Universaalille lukijalle ”kaunokirjallisuutta” kirjoittanut sanataiteilija Jean-Paul Sartre (1905-1980) eli elämänsä keskellä miljoonakaupunki Pariisia.
Hän loi eksistentialistisen filosofiansa maailmansotien välissä sekä toisen maailmansodan aikana keskellä Euroopan sydäntä. Eksistentialismi ei muotoutunut sattumalta keskellä sota-aikaa ja heti sodan päätyttyä. Vallinneet olosuhteet merkitsivät yhteiskunnallisen tilanteen ja Sartren oman yksilöllisen maailman välistä ristiriitaa.
Siinä Sartre ei halunnut sitoutua ”natsihenkiseen” yhteisölliseen massoittumiseen (hän oli oleskellut myös Saksassa) vaan pyrki irtaantumaan vapaana yksilönä eliittivallankäyttöön liittyneestä massoittumisesta.
Hän oli epäporvarillinen ja vasemmistolainen. Hänen isoin ”omaisuutensa” oli oma yksilöllinen luova ajattelu. Kapitalismissa pidetään kuitenkin ”henkistä työläisyyttä” arvokkaampana esinemaailmaa ja rahaa.
Kulttuuri- ja myyttipohjainen kuvitteellisessa todellisuudessa ”yhteisöllisesti oleminen ja eläminen” on eksistentialistisen itselleen olemisen vastakohta.
Yhteisöllisten myyttien maailmassa myös sanat ja kieli muovautuvat kulloisenkin kuvitteellisen prosessin mukaan. Esimerkiksi sana ”äiti” on saanut eteläpohjanmaalla muodon ”äitee”. Itä-Uudellamaalla tunnetaan satamatyöläisten alueelle tuoma pilkallinen paikannimi ”Sosiaaliperä” (Loviisan Sanomat 22.12.2015).
Eksistentialismi alkoi kiinnostaa minua, kun olin joutunut Turun työpaikassani yhteiskunnallisen turuntautisen organisaatiovallan ja oman itseni väliseen ristiriitaan.
Kirjoitin henkisen paineen vaikutuksessa Turussa 1994 omakustanteen ”Minä” (Minän filosofiasta) ja 2007 julkaisun ”Turun nykyaika ja tulevaisuus” (ISBN 978-952-99502-6-3). Siihen sisältyy liitekirjoitus ”Anarkismi ja eksistentialismi”.
Minua alkoi kiinnostaa päästä selville ihmislajin perimmäisestä olemuksesta ja maailmassa olemisesta.
Yhteisölle oleminen on suuressa ja pienessä asuinpaikassa erilaista. Yleinen kulttuuri-ilmapiiri on suurkaupungissa vapamielisempi kuin pikkukaupungissa. Vanha kaupunki synnyttää erilaisen ilmapiirin kuin nuori kaupunki.
Mutta miljoonakaupungissakin luovan yksilö joutuu taistelemaan itsensä vapaaksi yhteisöön kätkeytyvistä ajattelua ”rajaavista henkisistä rakenteista”.
Eksistentialistin täytyy riuhtaista itsensä irti vapauden tiellä olevista esteistä vapaaseen itselleen olemiseen.
Yhteisöllinen oleminen tapahtuu paikallisen kulttuurin, myyttien kuvaston pohjalta. Myös semioottisella elekielellä on yhteisöllisessä ja yksilöllisessä olemisessa iso merkitys.
Orjamoraalisen yhteisöllisen olemisen vastakohta on ”maailmaan heitetyn” ja itsensä vapaaksi taistelleen ihmisen itselleen olemiseen tuleminen. Tuolloin välimatka yhteisöllisten mallien mukaan toimimiseen on suuri.
Yhteisöllinen oleminen johtaa yhteisölle olemiseen. Siinä yhteisön omaksuma kulttuuri ja myyttiset uskomukset ohjaavat ihmisyhteisön elämää ja toimintaa.
Eksistentialistin täytyy Sartren mukaan taistella itsensä vapaaksi myös kansakunnasta.
Kansakunnassa on kyse puhtaasti kuvitteellisesta asiasta. Samaan aikaan ylikansallisen unionivallan uusi myytistö on murentamassa tähänastisen nationalismimyytistön.
Kun näkee yhteiskunnan luisuneen kaaokseen ei riitä, että pakenee sivilisaatiota autiolle saarelle. Lisäksi täytyy repäistä itsensä irti vapautta rajoittavista näkymättömistä voimista, yhteisölle olemisen myyteistä.
Ihmisenä oleminen on eräänalaista ”sattumavyörymistä”. Se ei ole ennalta ohjelmoitua tai määrättyä (determinismi). Oleminen ja elämä olisi mielipuolista, jos ihminen ymmärtäisi ja tietäisi kaiken ja saisi tietää ennalta myös sen mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan (vrt. säätutkijoiden ja tietokoneiden sääennuste).
Yhteiskuntapoliittiset valtapelit tulee toteuttaa mahdollisimman konkreettiselta pohjalta. Lisäksi on huomioitava uudet ylikansalliset myytit, koska ne sisältyvät keskeisesti nykyiseen valtapolitiikkaan.
Jos julkista valtaa käyttävä organisaatio ottaa valtapeliinsä kuvitteellisia ”korostetun näkymättömiä myyttisiä voimia” konkreettisen kansallisen vallankäytön välineenä päästäkseen tekemään kotimaan perusarvoja puolustavia ”hyviä konkreettisia tekoja”, kyseinen organisaatiovalta tulisi kieltää, koska kyseinen strategia voi johtaa yhteiskunnalliseen kaaokseen. Jos esimerkiksi juutalaisten rakentama silta katsotaan pahaksi ja käyttökelvottomaksi, koska se on juutalaisten rakentama, tämän ajatuksen esittäjää ei saa päästää poliittiseksi vallankäyttäjäksi.
Paikan kulttuuria, myytistöä ja kuvastoa voi tutkia mytologisen ihmisen luomien aatteellisten organisaatioiden ja painettujen julkaisujen ja taideteosten pohjalta.
Kerran vuodessa ilmestyvä ”Kauhavan joulu” -niminen julkaisu valaisee hyvin kauhavalaista kulttuuria ja myytistöä. Lehdykän taustalla on kotiseutuperinteen vaaliminen, julkaisija on Kauhava-seura.
Julkaisu ilmestyy joka vuosi joulukuussa Jeesuksen kristillisen syntymäjuhlan aikoihin. Tässä korostuu uskonnon ja herännäisyyden merkitys. Toisaalta tämä viittaa paikallisen kokonaiskulttuurin taustalla piileviin erityisiin uskonnollismyyttisiin uskomuksiin.
Kauhavan poliittisessa elämässä isoin valtatekijä on poliittisen keskustan organisaatiovalta. Siihen sisältyy protestanttisen etiikan mukaisesti yrittäjyyden ja kristillisen uskon harjoittaminen ja vanhojen porvarillisten perinteiden vaaliminen.
Vuoden 2015 ”Kauhavan joulun” sisältö koostuu paikallisen väestön ja eliitin laatimista kirjoituksista joihin sisältyy teemoja kuten kristillinen usko, isänmaallisuus, yrittäjyys, kunnan organisaatiovalta sekä tutut ihmiset (valokuvat, nimet), tutut puheet (lausahdukset) ja tutut paikat (kuten vanhat hirsirakennukset) sekä vanhat tutut esineet (kuten puulaatikot ja puukot).
Seudulla ilmestyneet ”kaunokirjalliset” sanateokset todistavat samasta näkymättömästä maailmasta. Kauhavalaisen Antti Tuurin kirjoista löytyy nykyajan eteläpohjalaiskorosteiset myytit.
Lakeuden suosituimmissa kuvateoksissa toistuu sama henki, aihe ja tekniikka. Kuvauksen kohteena on maaseutu- ja kirkonkylämiljöö tehtynä tavallisimmin perinteisellä öljyväritekniikalla. Entinen uskonnonopettaja Juhani Palmu on seudun kuvamyytistön tunnetuin edustaja.
Lakeuden kulttuurin ja myytistön mytologinen kokonaisuus pohjautuu agraaritaustaiseen suvun, klaanin ja heimon tukipilariin. Ilmiön taustalla on väestön muinainen eräreittikausi.
Myytit ”kertovat alkuajoista, jotka ovat etäisyydessä, hämärän peitossa; ja kuitenkin tämä kaiken alku on kouriintuntuvalla tavalla läsnä myyttiä kerrottaessa – – myytti kertoo sekä menneisyydestä että tulevasta ajasta, kuvitteellisesta todellisuudesta – – näitä toiveita ei tule vähätellä, vaan ne ilmaisevat syvää inhimillistä pyrkimystä – – näkymättömyydessä vaikuttavat elämämme?” (Kirsti Simonsuuri, Ihmiset ja jumalat, Myytit ja mytologiat, 2002, sivuilla 17-18)
Tässä yhteydessä on syytä korostaa sitä, että myytit ovat ihmislajille ominaisia ja luonnollisia. Ne ilmaisevat syviä inhimillisiä pyrkimyksiä.
Myös taipumus uskonnon aktiiviseen harjoittamiseen istuu luontevasti ”ihmislajin myyttiolemiseen”. Uskonnon harjoittamisen kieltäminen ja kirkkojen muuttaminen esimerkiksi konemuseoiksi on ollut virhe (ateismi ja kommunismi). Alkuperäinen marxilainen filosofia on humanismia. Nyt kirkko on sulkemassa valtaorganisaationa itse kirkkoja.
Myyttejä on lukemattomia. On esimerkiksi edistyksen myytti, järjen myytti ja modernin myytti. Koska jokainen vapaa yksilö on oma maailmansa, yksilömaailmojen myyttejä on maapallolla miljardeja. Esimerkiksi uskonharjoittamisen ja myytin yhdistelmistä voi syntyä lukemattomia erilaisia uskonnollismytologisia muotoja.
Konehurmosmyytti, esimerkiksi tunnin kännykkäpuhelu ystävälle ja saman pöydän ääreen ystävän kanssa tunniksi istahtaminen ovat kaksi täysin erilaista maailmaa. Jälkimmäisessä tapauksessa alkuperäinen myyttien maailma elää luonnollisena.
Oman käsitykseni mukaan eksistentialistista itselleen olemista ei voi tapahtua ilman, että siihenkin vaikuttaa tavalla tai toisella myytit. Myös universaalisutta, ylikansallisuutta ja kansainvälisiä ihmisoikeuksia korostavalla eksistentialistillakin on myyttinsä.
Eksistentialistisen filosofian suhdetta myytteihin pitäisi tutkia tarkemmin. Samalla tulisi selvittää myös esimerkiksi marxilaisuuden ja eksistentialismin suhdetta.
Kirjansa ”Mitä kirjallisuus on?” alussa Jean-Paul Sartre sanoo, että ”…koska kriitikot tuomitsevat minut kirjallisuuden nimissä sanomatta ikinä mitä he sillä tarkoittavat, niin paras vastaus heille on tutkia kirjoittamista ennakkoluulottomasti…” (sivulla 15).
”Runoilijoiden tapana on olla välittämättä todellisuudesta” (Martin Heidegger, Esitelmiä ja kirjoituksia osa II, suomennos Vesa Jaaksi jne. 2009, sivulla 71). Jean-Paul Sartre kuvaa mielenkiintoisella tavalla (proosa)kirjailijan ja runoilijan eroa kirjassaan ”Mitä kirjallisuus on? (suomennos 1967).
”Kirjailija on sanan käyttäjä: hän näyttää, osittaa, käskee, kieltää…” (Sartre sivulla 27), ”…koska runoilija ei käytä hyväkseen sanaa…” (Sartre sivulla 23). Sartre puhuu samassa yhteydessä ”runollisesta asenteesta”. Sartre kirjoituksessaan esittää koko joukon hankalia kysymyksiä estetiikan ja taiteen tutkijoille.
Minä olen ihmetelllyt teininuoruudestani lähtien pitkään sitä, miksi ihmiset ovat niin kiinnostuneita kirjallisuudesta ja runoilijoista? Mihin sanataiteen valtava suosio kansan ja lukijoiden keskuudessa perustuu?
Ja miksi modernin taidemaalauksen ”lukeminen” on katsojalle usein kova haaste? Vastaus nähihin kysymyksiin löytyy ainakin myyttien maailmasta.
Sana- ja kuvataideteoksia luovien ihmisten (taiteilijoiden) tehtävä on avata uusia näkökulmia myyttien maailmassa olemisessa ja luoda samalla uusia huomisen myyttejä.
Taiteilijoiden tehtävä ei ole tukea ihmisiä aikansa eläneiden muotojen palvomisessa. Ihminen on jatkuvassa liikkeessä oleva mytologinen eläin, johon on sisäänrakennettu luonnollinen taipumus kuvitella kaikenlaista myyttimaailmansa varassa.
Tämä ilmiö selittää myös fiktiivisen sanataiteen suuren suosion kansan keskuudessa. Lukija liikkuu sanateosta lukiessaan myyttien avaruudessa.
”Kaunorunous” on ”kuvittelemiskenttä”, nautinnollista henkistä ravintoa lukijoille kuvitteellis-myyttis-semiottisessa maailmanmenossa.
Ihminen ei ole ”tieto-olento” (olemisvarmuus) vaan mielikuvituksen ja myytistön varassa maailmaa aistiva ja maailmassa oleva luova ja kekseliäs, sinne tänne heittelehtivä eläin.
Alitajunnalla ja unilla on ihmisenä maailmassa olemisessa keskeinen merkitys. Unissa ihmisaivot käsittelevät eletyn päivän ”arjen kaaoksellista päivänannosta”.
Ihmisen mieltä painavat asiat saattavat purkautua päivän aikana esimerkiksi suuttumuksena jossain toisessa yhteydessä millä ei ole mitään tekemistä mieltä painavan asian kanssa. Tosinaan ei tiedä, tarkoittiko joku eleellään ja puheellaan hyvää vai pahaa.
Tämän tyyppiset kummallisuudet sisältyvät keskeisesti ihmisenä olemiseen. Ne todistavat ei-tietävästä mytologisesta ihmiseläimestä.
Kuvitteellisen yhteiskuntajärjestyksen eli nationalismin syntyyn vaikutti aikoinaan myös kirjapainotaidon keksiminen ja yleistyminen.
Kirjoitetuilla sanateoksilla valtaeliitti saattoi levittää kansan keskuuteen historiallis-kuvitteellisia sankarimyyttejä kansasta ja onnistui saamaan kansan uskomaan itsestään todellisena kuviteltuja seikkoja.
Uutisten urheiluosiolla potkaistaan kansaa muutaman tunnin välein nationalistiseen sankarikuvitteluun. Urheilu-uutisten lopettaminen pysäyttäisi valtapeleihin liittyvän ”nationalistisen mielikuvituskoneen”.
Myyttipeliin kuuluu ”ympärikääntämistemppu”. Esimerkiksi eteläpohjalaisella Härmänmaalla raaka ja raskas väkivaltahistoria on onnistuttu kääntämään keveänä ja terveenä ”positiiviseksi” imagopeliksi ja rahastamiseksi.
Ensin raaka rikollinen puukkoväkivalta pehmeni kansanrunousmyytistössä.
Yhdessä Härmänmaan laulussa kerrottaan, että ”…Härmässä häät oli kauhiat, siellä juothin ja tapeltihin, tuvan perältä porraspuulle rumihia kannettihiun”.
Seuraavaksi väkivaltahistoriaa pehmensi paikallinen eliitti. Koko homma kääntyi lopuksi täysin ympäri, pahuushistoria vaihtui ihan normaaliksi ja tuli hyväksi bisnekseksi,
Huipentuen valtaeliitin järjestämiin runoilukilpailuihin.
Häjyilykulttuuria on alettu myydä seudun imagon markkinoimiseksi. Keskustan (entisen maalaisliiton) ikioma ”rippi-isä” Santeri Alkio kirjoitti aikoinaan eteläpohjalaisen väestön hurjasta ja väkivaltaisesta elämästä 1800-luvulla. ’
Hänkin loi samalla myytin, jossa paha saatiin näyttämään hyvältä.
Ruotsalaistaustaisen Santeri Alkion 1800-luvun lopun nationalismihurmoksessa kirjoittamat teokset ”Puukkojunkkarit” ja ”Murtavia voimia” sekä yrittäjyyteen, kristillisyyteen ja raittius- ja nuorisokasvatukseen liittyneet ajatukset toimivat vieläkin keskustalaisen vallankäytön arvopohjalla.
Myös kansanrunossa ”Pyhän Henrikin surmanvirsi” paha käännetään hyväksi niin täydellisesti että kansa alkoi uskoa kuvitelmia todellisuutena. Pitkässä alkuperäisvirressä kerrotaan ”…lalli sitten pahin pakanoista julmin juudasten seasta joca tappoi pyhän miehen piispan…”.
Myös nykyisessä Lähi-idän sodankäynnissä on kyse myyttien sodasta. Sodankäyntiin ja ”idän uhkaan” liittyvät länsimaisen kulttuurin vanhat myytit horjuttavat taas maailmanrauhaa.
Sodankäynti ei ole yksinkertaisesti politiikan jatke. Uusimpien atk-pohjaisten sodankäyntikoneiden tuhovoima ja kaupunkisodat ovat tehneet länsimaiden harjoittamasta ”pidättyneestä sodankäynnistä” (Kreikka, Rooma jne.) totaalisen primitiivistä ja raakaa.
Onko ”sivistyneellä” ja ”sivistymättömällä” tappamisella enää mitään eroa? Ei ole.
John Keeganin teoksessa ”Sodankäynnin historia” (2003) korostetaan kulttuurin merkitystä sodankäynnin tärkeimpänä selittäjänä. Näin herää kysymys sotaan liittyvistä myyteistä. Keeganin kirjassa on sanottu sekin, että islam on ymmärretty väärin islamilaisen maailman ulkopuolella (sivu 424).
Tärkeintä islamistille on keskittyä jihadin sisäiseen pyhään sotaan ”kilvoitteluun”. Toiseksi kristittyjen tulee pohtia erityisesti sitä, miten uskoo (kristitty länsimainen filosofi Kierkegaard).
Lännen Lähi-itään suuntaamat väkivaltaiskut oikeutetaan ainoana oikeana pidetyllä ”lännen hyvällä asialla”. Siinä länsimaisen kulttuurin ja myytistön ”väkivaltakoneistokin” tuottaa muka vain hyvää. Konkreettinen jälki siitä on kuitenkin raakuutta.
Ihminen osaa kuvitelmissaan kääntää hetkessä kristillisen kiellon ”älä tapa” muotoon ”tapa vaan”. Ja kirkonmiehet siunaavat kilpaa väkivallan tekijöitä kuvitteellisen aatteen hyväksi.
Sodassa paha (väkivalta, tappaminen) merkitsee kuvitellun tilan tekemistä ”oikealle hyvälle asialle”. Ihminen osaa muuttaa elävän eläimenkin kuolleeksi ”koneeksi” ja rahaksi.
Sodankäynnin myyttivaltapeli johtaa täydelliseen kaaokseen, ei vain sota-alueella vaan myös omalla siviilialueella. Eurooppalainen ja amerikkalainen ydinseutu elää siksi parhaillaan syvää kriisiaikaa.
Myös ajatuksessa Suur-Suomesta ja Suur-kunnasta on yhteistä se, että molempien pohjalla on myyttien maailma. Jälkimmäisessä tapauksessa suuruutta tavoitellaan sisältä päin.
Mutta valtaeliitti uskoo olevansa kaiken hallitseva ”tieto-olento”. Sille ”tieto on valtaa”. Eliittimme pitäisi pakottaa siksi opiskelemaan myös tieteen ja etiikan suhdetta (Tiede ja etiikka, toimittaneet Löppönen Mäkelä Paunio, 1991).
Valtiovalta on yhteisöllisen olemisen tuottamisen ja sen ylläpitämisen keskusmoottori.
Suomen suurkuntauudistuksen tavoitteena on uusi aiempaa halvempi aluerakenne mutta siitä voi tulla entistäkin kalliimpi ja ympäristöongelmaisempi.
Suurkuntauudistus pakottaa kunnat yhdistymään ja uudistamaan kulttuuriaan ja myytistöään radikaalisti. Se tuottaa entisille kunnille suuria tuskia.
Esimerkiksi eteläpohjalaisen Kauhavan, Alahärmän, Ylihärmän ja Kortesjärven kunnat tekivät seitsemän vuotta sitten kuntaliitossopimuksen. Uuden kunnan nimeksi valittiin eteläpohjalaisen ylpeästi ja komeasti ”Kauhavan kaupunki”.
Kuntien valtaeliitti (valtuustoväki) juhli vuosikaudet kuntaliitosta ja jatkoivat kuntien hallinnollista ja muuta elämää ikään kuin neljän kunnan liitoksesta ei tarvitsisi muodostaa koskaan yhtä monoliittia yhteistä hiiltä, suurkuntaa.
Kuntaliitosta koskeneessa sopimusasiakirjassa luvattiin kehittää jokaisen kunnan keskustaajamia yhtä paljon.
Todella erikoista sillä kunnan aluerakennetta ei voi saada toimimaan ilman yhtä vahvaa keskusmoottoria (pääkeskustaa).
Suurkunta-Kauhavan pääkeskustan nimi ei ole enää ”Kauhava”, sillä Kauhavan entisen lentosotakoulun lopettaminen vuoden 2014 lopulla ja kasarmialueelle syksyllä 2015 perustettu iso vastaanottokeskus alkoi muuttaa ääniä kuntaliitoskellossa.
Osa kauhavalaisista haikaili tuon jälkeen lentokenttätoiminnan jatkamisesta, osa väestöstä ryhtyi vastustamaan ”etnohelvetin” perustamista keskelle ”kotikuntaa”.
Tämä kehitys ärsytti uusliberalistisen suurkuntakonsernin muita osakkaita. Viimeksi naapureita on suututtanut Kauhavan keskustan ”kasvutahtoa” ilmaiseva arkkitehtikilpailu. Kyseisiä kilpailuja käytetään usein likaisissa valtapeleissä.
”Myyttien sota” on jo pamahtanut Suur-Kauhavalla.
Kauhavalla turvapaikanhakijoiden kotouttamista suurempi ongelma on paikallisen väen uudistaminen uuteen ”Monikulttuurisuus-Kauhavaan”.
Lähi-idän sota-alueelta Euroopan läpi vyörynyttä pakolaisaaltoa voi verrata Euroopan muinaiseen kansainvaellusaikaan. Sen alkusysäys on liitetty usein idän ”viirusilmäisiin hunneihin”. Kyseinen vanha näkemys sisältää traditionaalisia myyttejä.
Todellinen syy kansainvaellukseen voi liittyä kuitenkin myös johonkin aivan muuhun, esimerkiksi luonnonolosuhteiden muutokseen (ilmastonmuutos) ja elinkeinoihin. Varmaa on kuitenkin se ,että tuo vaellus synnytti vieläkin elävän myytin idän uhasta. Lännen myytistössä paha on piillyt aina idässä.
Yhteisöjen liikkumista paikasta toiseen on tapahtunut ennenkin, yhteen paikkaan nationalistisesti linnoittautuminen (kansallisvaltio) on aivan uutta. Mutta sen loppu on jo ovella.
”Kyläkateus vie leivän ja ihmiset” (nuori paikallinen Keskustan kansanedustaja Antti Kurvinen, Aviisi 2.12.2015). ”Kauhavan pitäjien viidesluokkalaiset juhlivat itsenäisyyttä” (uutisotsikko Aviisissa 9.12.2015).
Kaupungin yhteydessä käytetään nykyaikana termiä ”kaupunginosa” tai ”lähiö”, ei sanaa ”kylä” tai ”pitäjä”. Puhe ”kylästä kaupungissa” viittaa nostalgiseen menneisyyspalvontaan ja äänestäjien kosiskelemiseen vanhojen myyttien pohjalta.
Kauhavan entisessä kirkonkyläkeskustassa oli vielä pari vuotta sitten korkea mainospylväs, minkä huipulla luki, että ”Tervetuloa Kauhavan kaupunkiin”. Kyltti on kuitenkin poistettu.
Suurkunta Kauhavan keskus (entisessä Kauhavan kirkonkylässä) saattaa siirtyä seuraavaksi esimerkiksi Alahärmään sillä ”suurkunnan ylpeys” on romahtanut sankarimyytin tasolla (kasarmin lopettaminen ja turvapaikkakeskuksen perustaminen).
Kaupungit ovat kehittyneet aina uudistumalla ”ulkopuolisen tietotaidon ja osaamisen” avulla. Kauhavalle muuttomme jälkeen minulle sanottiin, että ”emme tarvi muita”. Kyseinen lausahdus pulppuaa paikallisesta kulttuurin ja myytistön perustasta.
Kauhavalaisetkaan eivät ole kuitenkaan huomanneet sitä, että Kosolanmäen museotaloista lähtien (antiikkitaustaista klassismia ja ruotsalaisuutta) omat kehumiskohteet ovat ulkomaista lainatavaraa.
Myyttiajan hampaissa ylpeydenaiheen varhaisin alkuperä unohtuu usein kokonaan ja muotoutuu lopuksi osaksi ikiomaa myytistöä.
Kauhavan, Ala- ja Ylihärmän sekä Kortesjärven kuntaorgaanin eliitti on alkanut repimään viimeksi tosiaan tukasta. Yhteen hiileen puhaltaminen henkisellä ja konkreettisella tasolla on kaupunkikunta-kuntaliitos-Kauhavalla vasta alkukuopissa.
Edessä on kovia myyttireviirien välisiä yhteenottoja.
Kauhava on kuulunut aikoinaan Lapuan pitäjään. Maailmansotien välistä lapualaista lapuanliikettä on pidetty historiatutkijoiden piirissä valkoisten ja punaisten välisen yhteenoton 1918 loppuunviemisenä.
Lapuanliikkellä olisi varmistettu valkoisen vallan lopullinen voitto punaisista. Jotain oli jäänyt muka kesken. Saatiin lopultakin maahan eliitin uusliberalistinen porvarivalta.
Myös ennen lapuanliikettä tapahtunut Eugen Schaumanin terrori-isku liittyy samaan nationalistiseen traditioon.
Lapuanliikkeen huomionarvoisin piirre oli lapualaisten nationalistien ajatus siitä, että jos ”Helsingin herrat” ei pysty torjumaan idän uhkaa (punaista kommunismia) me lapualaiset torjumme vaaran itse.
Lapuanliikemyytissä hyvä asia oikeutti tekemään pahaa eli käyttämään myös lainsäädännön vastaista väkivaltaa.
Viimeksi Lapua on julistettu ”susivapaaksi alueeksi”. Lausahdus viittaa vanhojen myyttisten idänpelkojen hengissä pysymiseen. Nyt pelottaa eniten ylikansallinen sotapakolaisvirta.
Maailmansotien välissä valtiovaltaa pidettiin Lapualla liian heikkona torjumaan punainen uhka, nyt maamme hallitusta pidetään joissakin piireissä liian heikkona torjumaan ”tänne kuulumattomien ulkopuolisten maahantunkeutuminen”.
Tässäkin ”hyvä” on alkanut tuottaa pahaa. ”Nationalistinen kuvitteellisuus” on johtanut Suomessa konkreettiseen ilkivaltaan ja rikollisuuteen (kohteena turvapaikkakeskukset).
Tohtorikoulutettava Mari Kuukkasen mukaan laiton suora toiminta on kuitenkin poikkeuksellisia Suomessa (HS 12.12.2015). Hänen mielipidekirjoituksessaan ”Muukalaisviha on arkipäiväistymässä”. ”Kunnon isänmaallisuudesta” on alkanut tulla narsistis-rasistisessa Suomessa maan tapa. Ja ylikansallinen kansainvälinen ongelma.
Suomalais-kansalliseen kulttuuriin sisältyneet sisäiset pelot ja uhkakuvat ovat liittyneet Ruotsin vallan ajoista lähtien, susista ja ”ryssistä” lähtien idän uhkaan. Siinä on kyse ikivanhasta kulttuurista myytteineen.
Uusimmassa suomalaisessa uhkakuvakulttuurissa nationalistinen pelko syttyy, tuulee mistä ilmansuunnasta tahansa. Tämä vahvistaa äärinationalististen liikkeiden asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Suomi on jakautunut taas kahtia. Sylttytehdas tähän löytyy porvarillisesta SSS-hallituksesta.
Eteläpohjanmaalaisella varsinaiseen aatelistoon kohdistuneella vihamyytillä on oma historia. Lakeuden maakunnassa korostetaan kansannousua ja rahvasta (kansaa), maata viljeleviä talonpoikia myös yhteiskunnallisina vallankäyttäjinä. Koskenkevan kylän viinakin maistuu siinä.
Muinaisen nuijasodan Etelä-Pohjanmaalla sanalla ”kartano” tarkoitetaan tavallista pihapiiriä, ei varsinaista aateliskartanoa.
Kuninkaan ja kansan väliin sijoittuvaa aatelistoa on pidetty maakunnan paikallisessa myytistössä vihamielisenä.
Konkreettisessa arjessa maatilan kartanopihan isäntä orjuutti kuitenkin renkejä ja piikoja (köyhälistötyövoimaa) alaisikseen.
Torpparilaitoksen historia todistaa tästä vakuuttavasti.
Elämäni erikoisimpiin tapahtumiin kuuluu se kun minulta ja veljeltäni tultiin kysymään erään itäuusmaalaisen aateliskartanon heinäpelolla, että ”haluatteko tavata kreivin”. ”Kreivi” oli seurankipeä ja olisi siksi halunnut leikkiä kartanossa illan kanssamme.
Ensimmäiseksi päähäni juolahti ajatus, että eihän nykyaikana ole kreivejä.
Minua on jälkikäteen kaduttanut se, että emme suostuneet lähtemään renessanssityylisen kartanorakennukseen tapaamaan ikäistämme nuorta poikaa, aatelissukuun syntynyttä ”kreiviä” ja kartanon tulevaa herraa.
Suomen nykyisten valtiorajojen sisällä on tapahtunut viimeisen tuhannen vuoden aikana hyvin erilaisia osa-alueittaisia kehitysvaiheita. Siinä eteläisen Suomenniemen historia poikkeaa radikaalisti muusta maasta. Siihen liittyy myös aateliston synty ja nousu.
Suomensukuisten heimojen varhaishistoria tapahtui Suomenlahden ympäristössä. Alueella liikkui aluksia monia pieniä yhteisöryhmiä.
Suomenniemen lounaispään merellisen varhaishistorian pohjoispuolisia alueita kutsuttiin Pohjolaksi. Näin syntyi erikseen eteläinen ja erikseen pohjoinen kulttuurialue. Kyseisen eron tunnistaa vieläkin kyseisten suuralueiden kohdalla.
Eränkäyntialueet liittyivät ennen 1500-lukua vallinneeseen muinaiseen metsästys- ja kalastuselinkeinoon. Kyseinen kaukonautinta johti siihen, että Tampereen suunnalta alkoi siirtyä väestöä eräreittejä pitkin pohjoiseen Kyrön alueelle. Tuon väestön historia tunnetaan parhaiten paikan- ja henkilönimien pohjalta.
Viikinkien idäntie kulki Tukholman länsipuolen viikinki-Birkasta Laatokan eteläreunan Olhavanjoen kautta Novgorodin suuntaan ja siitä kauas etelään. Viikingit uudistivat vallankäyttäjinä Venäjän kulttuuria ja yhteiskuntakehitystä.
Ristiretket tehtiin Suomeen Tukholmasta Suomenlahden suuntaan. Myöhemmin Ruotsi asutti Suomenniemen rannikkoa ensimmäiseksi niemen etelärannikolla. Ruotsin vallan aikana alueelle syntyi myös ruotsalaisen aateliston asuinseudut.
Ruotsin kruunun aatelisto syntyi jo keskiajalla. Tämä kehitys voimistui sen jälkeen kun Ruotsin Kustaa Vaasa oli saanut perintöoikeuden Ruotsin kruunun (1544). Aatelisto ja kaupunkiporvaristo oli kuninkaan valtapelissä (verotus, sodankäynti jne.) keskeinen tekijä valtapeleissä.
1500-luvun lopun nuijasota selittyy tällä kehityksellä. Eteläisin Suomenniemi kehittyi Ruotsin kruunun keskeisenä itälaajentumisalueena eri tavalla kuin niemen pohjoiset alueet.
Nationalistisen historiankirjoituksen kuvaus Suomen valtiolaitoksen monoliitista historiasta vuosisatoja pitkänä kehitysprosessina kohti itsenäistä Suomen valtiota on epätodellinen ja kuvitteellinen tarina. Konkreettinen kehitys oli hyvin pirstaleinen.
Ruotsin itämaan aluehallintokin (läänit jne.) toteutettiin yksinomaan Ruotsin kruunun valtapelinä. Kun Venäjä valtasi 1808 koko Ruotsille kuuluneen ”itämaan” tilanne alkoi muuttua tässä suhteessa.
Tuon jälkeen eteläisen Suomenniemen aatelisto alkoi siirtyä kohti itää, kohti Pietarin tsaarinvaltakeskustaa. Helsingin perustaminenkin liittyi tähän samaan ilmiöön.
Dada.
Dada on luova protesti aina kun yhteiskunta alkaa näyttää hölynpölyltä.
”Tulevaisuuden myytin keskuksena on oleva ihminen…Ihmisestä tulee myytin keskus, koska jumalat ovat yhä enemmän väistyneet todellisuudestamme…Mytologisissa kertomuksissa voidaan nähdä, miten jumalien paikat vievät koneet” (Simonsuuri mainitussa teoksessa, sivut 260-261).
Puhe atk-robotin ”tekoälystä” ja ”keinotunteilusta” on hermeneuttiselle ihmiselle huijausta sillä jos antaa koneelle elämässään jumalan paikan ihminen uskoo olevansa kaiken ymmärtävä ”tieto-olento”. Atk-robotissa on kyse utopiasta.
Ihminen on mytologinen eläin, mikä elää elämänsä alusta loppuun uskomusten varassa. Ihminen voi tahtoa olevansa kaikkitietävä ja kaikkihallitseva, mutta se voi olla ”tosi” ainoastaan uskomuksissa.
”…”sanojen taide” voidaan nähdä kulttuurin uutta luovana voimana aivan samoin kuin myytit” (Simonsuuri mainitussa teoksessa sivulla 260).
Kun jätin Kauhavan taidetalon (entinen omakotitalo) yhteisnäyttelyyn pienen punaisen ”dadateoksen”, en halunnut haastaa sillä ainoastaan paikallisia taiteilijapiirejä (taiteen sosiaalisia kenttiä, Bourdieu), akateemista taidetutkimusta ja perinteistä kauneuskäsitystä vaan koko paikallisen kulttuurin.
Kauhavalaisilla on tänä aikana lukuisia syitä uudistaa radikaalisti kulttuuriaan ja myytistöään. Ilman kulttuurin ja myyttien uudistamista Kauhava ei pääse eteenpäin.
Dada on merkki siitä, että kulttuurin on uudistuttava, jotta paikallinen kulttuuri voi säilyä elinkelpoisena.
Dadateokseni oli asetettu Kauhavalla onnistuneesti huoneen nurkkaan. Entisen olohuoneen takan kylkeen erilleen muista töistä. Siinä se punoitti yksinään kuin ”orpo piru”, kun kävin sitä katsomassa.
Ilmaisusuuntaus ”Dada” syntyi protestina yhteiskunnassa vallinnutta villiä ja hallitsematonta kehitytä vastaan ensimmäisen maailmansodan aikana.
Nykyinen ympäristökriisi ja sodat sekä ”modernit kansainvaellukset” (pakolaisaallot) todistavat siitä, että maapallo horjahtelee taas kerran levottomasti.
Kulttuurin ja myytistön uudistamiseen ylikansallisesti tulisi liittyä esimerkiksi se, että tähän maailmaan syntyneitä miljoonia orpoja lapsia adoptoidaan hyviin kotioloihin ympäri maapallon. Tämä tulisi perustua kansainvälien ihmisoikeuteen. Kansainvälisessä sopimuksessa ja laissa sanottaisiin, että jokaisesta tälle planeetalle syntyneestä uudesta lapsesta yhteiskuntien tulee ottaa täysi vastuu. Jokainen maailma on arvokas ja suojelemisen arvoinen.
Koska kiinalainen ratkaisu antaa avioparille tehdä ainoastaan yksi lapsi perustuu perinteiseen perheinstituutioon se ei voi toimia mielestäni universaalisia ihmisoikeuksia parhaiten edistävänä mallina.
Muihin kulttuurin ja myytistön uudistamisiin tulisi kuulua uusien demokraattisten yhteiskuntakokeilujen luominen. Ne voisivat muodostaa uudenlaisen kehyksen luonnon seuraamiseksi (uudet elämäntavat jne.).
Sartren ajatus yhdistää marxilaisuus ja eksistentialismi sisältyy tähän samaan ajattelutapaan. Sillä edistettäisiin uuden yhteiskuntamallin luomista.
Uusien kulttuuristen myyttirakennelmien luomisessa on muistettava se, että ihminen osaa ratkaista elämänsä aikana yksittäisiä ongelmia ja voi päästä yksittäisissä asioissa ETEENPÄIN.
Mutta ihminen ei voi saavuttaa olotilaa, jossa koko kehitys olisi hallittua ja merkitsisi kokonaisuutena EDISTYMISTÄ. Moderniin edistyksen myyttiin sisältyy kuitenkin ajatus siitä, että ihmiskunta voi jatkaa teknologista elämäntapaa ilmastonmuutoksen torjumisenkin aikana.
Eksistentialistinen yksilökorostus (vapaus ja vastuu) ja elämäntavan muutos käyvät kuitenkin käsi kädessä jos ihmiskunta tahtoo torjua konkreettisesti ilmastonmuutoksen.
Kokonaisvaltainen modernin edistys KAIKKITIETÄVYYTENÄ JA -VALTIUTENA on jumaluuteen sisältyvä ominaisuus. Ihmisen ei pidä erehtyä tavoittelemaan jumalan paikkaa itselleen.
