Nationalistinen maailmankatsomus pohjautuu yhteen kantavaan pilariin nimeltä ”yksi mieli, kieli ja kansa”. Liittämällä tuohon taikauskopylvääseen kristillinen yksijumalaisuus siitä tulee niin jykevä, että se orjamoraalittaa kokonaisen kansan.
Ihmiset kuvittelevat sen jälkeen, että maailmassa oleminen on inhimillisen elämänkaaren aikana yhtä ja samaa olemista ja ilmiötä, kuin pitäisi päällä aina samaa tasapaksua takkia.
Ja mitä enemmän lailla virallistettu nationalistinen valtapelikone käyttää väkivaltaa, sitä lähempänä on kyseisen valtasysteemin loppu.
Maailmoja on kuitenkin yhtä monia kuin on ihmisiä. Lisäksi jokaiseen elämänkaareen sisältyy usein lukuisia maailmankatsomuksia.
Omalla kohdallani pelkästään jäsenyyksiä aatteellisissa yhdistyksissä on ollut noin kolmekymmentä. Aatteellisia mielenkiinnon kohteita voi olla elämän aikana satoja.
Ihmisyksilön elämänkaari on vaihtuvien maailmankatsomusten ketju. Ja siihen vaikuttaa esimerkiksi yksilöllinen luovuus, evoluutioperimä ja semiotiikka.
Ihmiset esimerkiksi rakastavat kotieläiminä koiria, koska koirat ovat laumahenkisiä ohjeita odottavia susia kuten monet ihmisetkin. Kissoihin liittyy sitä vastoin erilainen maailmassa olemisen peli.
Nyky-Viipurin Monrepos-puistoalueella on vanha peruskorjaamaton matala kartanorakennus. Sen perustaminen liittyy 1703 jälkeiseen Venäjän historiaan (Pietarin perustaminen seurausvaikutuksineen).
Kun Venäjä oli repäissyt Suomen irti Ruotsista, Venäjä luovutti 1809 jälkeen autonomiselle Suomelle myös ”Vanhan Suomen”, johon Venäjä oli jättänyt ison joukon omia merkkejä.
Monrepos tuli Suomen kulttuuripiiriin. Autonominen Suomi itsenäistyi 1917. Neuvostoliitto liitti Karjalan kannaksen ja Viipurin toisen maailmansodan jälkeen Venäjään.
Tänä päivänä Monrepos on venäläisten ja suomalaisten yhteinen rakastettu turismikohde.
”Viipurin muistiin” liittyy myös veistosmonumentteja, niiden pystyttämistä ja niiden hävittämistä kulloisenkin valtapelin mukaisesti.
Kommunismin aikana erästä antiikin naishahmoa esittävään valkoiseen patsaaseen liitettiin marxilaisittain historiallisesta jatkuvuudesta todistava hammasratas.
Inhimillinen oleminen on samanlaista, siinä tyrkytetään ensin yhtä ainutta ”totuustakkia” ja tuomitaan takinkääntäjät, mutta koko homma kääntyy yllättäen uuteen suuntaan.
Luovassa olemisessa ei riitä yksi ja sama vaate. ”Takin kääntäminen” ei ole luonnoton ja huono asia sillä myös rajojen kokeileminen sisältyy elämään. Olisi todella tyhmää jämähtää lopuksi elämää yhteen ainoaan uskoon.
Yksilön omaksumien maailmankatsomusten eroihin sisältyy sellaisia seikkoja kuin ikä (esimerkiksi lapsuuden vaihtuminen aikuisuudeksi), asuinpaikan vaihtaminen (esimerkiksi muutto maalta kaupunkiin) ja olosuhteiden muutos (esimerkiksi rauhanajan vaihtuminen sotatilaksi tai toiseen valtioon muuttaminen).
Seuraavat esimerkit, joissa kerron omista ”takinkääntämisistäni”, valaisevat tätä kysymystä.
Omassa elämässä hyvin kauan sitten tapahtuneet ilmiöt ja asiat ovat usein muistissa niin hämärän peitossa, että hetkittäin saattaa tuntua jopa siltä, ettei omaa varhaismenneisyyttä ole ehkä ollut edes olemassa.
Pikkupoikana minä vain olin.
Enhän minä voinut vaikuttaa syntymiseenikään.
Muistan kuinka kaivoin talvella Iijoen rannalla lumeen syvän kuopan, jonka pohjalle jäin lopuksi pakkasessa vangiksi, nautiskelin auringonvalosta kotitalomme lämmintä lautaseinää vasten, juoksin alasti kesällä avonaisen teräväreunaisen niveapurkin yli ja itkin kun sattui jalkaan ja veri valui ja minusta tuntui kuin varpaani olisi katkennut.
Piirsin kotitalostamme perspektiivisesti oikein tehdyn piirustuksen klubiaskin valkoiselle takasivulle, minua kehuttiin kotona piirroksesta mutta karkasin kuorma-auton lavalla Perniöstä Saloon.
Kotonamme ei ollut muita naisia kuin äiti. Meitä oli seitsemän veljestä ja isä. Hänellä oli tapana lausahtaa pojilleen ”niin ne naiset voivat vaikuttaa miehen elämään”.
Niveapurkin terävä reuna viilsi varvastani sen jälkeen, kun olin paininut serkkutyttöjemme kanssa pihalla ja olin juoksemassa pihalta sisään taloon. Tajusin myöhemmin, että tunsin tapahtumasta syyllisyyttä, koska olin nauttinut tyttöjen koskettelusta.
Mutta enhän minä tehnyt mitään pahaa. Tuon tapauksen jälkeen minäkin aloin mittailemaan vastaparia ”Jeesus ja Sexus” (Pentti Saarikoski).
Syy huonoon omatuntooni oli se, että lestadiolainen äijäeliitti oli siirtynyt julkisista kirkkorakennuksista kansan keskuuteen koteihin ja hiipinyt sitä kautta yksilön yksityisyyteen asti.
Maalaisliittolainen protestanttinen ihmismassa korostaa ihmisyhteisöön orjamoraalisena sitouttamista ja tuomitsee pahuutena individualistisen massasta irtaantumisen ja erillisyyden. Siitä aiheutuu luovassa ihmisessä nietzscheläistä kapinointia vapaata itselleen olemista kohtaan.
On luonnotonta ja mieletöntä taistella ihmislajin alkuperäisiä seksuaalisia vaistoja vastaan askeettisuudella ja orjamoraalilla.
Perniössä minusta tuntui siltä, että maailmansodan absurdeja haavoja parannellut isäni oli joka ilta pois kotoa jossain, seksuaalisuudenkin johdosta.
Kun olin Lapinjärvellä seitsemänvuotias minusta alkoi tuntua, että ”minusta on tulossa jotain” mutta en edes toivonut aavistavani mikä tai kuka.
Onko joku tekemässä minusta jotakin?
Äitikin kysyi minulta usein, että ”olethan sinä Jukka Jumalan lapsi”. Vastasin, että ”olen”.
Muiden vielä nukkuessa hiivin makuuhuoneesta keittiöön ja aloin pakata reppuuni eväitä. Olin päättänyt lähteä Lintukalliolle seuraamaan lehtopöllöjen ja hiirihaukkojen elämää.
Lintujen elämän seuraaminen luonnossa kosketti noina aikoina aivan erityisen voimakkaasti. Lintujen kauneus, äänet ja liikkeet koskettivat, koska niihin sisältyy ihmislajille syvällistä ihmiselle ominaista aistillisuutta.
Kävelin aamuauringon paisteessa laajan peltoaukean yli, tungin itseni tuuhean metsäreunan läpi ja seisoin hetken päästä korkean kallion laella keskellä isoa mäntymetsää.
Ajattelin, että miksikähän äiti kyselee jatkuvasti minulta niin huolestuneen näköisenä sitä, että olenko minä ihan varmasti Jumalan lapsi.
Olenhan minä vastannut äidille joka kerta myönteisesti.
Kun palasin iltapäivällä metsästä, kotiin oli tullut tummapukuisia maalaisliittolaisia uskoon heränneitä puoluevieraita, aikuisia, jotka puristelivat hermostuneesti vapisevissa käsissään pieniä mustakantisia virsikirjoja ja raamattuja.
Aikuiset istuivat penkkiriveihin, mies avasi Raamatun ja luki Isosta lopullisesta sanasta ääni väristen kohdan, jossa kerrottiin sitä kuinka Jumala on lahjoittanut meille koko luonnon.
Opin lukemaan asioita rivien välistä. Tunsin halua nousta kapinaan. Kasvoin kirkkoherran siunaamasta partiopojasta anarkistiseksi luonnonsuojelijaksi ja teinipasifistiksi.
Kun olin täyttänyt kahdeksantoista, aloin olla itseni. Avasin Charles Baudelairen runokirjan ”Pahan kukkia” ja luin siitä kohdan, jossa runoilija ihastuu kauniiseen naiseen bulevardilla.
Baudelaire ja Marx olivat ensimmäisiä moderneja ihmisiä. He olivat neroja, jotka osasivat nähdä toistasataa vuotta ajassa eteenpäin. Nykyaika on täsmälleen sellainen kuin he ovat kirjoituksissaan kuvanneet.
Olin tuohon aikaan maalaamassa makuuhuoneessa öljyväreillä abstraktia maalausta, minkä muoto- ja värisymboliikkaan minulla vain aavistuksenomainen ote.
En osannut tuossa vaiheessa edes aavistaa sitä, että tulisin kirjoittamaan Turussa runon ”Kiltin kukkia” (Aamuset 11.7.1990). Runossa kerrotaan konevallasta.
Kun täytin kaksikymmentäyksi, minun sanottiin tulleen joksikin mutta en tiennyt miksi.
Olin teininuorena huippu-urheilija. Lukiossa meillä oli urheiluhullu militaristinen urheiluopettaja, jonka maailmankatsomuksessa ihminen oli kone.
Urheiluopettajamme pohti esimerkiksi sitä, minkä verran ihmisen pitää juoda vettä, että aspiriini alkaisi vaikuttaa päänsärkyyn mahdollisimman nopeasti.
Tai sitten kuinka nainen voi käyttää suihkussa käymistä ehkäisyvälineenä ruiskuttamalla sukupuoliyhteyden jälkeen vettä haarojen väliin.
Kun joku rupesi noille puheille nauramaan, urheiluopettajamme määräsi koko luokan juoksemaan koulun ympäri. Siihen päättyi koko sukupuolivalistuksemme.
Sain tietää tulevani isäksi jo ennen ylioppilaskirjoituksia.
Odotin tulevan vaimoni kanssa Lapinjärven ison, alun perin ruotsinkielisille varatun pääkirkon eteisessä hetkeä (muutaman metrin päässä selän takana oli suomalainen pikkukirkko) jolloin astelemme yhdessä kohti alttaria papin vihittäviksi. Minusta tuli avioliitossa elävä isä.
Olin täyttänyt kaksikymmentäkolme vuotta.
Nojasin Helsingissä suuren valkoisen itämerilaivan kannella kaiteeseen ja katselin kaupungin öisiä valoja kun laiva lipui valtavana lyijynraskaana massana hitaasti irti satamasta kohti avointa merta.
Kohti suurta maailmaa, kohti kahtia jaettua Saksaa.
Länsi-Saksassa avasin Der Spiegel -lehden ja luin siitä, että ranskalainen kirjailija ja eksistentialisti ja kommunisti Jean-Paul Sartre oli käynyt vankilassa tapaamassa Baader-Meinhof -terroristeja.
Muutin Braunschweigin keskustasta opiskelija-asuntola Schunteriin Bienroderwegille.
Schunterin yhden hengen boksissa tunsin olevani maailmaan yksin heitettynä. Minun oli tehtävä ensimmäisen kerran kaikki valinnat ja ratkaisut täysin yksin.
Aikakausi, jolloin olin elänyt muiden kautta oli päättymässä.
Tästä huoneesta puuttui yhteenkuuluvuutta korostava katettu yhteinen kahvipöytä, minkä äärellä suku vannoo yhteen kuulumisen valoja yhteistä ateriaa nauttimalla.
Huoneessani on ainoastaan yksi mies, yksi ainoa kuppi ja yksi ainoa kakunpala.
Tämän eksistentialistisen nuotion äärellä istuu yksi ainoa ihminen – minä. Ja hän on samalla koko maailma.
Kun olin antanut persialaiselle naapurilleni lahjaksi suomalaisen Mora-puukon, hän kiersi minut kaukaa. Opin ymmärtämään kulttuurieron ja monikulttuurisuuden merkityksen.
Yliopisto suljettiin mellakoiden johdosta. Mellakat alkoivat, kun rakennustaiteen luennolla oli kerrottu kuolleen faaraon seremoniaalisesta hautaamisesta, matkasta kohti taivaan valtakuntaa.
Seremoniassa faaraon palvelusväki pakotettiin valtaherransa mukaan matkalle. Ensin palvelijat huumaamalla ja kaatamalla sen jälkeen isoja kuormia hiekkaa elävien ihmisten päälle.
Minusta tuli kommunisti. Erosin kirkosta.
Tapasin Helsingissä ravintolassa naisen, jolla oli kirkkaan värinen huivi, samanlainen kukkahuivi mikä oli noihin aikoihin kaikilla stalinistisilla neuvostoliittolaisnaisilla.
Oulussa oli kova pakkanen ja säkkipimeää. Pikkupoikamme leikki keskellä ankarinta talvea pahvilaatikoilla lämpimän kerrostalohuoneen lattialla.
Oulun Sosialistiset opiskelijat ja Jukka Paason poliittiset pilakuvat.
Olin kiinnittänyt Oulussa maalarinteipillä kirjahyllyyni koivunrungoista repimiäni valkoisia tuohenpalasia ja muita ”suomalaisuuteen” liittyviä symboleja.
Kotimaahan palaaminen teki kuitenkin vain hetken hyvää. Minusta alkoi tuntua siltä, että suomalaisuus on taikauskoa.
Puhe suomen kansan alkukodista on myytti, mutta suomalaisten itätrauma, johon sisältyy myös ryssäviha, on konkreettinen asia.
Täytin kolmekymmentäyhdeksän vuotta. Pian sen jälkeen, kun olin saanut alkukaupunkimyyttisessä Turussa kaava-arkkitehdin viran, minulle sanottiin, että ”sinä et ole mitään”.
Vastasin kirjoituksillani, että tämä kapitalistinen yhteiskunta ei ole kiitoksen arvoinen, koska siinä luontomiljöö kärsii ja vanha rakennuskulttuuri tuhoutuu.
Kirjoitin runoon ”Kiltin kukkia” (1990), että ympärillä kaupunkikoneen jatkuva jyske ja humina, kiljuu karjuu konedinosaurukset, koneen ja ihmisen naimakauppa, ihmisyyden autio talo…
Turun taudin valtapelurit tekivät minusta marttyyrin.
Karkasin moottoriveneellä rajattomalle merelle, vapauteen.
Olin törmännyt valtaan, samaan ikivanhaan kulttiin, jossa organisaation työntekijät orjuutetaan auktoriteeteille ja haudataan lopuksi elävältä maahan.
Loikkasin villapaitasosiaalivihreistä puoliporvarillisiin sosiaalidemokraatteihin ja opin tuntemaan puoluehelvetin.
Puolue tuhosi 1970-luvulla demokraattisen teiniliitonkin ja alkoi sen jälkeen kasvattaa ylioppilaskuntanuorista omia puolueuskovaisia valtapelureitaan. Nyt monet heistä ovat isoimpia herroja yhteiskunnassa.
Tuntoherkkä ”hipiäni” oli aluksi peitettynä paksulla ”kankaalla”. Mutta kun olin riisuuntunut ja ”vaihtanut takkeja”, minusta alkoi tuntua siltä, että kaikki on tässä valtiovallassa yhtä läpimätää puuta.
Pakenin pikamaalaamiseen jaksaakseni koneyhteiskunnan helvetissä.
Lapset aikuistuivat ja erosimme.
Solmin kolmannen avioliiton. Vaimoni synnytti tytön.
Mutta dialektiikan piina ei hellittänyt. Organisaatiovalta teki minusta myös työpaikkakiusatun.
Aloin valmistella pakosuunnitelmaa,
Julkista valtaeliittiä suojeleva strategiaviestintä on tuhonnut demokraattiseen yhteiskuntaan sisältyvän vallan läpinäkyvyyden. Viestintä on valtaa. Demokratiaa tuhotaan.
Michel Foucault’n valtateoria auttoi minua ymmärtämään likaa minkä näin.
Uusliberalistinen suunnittelu pitää vaihtaa heti pilvenpiirtäjien rakentamiseen. Kirjoitin ”uusfuturismin manifestin” murskatakseni luontoalueita syövän matalan rakentamisen.
Ennen kuin olin täyttänyt kuusikymmentäkolme vuotta päätin paeta Turusta, vaikka Turussa oli paljon hyvääkin. Tärkeintä minulle oli tehdä pesäero Turun paikalliseen kulttuuritraditioon ja korruptiiviseen arkeen.
Muutimme Turusta maatalous- ja keskustavaltaiselle Etelä-Pohjanmaalle. Keskelle kauhavalaista klaanikulttuuria ja despotismia.
Kauhavan tauti ei ole joka kohdin samanlainen kuin Turun tauti.
Eteläpohjalaisuusimagopeli perustuu iskulauseeseen ”me emme tavi muummaalaasia”.
Myös muut suomalaiset ovat lakeuden murresanakirjan mukaan eteläpohjalaisille ”muummaalaasia”. Turvapaikanhakijat ovat eteläpohjalaisille ”muuttolaasia”. Viimeksi heistä on tehty ”siitolaasia”, ihmisiä jotka haluttaisiin mieluiten siirtää pois seudulta kokonaan.
Nyt muummaalaasia (kuten Jukka Paaso) ja muuttolaasia on kauhavalaisten harmiksi kunnan syrjäkylissä asti.
Panimme Kauhavalla tavaramme ensin hirsinavettaan, maailma on hukkumassa tavaratulvaan.
Turkulainen moderni faarao ”pehmeä fasismivalta” halusi haudata minutkin maahan elävältä.
Tässä yhteiskuntakoneessa elämän tarkoitus on taskulaskin. Ja paksunahkaisen ja läpinäkymättömän Sipilän alkuperäinen hallitus.
Siinä porvarieliitti yritti tunkeutua köyhälistökoteihin rahalle haisevalla yhteiskuntasopimuksella. Tuon yrityksen seuraukset tulevat olemaan katkerat.
Mutta minä onnistuin pinnistelemään läpi rutikuivan hiekan maan pinnalle, juosta polttavan hiekka-aavikon poikki ja kohota aavikon reunalla kallioista rinnettä ylös korkeuksiin ja nähdä taivaalla vapaussymboli – kotka.
Eksistentialismi, sana ja kuva. Minua kiinnostaa nyt eniten dadaistinen hölynpöly. Tässä maailmassa ei ole mitään varmaa. Tärkeintä on yksilön ja taiteen vapaus itselleen olemisessa.
Etsin itseäni ja löysin luonnon.
Elämä on sattuma. Maailmassa kaikki hyvä vaihtuu hetkessä pahaksi ja minimalistinen muuttuu hetkessä suurentelevaksi.
Kaikki on arvaamatonta menoa. Mutta se vasta on olemista.
Yhden ja saman putken läpi vaeltelu ei olisi minkäänarvoinen elämä.
