta. Hyryn sanateoksen Maantieltä hän lähti (novelleja ja muuta proosaa, 1958) kertomuksessa ”Odotus” (sivulla 47) hän sanoo, että ”Sen tuntee joka paikassa kun istuu tuolissa ja katsoo seinään, ja asuu yksin. Ensin näkyy seinäpaperia vasten kapea varjo. Sen viereen tulee vähän ajan kuluttua jotakin – –”. Romaanissa Uuni Hyry kertoo (sivulla 399), että ”Maistoimme – – rieskaa – – joka juuri paistettuna maistuu niin kuin tässä olisi kaikki mitä voi olla”.
Hyryn yksilöllinen puhe ei ole pelkkiä minmalistisia ”toteamuksia”. Hyryn kerronnasta erottaa myös pohjalais-kuivaniemeläisen kulttuurin ja muita merkkejä sanataiteen muodoista.
Hyryn yksilöllisestä tekstistä poikkeava perinteisen romaanin ”korea sanamaalailu” on mielestäni keinotekoista. Yksilöllisen olemassalon psykologiset peruskokemukset kätketään siinä idealistisen ja myyttisen kerroksen alle.
Mikä vapaa sana- ja kuvataide?
Jean-Paul Sartre kysyy kirjassaan Mitä kirjallisuus on? (ranskankielinen alkuperäisteos vuodelta 1948, suomennos P. Peltonen ja H. Nurminen, 1968): ”Mitä kirjoittaminen on? Miksi kirjoitetaan? Kenelle?”.
Sartren esipuhe päättyy toteamukseen: ”Itse asiassa minusta tuntuu siltä, ettei kukaan ole koskaan pohtinut tätä”. Sartre oli oikeassa. Hän paljasti samalla paljon modernista valistusyhteiskunnasta.
Sartren teos sisältää paljon kirjallisuuden historiaa; siinä syväluodataan aiempaa sanataidetta vallan ja vapauden näkökulmasta.
Jouko Tyyri tekee Sartren teoksen johdantotekstissä vastaväitteitä. Ne koskevat esimerkiksi runon ja proosan eroa. Sartre ei hylännyt runoutta sattumalta vaan tietoisesti.
Tyyrin mielestä kirjailija ja eetikko Sartre vaatii proleraiaatin toverina oikeuksia epäsäätyiselle proosalle. Tyyri sanoo, että ”päättäväinen proosa kiroaa heikot haaveet ja hölmöt lukijat. Sartre ei vain puhu vaan puurtaa ja haastaa. Sartren lukijat tarvitsevat Jaakobin voimat.”
Sartren Nobel-palkinnosta kieltäytymisen ymmärtää hyvin myös tästä näkökulmasta.
Sartren mukaan kirjalijan tehtävä on ”– – pakottaa lukijansa asettamaan kyseenalaiseksi kaikki näennäiset arvot – – kirjailija ei saa sitoutua vain yhteen puolueeseen, yhteen suuntaukseen”.
Sartren varhaistuotanto ajoittuu toisen maailmansodan yhteyteen. Kun ajattelee koko Sartren tuotantoa (myös sanomalehtikirjoituksia jne.), tuntuu siltä, että Suomessa siihen ei voi tutustua perusteellisemmin käännösten puuttuessa.
Tähän tilanteeseen on vaikuttanut myös nykyinen konservatiivinen suomalais-nationalistinen kulttuuri, jossa suositaan vieläkin eniten nationalistisia arvoja.
Eniten varotaan turmelemasta universaaleilla arvoilla suomalais-kansalliseen nationalismiin kasvatettua nuorisoa.
Sartre on kirjoittanut Mitä kirjallisuus on? -teoksensa ensmmäiseen kappaleeseen ”Mitä kirjoittaminen on?”, että ”Taiteilijalle väri, kukkakimppu – – ovat olioita mitä suurimmassa määrin – – Tämän väriobjektin hän siirtää kankaalleen; hän muttaa sen mielikuvaobjektiksi, ja tämä on ainut muutos jonka se kokee. Värien ja äänten ymmärtäminen kielenä on siis hänestä mahdollisimman kaukana”.
Tähän kohtaan on liitetty alaviitteeseen (selityksiä, n:o 1, sivulla 40) kuvataiteilja Paul Kleetä koskeva huomio: ”Ainakin yleensä. Kleen suuruus ja erhe on siinä, että hän yritti maalata niin, että maalaus olisi samalla sekä merkki että objekti.”
Siis sana- ja kuvateos ovat kaksi eri asiaa.
”Mitä kuvataide on? Miksi kuvia ja kenelle?”.
Taidetta tehdään ihmisenä olemisesta maailmassa eläville ihmisille.
Sanataidetta tehdään lukijoille, kuvia katsojille. Vapaan taiteen päähenkilö on luova lukija ja luova katsoja.
Taiteen tekemisen ja kokemisen pitää olla aina vapaata. Vapaata taidetta ei saa luovuttaa valtapelivälineeksi.
Myös rakennuksen ja kaupunkien suunnittelussa tarvitaan taidetta. Mutta koska ”suuri taide” eli arkkitehtuuri liittyy myös valtaan, arkkitehti ei saa unohtaa sitä, että taloja ja kaupunkeja suunnitellaan rakennusten ja kaupunkien käyttäjille, ei esimerkiksi puoluepoliitikoille, rakentamisen rahoittajille ja rakennuslikkeille.
Sartren Inho ja OIeminen ja olematon ovat eksistentialismin (filosofia) perusteokset.
Sartren ensimmäinen sanataideteos (romaani) Inho on vuodelta 1938. Hänen toinen pääteoksensa Oleminen ja olematon on vuodelta 1943.
Inho on vaativan filosfisen ajattelun läpitunkema. Onko Inhossa kyse enemmän filosofiasta kun sanataideteoksesta? Vai yhtä paljon molemmista? Tai jostain muusta?
Sartren ensimmäistä romaania Inhoa edelsivät hänen filosofiaa käsittelevät kirjoituksensa ”Minän ulkoisuus” (Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1937 sanomalehdessä, 2004 esipuhe ja suomennos Antti Kauppinen) sekä ”Kuvittelu” (kirjoitettu pääosin 1934).
Sartren kirjoituksesta ”Minän ulkoisuus” suomennoksen ja esipuheen kirjoittanut Antti Kauppinen (2004) sanoo, että ”Iltapäivät hän (Sartre, lisäys: Jukka Paaso) kirjoitti ensimmäistä romaniaan Inho (1938), joka käsittelee osin samoja temoja (kuin kirjoituksessa ”Minän ulkoisuus”, lisäys: Jukka Paaso) kirjallisesta näkökulmasta – –”. Tämän jälkeen Kauppinen sanoo: ”En valitettavasti pysty tälle johdannolle varatussa tilassä käsittelemään Sartren kirjallisen ja filosofisen tuotannon yhteyksiä”.
Jonkun henkilön sanataiteellisen tekstin ja filosofisen ajattelun yhteyksistä kirjoittaminen on todella vaativa tehtävä. Sama koskee taiteellisen sanateoksen ja kuvateoksen erosta kirjoittamista, varsinkin inhimillisen olemisen näkökulmasta.
Tiedettä taiteesta? Rationaalisen tieteellisen menetelmän pohjalta kuvataideteoksesta laadittu selvitys ei avaa teoksen koko sisältöä. Taidekuvan monimerkityksellisyyden tulkitseminen edellyttää paljon muutakin kuin järkeilyä.
Vuosisatoja sitten kuvataidetta tehtiin pitkään ”yksinkertaisen mallin” mukaan.
Nykyisin kuvataiteeseen kuuluu satoja koulukuntia ja suuntauksia. Yhteen visuaalisen tekemisen ”malliin” pyrkiminen olisi vastoin nykyaikaa.
Visuaalisen taideilmaisuun kuuluu esimerkiksi maalauksia, veistoksia, arkkitehtuuria ja muotoilua.
Koska esimerkiksi valomainokset voi tulkita nykyajan koristeiksi, vanhojen koristeiden (antiikki jne.) lisääminen esimerkiksi uudisrakennukseen johtaisi historian ja nykyajan yhdistämiseen epätarkoituksenmukaisella tavalla.
”Maalauskertomus” on äänetön, maalausta on vain katsottava. Maalausta ei voi lukea yksitysikohtaisesti (ajatuksissa tai ääneen) kuten kirjaa.
Leonardo da Vincin tekemiä kuvia ovat katsoneet jo miljoonat ihmiset, mutta da Vincin tekemien kuvien katsomisen tarjoamalle nautinnolle ei näy päätä.
Vicent Van Goghin malaus ei pyri olemaan maailmassaoloa kuvaava ”tosi” (todellisuus). Van Goghin maalaus ei ole myöskään sama kuin ”oleminen”.
Vincent van Goghin ”impressionistinen” maalaus on katsojalle mielikuvaobjekti ja tarina, josta katsoja saa elämyksiä siitä, mitä ihmisenä oleminen voi olla. Vincentin maaluksessa rakennus ei näyttäydy katsojalle vatupassilla rakennettuna talona, ”järjen paikkana”, vaan joka suuntaan vääntelehtivänä mielikuvana.
Abstraktin maalauksen tekeminen tapahtuu eri tavalla kuin sanateoksen tekeminen. Ekspressionistinen pikamaalaminen (Aktion Painting) perustuu siihen, että luomisvaiheessa syntynyttä ei muuteta, kaikki (sattuma, vyörymiset, virheet, erehdykset, mielivaltaisuudet jne.) mistä on jäänyt tavalla tai toisella jälki teokseen on keskeinen osa kokonaisuutta.
Tuossa prosessissa ilmenee mielestäni inhimillisen olemisen huipentuma: ihminen antaa tapahtua ja hyväksyy kaiken jo tapahtuneen. Eikä erehdy ”siivoamaan”.
Järki ja tosi sekä vapaa taide?
Wittgensteinin mukaan kieli ei edusta totuuden maailmaa, todellisuus on kielen loogisen rakenteen sisäpuolella, ei sen ylä- tai alapuolella.
Järjen käyttöön erikoistuneet filosofit eivät tästä kutenkaan piittaa. He uskovat yli kaiken järkensä käyttöön.
Vapaa taitelija ei piittaa filosofiasta, ja runoilija ei välitä todesta. Runoilija kertoo monimerkityksellisesti ja arvoituksellisesti. Se on ihmiseltä viisautta.
Mielettömyys ja vapaa taide
Mielettömyys. Olemisen analysointi ”– – väistämätön tunne olemisen mielettömyydestä. Tämä tunne on epämääräinen ja epävarma, mutta samalla järkähtämätön. Ihminen tavallaan luo itse itsensä – – jokainen meistä on oma maailmansa” (Martyn Oliver Sartren elämästä ja filsofiasta kertovassa kirjassa Filosofian historia sivulla 129, 1997).
Mielettömyyden tunteen aiheuttama ahdistus ja sen voittaminen. Antoine Roquentin (romaanissa Inho) ”– – voittaa ahdistuksen aiheuttaman epävarmuuden luomalla jotakin omaa, jotakin jonka avulla hän pystyy tarkastelemaan elämäänsä – – hän päättää antaa tarkoituksen elämälleen kirjoittamalla romaanin” (lainaus mainitusta teoksesta ja samalta sivulta).
Minä maalaan mieluiten taulun.
Kun kuvataiteilija hylkää ajatuksen siitä, että akateeminen filosofia ja ”tieto on valtaa” -periaate ovat turhia, ja kokee maailman mielettömyytenä, kuvateoksen tekemiselle ja inhimillisen olemisen kuvaamiselle avautuu luonteva pohja.
Kuvan tekijä alkaa toimia siten kuin hänestä tuntuu. Tuolloin hän oppii arvostamaan myös ”vyörymistä ja sattumaa”. Ja löytää ja kokee vapauden.
Nykyisessä yhteiskunnallisessa systeemissä on paljon vikaa.
Sartre havaitsi, että moderni yhteiskunnallinen syteemi on väärin rakennettu. Hän oivalsi, että länimaisen kulttuurin ongelmat juontavat rakenteelliseen ongelmaan. Vakavimmat ongelmat ovat aina rakenteellisia (esimerkiksi korruptio ja sota).
Yhteiskuntamme rakenteellisesta ongelmasta todistaa vakuttavasti se, kun Sartre kirjoittaa romaanissa Inho: ”Tunnen tällä kukkulalla olevani heistä kovin kaukana – – He – – mietiskelevät, että tuo on heidän kaupunkinsa, heidän oma kaunis kaupunkinsa. He eivät pelkää, sillä he tuntevat olevansa kotonaan – – He saavat sata kertaa päivässä nähdä, että maailma tottelee kiinteitä, muuttumattomia lakeja ja kaikki sujuu, kun käytetään kojeita ja koneistoja – – viimeinen raitiovaunu lähtee kaupungin hotellin kohdalta kello kaksikymmentäkolme nolla viisi”.
Tämä Sartren ajatteulutapa herätti minut ensimmäisen kerran 1980-luvulla. Nyt kun ympäristökriisin syyt ja seuraukset tunnetaan tarkemmin kuin koskaan aikaisemmin, nykyinen ”valtapelisysteemin ja massojen yhteiskuntakone” vie kiistatta ihmiskuntaa kohti syvää kriisiä.
Kirjoitin Turun kaupunkisuunnittelijana jo 1990-luvun alussa maantieteilijoiden Aluesuunnittelu-nimiseen lehteen kirjoituksen ”Kaupunkikone” (Aluesuunnittelu 1/1990).
Sanoin kirjoitukseni alussa: ”Nykykaupunki on osoittanut pitkään suuren kasvu-, kulutus- ja talouskoneen merkkejä”. Kirjoitukseni lopussa totesin, että modernilta kaupungilta puuttuu legitimaatiopohja, samalla tavalla kuin koko modernilta sivistykseltä”.
Georg Henrik von Wright lähetti tuon jälkeen hämmästyksekseni minulle kirjeen, jossa hän piti kirjoitustani tendenssiltään oikeana.
Miksi Esa Saarisen Länsimaisen filosofian historiasta puuttuvat luvut ”Sartre” ja ”Beauvoir”? Miksi Suomen media vaikenee von Wrightistä? Kriitinen ajattelu ja kirjoittelu on Suomessa paljon vähäisempää kuin esimerkiksi Keski-Euroopassa.
Muinaisessa Kreikassa seurattiin (ei alistettu) luontoa ja varoitettiin teknisten laitteiden käyttöönotosta (Aristoteles). Teollisessa kulttuurissa asia on päinvastoin. Luonnonvaroista otetaan kaikki irti ja teknisiä vempaimia on kohta kaikkien inhimillisten toimintojen yhteydessä.
Kaiken teknistäminen ja koneellistaminen sekä ns. teknologisen elämäntavan harjoittaminen ei voi tulla koskaan ongelmattomaksi kuten jotkut kuvittelevat.
Kun iso auktoriteetti vaikuttaa kaikeen, syntyy kulttuuri a; kun järjen käyttö hallitsee (Descartesin perintö) syntyy kulttuuri b; kun järjen käytön palvomisesta ja tieteisuskosta luovutaan sekä vapaa taide päästetään puhumaan täysin vapaana uudessa vapaiden yksilöiden yhteiskunnassa, syntyy kulttuuri c. Toivo paremmasta maailmasta (kulttuuri c) elää meissä itsessämme.
