A. Luonto- ja eläinontologia
Nykyisen ”ympäristökriisin” aikana on alettu ymmärtämään syvällisemmin nykyihmisen ja luonnon välisen suhteen ongelmallisuutta.
Ongelman pohjalla on luonnon hyväksikäyttö ihmisen toimesta. Hyväksikäyttö juontaa puolestaan länsimaisen kulttuurin perustaan, mihin vaikutti eniten antiikin Kreikan filosofit.
Tuohon kulttuurijuureen sisältyy myytiksi osoittautunut ajatus siitä, että ihminen voi tulla järjen käyttämisen ja tietämisen pohjalta jumaluuden kaltaiseksi kaiken tietäväksi ja kaikkea hallitsevaksi olennoksi.
Myös ihmisen ja luonnon välinen suhde pysyy ihmislajille ikuisena arvoituksena. Tämä johtuu siitä, että luonto (ihmislaji mukaan lukien) pysyy meille ikuisena mysteerinä.
”Tietousko” ei auta ihmistä vallitsevan virheellisen luontosuhteen korjaamisessa. Ihminen ei voi korjata koskaan tekemiään virheitä, ei varsinkaan vahingoittanutta luontoa (todellisuutta).
Ihminen ei pysty korjaamaan mitään itse tekemäänsä virhettä.
Kuvitelma ”kaikkien poliittisten puolueiden vihertymisestä” ei voi johtaa elollisen luonnon kannalta parempaan kehitykseen.
Luonto korjaa ”virheensä” ihan ”itse” miljoonien vuosien aikana.
Uusin ihmisen tekemä harhakuvitelma liittyy ”atk-uskovaisuuteen”. Esimerkiksi väite, että atk-mobiilipelissä todellisuus ja virtuaalimaailma yhtyy ja saa aikaan ”laajennettua todellisuutta” on tieto- ja koneuskovaisten ihmisten keksimää hölynpölyä.
Luontoa seuraavaa eksistentialistista ihmistä ei kiinnosta tämän tyyppiset höpötykset.
Viisainta on lukea kirjaa niin voi kokea olevansa olemassa konkreettisesti.
Luonnon seuraaminen ei voi tapahdu järkitiedon pohjalta.
Ihminen ei ole tietävä olento. Ja ihmisen keksimä kone pysyy ikuisesti pelkkänä koneena.
Ihmisen pitää aloittaa kaikki (ajattelu ja toiminta) ihan alusta muuttuakseen luonnon hyväksikäyttäjästä ja hallitsijasta luonnon seuraajaksi.
*
Ihminen alkoi pitää jo muinoin myös koiraa kotieläimenä. Koira ei puhu eikä ajattele kuten ihminen. Eikä koira ymmärrä esimerkiksi sanasta ”vapaus” sillä siinä on kyse ihmisen olemassaolossaan käyttämästä käsitteestä.
Ihmisen ja koiran välinen suhde pohjautuu valtaosin elekieleen
Kun ihminen sanoo koiralle, että ”istu” siinä on kyse ihmisen käskystä (alistussuhteesta) koiralle.
Ihminen on ryhtynyt ”jalostamaan” koiria mieleisikseen seurakavereiksi. Siinä ihminen on valinnut ja alistanut koiran mutta koira ei ole valinnut ja alistanut ihmistä.
”Tasapainoinen suhde” ihmisen ja koiran välillä on ihmisen kuvittelua (myytti).
*
Minua on kiinnostanut luonnossa eniten luonnossa vapaina liikkuvat linnut. En edes yritä ymmärtää ”kaikkea” luontosuhteeseen liittyvää.
Ei ole sattuma, että monien elollisten eläinten päässä on kaksi silmämunaa mitkä muistuttavat kahta pallomaista avaruusplaneettaa.
Suhde silmämunan ja avaruuden välillä ilmenee monella muullakin tavalla mutta se on ihmiselle käsittämätöntä.
”Käsittämistäkin” pahempi kuvitelma on ”tietää”.
Mytologisen eläimen ja muiden eläinten väline suhde ei avaudu ihmisen omaksumalla ajattelutavalla ”ihmisen tieto on valtaa”.
*
Aloin teininuorena tarkasteleman uudelta pohjalta ihmisen ja linnun välistä vuorovaikutusta kun oli lukenut lintujen psykologiaa Kalevi Raitasuon kirjasta Elämää vaistojen varassa (1963).
Näin jälkikäteen voin vain kuvitella oliko siitä elämässäni enemmän haittaa kuin hyötyä.
Kirjan alussa olevassa kappaleessa ”Lintujen maailmankuva” Raitasuo kertoo: ”Koittaessamme eläytyä eläinten tajunnan tasolle – – vaikeata on edes kuvitella millaisena ne todellisuudessa kokevat elinympäristönsä – –”.
Kun Raitasuo kirjoittaa eläinten tajunnasta ja todellisuudesta hän puhuu tosiasiassa ihmisen luomasta ”tiedosta” sekä ihmisen omaksumasta tajunta- ja todellisuuskäsityksestä.
Siinä ”tieto on valtaa”.
Mutta koska mytologinen eläin (ihminen) ei ole tieto-olento ollenkaan ihmislaji on kyvytön tietämään eläimistäkään mitään täysin ”varmaa”.
Eläin aistii ”olemisensa” joltakin pohjalta, josta eläinkunnan ”pikkuserkku” eli ihminen ei voi tietää mitään.
Raitasuo jatkaa mainitussa kappaleessa sanomalla ”Kun me toimimme ensi sijassa näkö- ja kuuloaistimusten varassa, elävät nisäkkäät lähinnä hajujen ja äänien salaperäisessä hämärämaailmassa…”
Tässäkin kohtaa Raitasuo puhuu ihmisen luomasta ”tiedosta” ja maailmassaolokäsityksestä. Sen pohjalta ei voi sanoa mitään muista elollisista olioista.
Raitasuo jatkaa tämän jälkeen sanomalla, että ”näkökyky ei ole kehittynyt minkään muun eläinryhmän piirissä niin pitkälle kuin linnuilla – – Vaikka näköaisti näyttelee lintujen maailmassa yhtä hallitsevaa osaa kuin ihmiselläkin, on ääniyhteyksien merkitys niiden elämässä siitä huolimatta erittäin suuri. Tässäkin suhteessa LINNUT OVAT MEITÄ POIKKEUKSELLISEN LÄHELLÄ – –”
*
”Eläinten olemista” on pohdittu ainakin 1920-luvulta lähtien.
Moderni etologia syntyi vasta 1935 (Konrad Lorenzin teos Der Kumpan in der Umwelt de Vogels, tämä on mainittu Raitasuon kirjan sivulla 34).
Eläinten oikeuksista ja ”eläinetiikasta” on puhuttu varsinaisesti vasta 1970-luvulta lähtien.
Näihin kaikkiin sisältyy hyvin vaikeita kysymyksiä.
*
Mistä esimerkiksi ”älykkyys” todistaa? Ihmisen mukaan pikkulinnut ”osaavat laskea” korkeintaan kahteen mutta toiset lintulajit lähes kymmeneen?
Tämän tyyppinen ”tieto” ei ”todista” mitään eläinten olemassaolosta.
Näkö– ja ääniaistin suuri merkitys ihmisten ja lintujen elämässä juonta evoluutioon.
Lintujen elämää seuraamalla voi saada aavistuksen kaltaisen tunteen eläimen olemassaolosta.
Evoluutio viittaa siihen, että ihmisen ja eläimen ”olemassaoloon” sisältyy yhteisiä piirteitä. Mutta millaisia ne voisivat olla?
Osa muinaisista eläintaipumuksistamme on surkastunut.
Ihmisellä on jäljellä hännästäänkin pelkkä pieni tynkä. Ihminen tajuaa taakse päin kääntymättä, että joku katsoo takaa päin. Muita vastaavan tyyppisiä ”kummallisuuksia” on meissä vaikka kuinka paljon.
Onko lintujen välinen ”vuorovaikutusmaailma” pelkkiä ”signaaleja”, ”viholliskaavoja”, ”tyhjäkäyntejä” ja muita vastaavia ihmisen puheesta tuttuja ”konemaisia” toimintoja?
Tämän tyyppinen ajattelu todistaa siitä, että ihminen yliarvioi itseään ja aliarvioi muita eläviä olentoja.
Esimerkiksi lintujen muuttoon (ja lohien liikkumiseen) liittyvät ”yliluonnollisuudet” todistavat kyvyistä, joita on ollut myös ihmislajilla mutta niistä on jäljellä enää surkastumia.
Eläinten maailma ei voi olla myöskään pelkkää ”taistelua olemassaolosta”. Siihen sisältyy myös muunlaisia hetkiä.
Eksistentialistinen ajattelu ja filosofia on syntynyt ihmislajin maailmassa olemisen kokemisen olosuhteissa. Ihmisten olemiskokemus on kuitenkin usein täynnä kuvitelmia (myytit) ja traumoja mitkä vaikuttavat olemiskokemuksen sisältöön.
Koska ihmislaji ja muut eläinlajit ovat kehittyneet samassa evoluutiovyöryssä ihmisen (mytologisen eläimen) ja muiden eläinlajien olemassaoloon sisältyy yhteisiä piirteitä.
Mytologisen ihmiseläimen ja muiden eläinten välillä on yhteistä monella ”tasolla” ja nuo ”tasot” koskevat myös ”henkisiä”, ei vain fyysisiä seikkoja.
Ihmiset ajattelevat kuitenkin, että ainoastaan ihmisellä on kyky aistia olemassaoloa ja kokea vapautta. Ihmiset kuvittelevat myös tietävänsä ja hallitsevansa kehitystä mutta konkreettinen kehityshistoria todistaa eniten ”ei-tiedosta ja ei-hallitusta”.
Myös eläimillä on ”itselleen olemisen aistimista” mutta se ei ole samanlaista kuin on ihmislajin eksistentialististinen ja konkreettinen ”itselleen oleminen”.
Tuota yhteistä aistimusta voimme kutsua ”LUONTO- JA ELÄINONTOLOGIAKSI”.
Kehitin ensin itse tämän ajatuksen ja aloin vasta sen jälkeen etsimään aiempaa vastaavantyyppistä pohdintaa kirjallisuudesta.
Käytin aluksi ajattelutavastani ihmiskeskeistä termiä”eläineksistentialismi” mutta päädyin termiin ”luonto- ja eläinontologia”.
Huomasin, että fenomenologiaan hermeneutiikkaan ja eksistentialismiin perehtynyt Martin Heidegger on pohtinut ainakin 1920-luvun lopulla vastaavaa kysymystä ja hän on käyttänyt myös samaa termiä ”eläinontologia”.
*
Monet seikat viittaavat siihen, että kuolema (luontoympäristö, sodat, terrorismi jne.) valtaa nykyisin entistä nopeammin alaa maapallolla.
”Subjektin kuoleman” (jälkistrukturalistit) rinnalla etenee eläinten olemassaolon päättyminen koska ihminen on pitänyt elolista luontoa pelkkänä ”olemattomana hyötymössönä”.
Heideggerin mukaan ”eläimillä ei ole maailmaa” tai että eläimet ovat ”maailman rajalla”. Mutta ihmisen on mielestäni nähtävä elollinen luonto uudella tavalla. Meidän tulee ajatella, että eläimet kokevat myös olemassaoloa ja ovat ”maailman keskellä”.
Heideggerin elämänkaari oli hyvin repivä. Ensin hän siirtyi jesuiittaopistosta teologian opiskelijaksi haaveillen katolisen teologin ja papin (uskonjulistajan) urasta. Seuraavaksi hän opiskeli matematiikkaa ja fysiikkaa.
Vasta tämän jälkeen hän siirtyi harjoittamaan filosofiaa. Myöhemmin hän puolusti kuuluisana filosofina natsien valtapolitiikkaa ja liittyi natsipuolueeseen.
Kun Saksa hävisi sodan, Heidegger oli murtunut mies. Tuolloin hänen mielestään vain jumala (eikä esimerkiksi taide) voi pelastaa ihmisen.
Mytologisen eläimen elämänkaarelle on tyypillistä tällainen ”sattuman vyöryssä heilahteleminen”. Tämä todistaa myös siitä, että filosofia on aina subjektiivista. Ja Wittgensteinin mukaan myös turhaa puuhastelua.
Tämä koskee myös omaa ”filosofointiani”.
Tahtoisin eniten olla maailmaan heittäytyjä. Taide on siinä minulle tärkein keino.
Jean-Paul Sartre sai vaikutteita eksistentialistiseen filosofiaansa Heideggerilta (varsinkin Heideggerin Sein und Zeit, vertaa Sartren Oleminen ja olemattomuus). Sartre ei hyväksynyt kuitenkaan kaikkia Heideggerin esittämiä filosofisia ideoita vaan oli niistä monessa kohtaa eri mieltä.
Sartren ajatukset ihmisen olemassaolosta sekä yksilön vapaudesta yhdistettynä marxilaiseen ajatteluun on mielestäni Sartren elämäntyön suurin anti.
Mitään vastaavaa ei voi luoda olematta taiteellinen persoona. Sartre oli ensin kirjailija ja syventyi sen jälkeen filosofiaan.
Heideggerilla oli paljon ajatuksia ja missioita mutta ei taiteellista osaamista kuten Sartrella.
Vaikka Heidegger arvosteli tietouskoa, hän ihaili samanaikaisesti ”tieto on valtaa” -ajattelua. Heidegger uskoi myös hallittuun yhteiskunnalliseen edistykseen.
Näissä seikoissa hän teki luontevasti ihmislajille tyypillisiä virhearviointeja.
Eniten hän uskoi filosofina omaan ”yli-ihmismäisyyteensä” (nerouteensa).
Hän uskoi pääsevänsä natsien henkiseksi johtajaksi.
Tässä nerous- ja rotukorostuksessa hän asetti Saksan kansan maapallon kaikkien muiden kansojen ”hallitsevaksi kruunuksi”.
Heidegger rikkoi ”runollisissa kirjoituksissaan” kielen rajoja (vrt. Wittgensteinin kielifilosofia) ja häntä kiehtoi kyvyiltään tavanomaiset mitat ylittävä yksilöpersoona (vrt. yksinvaltiaat kuten Hitler ja Stalin).
Heidegger yliarvioi ihmisjärjen kyvyt ja ihmisen mahdollisuuden hallita kehitystä.
Heideggerin ajattelutavassa luonto ja eläin painetaan alas erilliseen vähäpätöisyyteen ja typistetään ”olemattomuuteen”. Se on virhe.
Myös ajatus siitä, että ihminen voi ”tietää” kaiken omasta olemassaolosta on harha.
Olemassaolon voi loppujen lopuksi vain aistia ja kokea.
Natsit tekivät juutalaisista ala-arvoisia eläimen kaltaisia olentoja.
Ihmisen ylemmyydentunteen taustalta paljastuu ”alemmuuspelko”, pelko tuntea olevansa myös itse kouriintuntuvalla tavalla eläin.
*
Kun käytän termiä ”luonto. Ja eläinontologia” minua ei kiinnosta ”tieto eläimestä”, ”eläinten oikeudet” ja ”eläinetiikka” vaan ”eläimen olemassaolo” sellaisena kuin eläimet olemassaolonsa mahdollisesti kokevat.
Eläimen olemassaoloa ei saa verrata suoraan ihmisen olemassaolonäkemykseen vaikka niillä on evoluutiosta johtuva läheinen suhde.
Vaikka ”ihmisen maailmassa oleminen” on eläimen kohdalla toisenlaista ”maailmassa olemista” ne ovat kuitenkin yhtä ja samaa ”olemassaolokokemusta”.
Erot kyseisessä suhteessa ei oikeuta aliarvioimaan ja väheksymään eläintä.
*
Kun alkaa ymmärtää sen, että myös muilla eläimillä kuin vain ihmisellä on kyky aistia olemassaoloa, ryhtyy ”seuraamaan luontoa” sen sijasta, että tahtoo ”tietää” luonnosta sekä hallita ja hyväksikäyttää luontoa.
Heideggerin käsitys ”eläimen olemisesta” on hänen ”järkiuskovan ihmisen” subjektiivinen käsitys asiasta.
Eläinten olemassaolosta ei voi olla koskaan ”objektiivista käsitystä tai tietoa”.
Tuhansia vuosia vanha teksti ja esine pysyy samalla tavalla ikuisena arvoituksena. Niistä ei voi päästä koskaan täysin ”oikeaan” käsitykseen, koska ”muinoin sanotun ja puhutun merkitys on vaihtunut moneen kertaan toiseksi”. Ja lopuksi se on muuttunut käsittämättömyydeksi.
”Tunne ja tieto” siitä, että myös eläimillä on ”olemassaolotajunta” ilmenee kun seuraa eläimen elämää tässä ja nyt.
Tuo havainnointi on samalla joka kerta subjektiivista. Muuta se ei voi myöskään olla.
Eikä noita elämyksellisiä hetkiä voi kokea jos suhtautuu eläimeen järkeillen ja välikappaleena.
*
Voimme siis opetella seuraamaan luontoa tunnustamalla se, että myös eläimillä on kyky aistia olemassaoloa.
Elokuva pienestä ihmisten luomia arvoja ihmettelevästä possusta (Baby) ja sikojen brutaalista rekkakuljetuksesta lihateurastamoon muistuttaa meitä ”länsimaisesta kuolemanleirikulttuurista” ja eläinten ”Fuchswaldeista” (turkistarhoista).
(Huomaa kaunisteleva sana ”tarha”, vrt. Buchenwaldin ”kuolemantarha” oli tarkoitettu yhteiskunnan ”ali- ja roskaväestön tarhaksi” mikä väestä piti hävittää ”tyhjänpäiväisenä” maan päältä).
Baby-elokuvassa kaikki ”puhumaton ja olematon” (eläimet) syödään ihmisten suihin.
Yhteiset piirteemme (ihminen ja muut eläimet) herättävät minussa myös VÄREJÄ JA MUOTOJA koskevia kysymyksiä.
Tätä kautta tämän ajattelu herättää kysymyksiä myös ”TAIDETTA” koskevista ilmiöistä ja käsityksistä.
Esimerkiksi kun näen kedolla keltaisia kukkia, ajattelen auringonvalon loistoa avaruudesta. Ja keltainen väri kertoo maalauksessani minulle olemassaolostani iloisella ”äänensävyllä”.
Taide on eleiden kieltä ilman sietämättömän raskasta ”tietämisen painoa”.
Ihmisten ja muiden elollisten olentojen yhteisiä piirteitä ei voi avata ”rationaalisella tietämisellä” ja maailmassa olemisen seulomisella ”tietämisen ja vallankäytön” läpi.
Eläinten olemiskokemus pysyy ikuisena arvoituksen mutta meidän tulee pitää varmana sitä, että eläinkin aistii olemassaoloa.
Ihmisenkin oleminen on ikuinen ”avoin kysymys” ja tuohonkin kysymykseen palataan aina uudestaan.
”Eläinolemisessakin” on kyse maailmankaikkeuden universumista, ei vain maapallon evoluutiosta (veden, sinisen maapallon elollinen luonto).
On rikos typistää ketun arvo kahteenkymmeneen euroon. Nahan kaunis karvakerros ei ole rahalla mitattava asia. Elävän olennon nahka on paljon enemmän, ja paljon arvoituksellisempaa.
B. Vihreä revisionismi
Maapallon elollinen luonto on evoluution mukainen prosessi ja tiivis kokonaisuus.
Ihminen sisältyy evoluutioon samalla tavalla kuin kaikki muu elollinen luonto.
Ihminen ei ole ”luomakunnan kruunu” vaikka uskonnoissa niin väitettäisiin.
”Maailmoja” on yhtä monia kuin on maapallolla ”mytologisia eläimiä” (ihmisiä) sekä ”luontoeläimiä”. Jokainen ihmis- ja eläinlaji on ”maailmaan heitetty”.
*
Kun muinaisluonto oli terve, elämä oli maapallolla oli ”tasapainossa” (1).
Luonnon sairastumisen ja pahoinvoinnin, ”ympäristökriisin ja ilmastonmuutoksen” juuret juontavat ihmislajiin ja länsimaiseen kulttuuriin. Luonto alkoi voida pahoin kun länsimaat ryhtyivät toteuttamaan puoli vuosituhatta sitten rationaalista ”tietämis- ja hallitsemisohjelmaansa”.
Käynnistynyt muutos huipentui teollisen yhteiskunnan aikana. Ihminen maksimoi tuolloin luonnon hyväksikäytön organisoimalla taloutta ja yhteiskuntaa uudella tavalla (2). Tuo projekti iski yllättäen pahasti luontoa.
Kapitalistisen tuotannon tehostaminen, uusliberalistinen ”vapaustalous” johti luonnon kannalta aiempaa vaikeampaan tilanteeseen.
Ihminen sai selville ympäristöhaitat mutta ihmiseltä puuttui kyky ja välineet vastata käynnissä olleen virheellisen kehityksen ”korjaamiseen” (3).
Luonnon pahoinvointi syveni entisestään.
Ihmiskunnan tie kohti elämän päättymistä maapallolla etenee pieni askel kerrallaan. Vasta kun luonto on täysin tuhoutunut ja ihmisen yhteiskunnat ovat raunioina länsimainen valtamediakin alkaa kertoa uutisia tuon tuhokehityksen perimmäisistä syistä haastattelemalla ”alan asiantuntijoita”.
Tuota ennen valta takertuu pelkästään päivänkohtaisiin detaljeihin ja painottaa analyyseissään kansalle siihenastista ”hallittua kehitystä” ja ”tieto on valtaa”-uskomusta sekä yleistä positiivista ja viihteellistä ilmapiiriä rajansa sulkevissa valtioissa.
”Tieto on valtaa”-kehitysoptimismilla ei saa tehdä enää uusia uhrauksia. Vaikka valtapelit niin vaatisivat.
Valtamedia ylläpitää taloudellisen ja poliittisen vallan käskystä positiivista ilmapiiriä pitääkseen arvopaperien arvon korkealla pörsseissä. Talous ja rahavalta on ihmiselle kaikki kaikessa.
Luonnon ja yhdyskuntien tuhon perimmäisistä syistä pitää kertoa kansalle ennen kuin se on myöhäistä. Mutta sitä tehdä koska se aiheuttaa ”valtapelitasapainon” horjahtamista suljetuissa kansallisvaltioissa.
Olen kuvannut omakustanteessani ”Länsimaisen kulttuurihegemonian loppu” (ISBN 978-952-6675-04-6, vuodelta 2013) ongelmallisen länsimaisen kulttuurin ”ideaa” ja olen ”ennustanut” sen ”maailmanpoliisivaltapelin” päättymistä uusien suurten kulttuurien noustessa valtaan.
*
Koska ihmislaji elää myyttiensä varassa, ”mytologisella eläimellä” on taipumus ylläpitää vanhoja myyttejään ”voimassa” mahdollisimman pitkään.
Ihmiselle tuottaa suurta tuskaa uudistaa omaksumaansa kulttuuria ja siihen liittyviä myyttejä. Ihminen käyttää myös väkivaltaa jos ihminen pakotetaan uudistamaan kulttuuriaan.
Siviilielämässä myyttien ja kulttuurin uudistaminen tapahtuu ihmisten välisissä taloudellisissa ja poliittisissa VALTApeleissä ja nuo prosessit muistuttavat sodankäyntiä.
Mutta kun ihminen on uudistanut myyttejään ja kulttuuriaan ne saattavat osoittautua olevan ihmisen itsensä ja elollisen luonnon hyvinvoinni kannalta aiempaakin pahempia.
*
Elämme parhaillaan kuvatun yleisen kehityksen neljättä vaihetta.
Siinä luonnon pahoinvointi laajenee ihmisen pahoinvointina ja saa aikaan yhteiskunnallista sekasortoa sekä ihmisjoukkojen massiivisia liikkeellelähtöjä ympäri maapalloa (4).
Luonnon pahoinvointi ja väkivaltaiset yhteenotot järisyttävät tuon jälkeen yhteiskuntien tasapinoa joka puolella maapalloa.
Kyseinen kehitys on jo käynnistynyt ja se on parhaillaan laajenemassa ja syvenemässä.
Kuvaan tähän kehitykseen liittyvää ilmiötä kahden seuraavan esimerkin avulla.
Esimerkki 1.
Pystyn hahmottamaan käynnissä olevaa yleistä kehitystä kun näen mitä seudulla, jossa itse asun, on tapahtunut sekä on parhaillaan tapahtumassa.
1500-luvun nuijasota liittyy kahden täysin erilaisen kulttuurin eli ”Österlandin” ja pohjoisen vanhan talonpoikaisvaltaisen kulttuurin väkivaltaiseen yhteenottoon.
Tuo sota oli etelän aateliston ja pohjoisen maatalousvaltaisen barbaarikulttuurin yhteenotto. Myöhemmmin se muuttui vanhan agraarikulttuurin ja uuden teollisen kulttuurin yhteenotoksi.
Etelä-Pohjanmaan nykyinen henkinen pysähtyneisyys juontaa tähän historiaan.
Etelä-Pohjanmaalla ei kehittynyt koskaan aatelistoa eikä teollista kaupunkiporvaristoa. Kaikki jäi ”jousipyssyn varaan”.
Oma historiani on tähän nähden päinvastainen. Nationalistinen ja regionalistinen maailma on minulle outo ja virheellinen.
Kasvoin ylikansalliseksi ja kansainväliseksi ihmiseksi monesta eri syytä johtuen.
Tiesin jo nuorena, että äitini sukutausta liittyi äidin isän (isoisäni) puolelta Lapin pitkäaikaiseen nimismiessukuun (Ruotsin kuninkaan virkamiehet Mathlinit) ja isäni sukutausta isoäidin (avioton lapsi Iin Olhavan lasitehdasyhteisöstä) saksalais-böömiläistautaiseen Gargus-lasinpuhaltajasukuun, alun perin ehkä ranskalaistaustaiseen Garrigues-sukuun (Provencessa on myynnissä Garrigues-nimisiä viinejäkin).
En pysty samaistumaan ”suomalaiseksi”. Perintötekijäni juontavat eri puolille maapalloa ja jokainen meistä on samalla tavalla ylikansallinen.
*
Voidakseni aavistaa käynnissä olevan kehityksen suunnan minun täytyy saada kuulla mitä Suomen valtiossa ja ”maailmalla” on parhaillaan tapahtumassa. Se tapahtuu joka kerta kovan kädenväännön läpi, sillä valtamedia puhuu jatkuvaa propagandaa.
Kauhavan keskustassa voin seurata nykyisin päivittäin paikkakunnalle muuttaneiden ”pakolaisten” elämää.
Vaikka siinä on kyse hyökyaallon pikkuruisesta pisarasta, tuo näky osoittaa käynnissä olevan yleisen kehityksen suunnan.
Uusi dynaaminen uusliberalistinen talousvalta ja yhteiskuntapolitiikka syrjäytti 1980-luvulla siihen asti vallassa olleen vanhan järkiuskoisen ja byrokraattisen hallintomallin.
Nyt sekin on tullut tiensä päähän.
Uusliberalismin käynnistyessä alettiin uudistamaan myös vanhoja myyttejä. Uudeksi iskulauseeksi tuli ”yrittämisen vapaus on rahavaltaa”.
Monet Suomen kunnat vaihtoivat vanhat ”arvovaltaiset” vaakunasymbolinsa bisneslogoihin.
Kaikkia taloudellisia ja yhteiskunnallisia toimintoja pyrittiin uudistamaan, nopeuttamaan ja tehostamaan.
Vanhan Kirkonkylä-Kauhavan vaakunassa oli komeillut puukko, aikakautensa myytti. Vaakunalla viitattiin seudun ja paikkakunnan käsityöperinteeseen. Myytin mukaan kauhavalaisen (”kansanrodun”) käsityön ajateltiin olevan korkeammalla tasolla kuin muualla.
Nykyisen Suur-Kauhavan vaakunan (neljän kunnan kuntaliitos) symboliikka rakentuu (keskellä) maltan rististä (militarismimyytti) ja ristin alapuolella helavyöstä (käsityönerousmyytti).
Maltan ristillä on viitattu suomalais-nationalistisesti jääkäreihin, valkoiseen valtaan (punaisen vallan hävittämiseksi) sekä Kauhavan lentosotakouluun (militaristinen LSK).
LSK:n ja paikallisen väestön (suojeluskunnat, vapaehtoistoiminta) välille syntyi maailmansotien välissä ”kulttuurinen aviosuhde”. Energia naimakauppaan saatiin seudun myytistöstä, uhoilu- ja häjyilyperinteestä (1800-luvun puukkoväkivalta).
LSK lopetettiin pari vuotta sitten ja lentokenttäalue (kasarmi) on myyty uusille omistajille, maataloustuotteita jalostaneille ”omille liikemiehille”.
Alueelle on perustettu jokin aika sitten turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskus (VOK). VOK syntyi ylikansallisen ilmiön paineessa ja keskus toimii suhteessa valtiovaltaan.
Suomen valtio on ryhtynyt viimeksi käännyttämään takaisin Suomeen vastaanotettuja pakolaisia, koska nationalistisen Suomen talous ja työllisyys on kriisiytynyt.
Globaali ihmisoikeuspolitiikka ja nationalistinen politiikka ovat nyt ”napit vastakkain”. VOK on nyt Kauhavalla eräänlainen ”kunta kunnassa”.
Tämä jännite purkautui äskettäin keskuksen johtajan eroamisena.
Erikoista VOK-johtajan valinnassa oli se, että hänen ammatilliset juuret juonsivat Kauhavan lentosotakouluun (sotilas).
Hän on kertonut tavanneensa pakolaiset ensimmäisellä kerralla sotilasunooformu päällä. Tuota kauhavalaisen kulttuurin mukaista ”militaristista vastaanottopuhetta” hän ei pitänyt myöhemmin oikeaan osuneena tapana lähestyä turvapaikanhakijoita.
Tämän tapauksen pohjalla on ollut tukeutuminen vanhaan paikalliseen militarismimyyttiin, vaikka kyseisellä myytillä ei ole mitään tekemistä kansainvälisten ihmisoikeuksien puolustamisen kanssa.
Kauhavan kulttuuria viiltää nyt syvää ”ristiviiltoveto”.
Käynnissä oleva muutos ravistelee parhaillaan monelle tavalla seudun tähänastisia myyttejä.
Muutoksen myötä on tapahtumassa aluksi ”LSK-surutyön” tekeminen. Monumentteihin uppoaa kunnan niukkoja rahavaroja (uuden lentosotakoulupuiston rakennusyö on parhaillaan vireillä).
Kunnan tulevaisuuteen tähtäävien toimintojen rahoittaminen ja tämänhetkinen surutyöpolitiikka ovat pahasti ristiriidassa keskenään.
Sen jälkeen kun Kauhavan kulttuuri ja myytit on uudistettu ja kunnan arkielämä (yritykset, työllisyys, väestön toimentulo jne.) on uusilla raiteilla, Kauhavan tulee laatia uusi hallintostrateginen suunnitelma.
Sen yhteydessä uuden suurkunnan vaakunasymboliikkakin täytyy uudistaa uusimman ajan hengessä. Maltan ristiäkään (helavyöstä puhumattakaan) uudessa vaakunassa ei voi olla.
Uudet myytit ja uusi kulttuuri voi kuitenkin osoittautua uudeksi ja entistä pahemmaksi ongelmaksi Kauhavalle.
Kun tulevat maapallon ympäristöpakolaisten aallot iskevät myös Kauhavalle, entinen LSK täyttyy taas nationalistisen kulttuurin ja myytistön vastaisista ”muukalaisista”.
Tuolloin ei ole jäljellä muuta vaihtoehtoa kuin ylikansallinen ja monikulttuurinen ratkaisu.
Samalla katoaa viimeisetkin rippeet lentosotakouluperinteestä. Vaikka Kauhava tekisi tuolloinkin vastarintaa ylikansallista aaltoa vastaan kunta jää uuden aallon alle.
Esimerkki 2.
1970-luvun vanhat yhteiskuntarakenteet murtuivat Suomessa 1980-luvulta lähtien. Samaan aikaan luonnon pahoinvointi oli tullut vaiheeseen, jossa katsottiin tarvittavan ”ympäristötietoa ja -osaamista” (katson kuvaukseni, vaihe kolme).
Suomessa kulttuurimme alimmat kerrokset ”vähäväkiset” (kommunistit, seksuaaliset vähemmistöt, vammaiset jne.) kokivat itsensä nousevan uuden uusliberalistisen valtakulttuurin syrjäyttämiksi.
Suomessa alkoi vaikuttaa eurooppalaismallinen ”vihreä liike”. Tälläkin syntyi uusi myytti, minkä mukaan ”poliittiset vihreät” hallitsevat ympäristökriisin korjaamisessa tarvittavaa tietotaitoa ja osaamista.
Tämän tarkoitti sitä, että ”vihreät” ”tietävät luonnosta” ja osaavat ”hallita luontoa”. Tähän myyttiin tarrautuminen johti myöhemmin vihreän liikkeen itsetuhoon.
Vihreät jakautuivat Suomessa aluksi kahtia ”eko- ja sosiaalivihreisiin”. Yhteiskunnalliseen ”todellisuuteen” suuntautuneet vihreät valtapelurit voittivat käydyn kädenväännön.
”Vihreys” alkoi kriisiytyä puolueorganisaation vahvistuessa. Ensimmäiseksi hävitettiin ”linkolalaiset ekovihreät”.
1990-luvulla vihreä puolue organisoitui vanhojen valtapuolueiden toimintamallien mukaisesti (piirijärjestöt koko Suomeen jne.). Vihreät ryhtyvät kilpailemaan nyt vallasta täysin samalla periaatteella kuin muut Suomen (vanhat) puolueet.
Vihreiden resuiset villapaidat vaihtuivat vähitellen siisteihin pikkutakkeihin.
Ääni muuttui vähän väliä kellossa. Kun yhteiskunta muuttui, vihreätkin muuttuivat ajattelu- ja toimintatapojaan samassa tahdissa. Ja kohta kaikki puolueet tunsivat olevansa yhtä ”vihreitä” kuin itse ”vihreät”.
Vihreiden alkuperäinen myytti ja kulttuuri murtui.
”Uusvihreys” alkoi sulautua täydellisesti valtakulttuuriin. Vihreistä tuli myös hallituskelpoinen puolue.
”Uusvihreät” alkoivat himoita eniten valtaa. Vihreät asettivat tavoitteeksi kohota isoksi yleispuolueeksi.
Tieto on nyt vihreissä valtaa. Ei alkuperäinen ”vihreys”.
Uusin unelma on saada Suomeen ensimmäinen ”vihreä presidentti” (vihreä presidenttiys).
Sosiaalivihreys päättyi ja ”vihreistä” tuli nationalistisesti suljetun valtion ”valtakone” eli massakansalaisten äänistä kilpaileva porvarillis-kapitalistinen valtapuolue.
Vihreässä Liitossa puolueorganisaation vallan kasvattaminen on luonnon seuraamista tärkeämpi asia.
Puhe ”vihreydestä” olisi realistista vasta kun valtapeli perustuu joka suhteessa luonnon seuraamiseen.
”Vihreyskään” (luonnosnsuojelusta puhumattakaan) ei voi tehdä ikinä sairasta luontoa terveeksi.
Vihreän Liiton puoluenationalismi on luonnon seuraamiseen tähtäävän ajattelun vastaista.
Ainostaan maapallonlaajuista pakottamista tukeva globaalipuolue, johon sisältyy vapaan yksilön eksistentialistisen ”itselleen olemisen” kunnioittaminen, voi johtaa luonnon seuraamiseen.
Itse osallistuin ”vihreiden” toimintaan nationalistisen puolueen organisoitumisvaiheessa.
Ja erosin ”vihreistä”, kun totesin ”vihreän liikkeen” luonnon seuraamisen vastaiseksi sekä petyin ”vihreän puoluevallan” itsetarkoitukselliseen kasvattamiseen.
”Vihreät” pitävät puolueorganisaatiota valtakoneena ja valtapeleissä menestyäkseen oman politiikan tärkeimpänä seikkana.
Vallan kasvattaminen menee siinä ohi luonnon seuraamisen.
Olen kuvannut aikaisemmin vihreitä mielipidekirjoituksissani sekä omakustanteissani ”Vihreä pimeys” (Turun kuva 8.osa, ISBN 978-952-99502-9-4, 2008) sekä ”Muovivihreän cityjupin loppu” (Turun kuva 9. osa, ISBN 978-952-67175-0-0, 2008).
Vihreiden valtaannousu tapahtui nationalistisen valtion puoluevaltapelien sisällä.
”Vihreästä leijonasta” on enemmän haittaa kuin hyötyä. Mutta onneksi myös Vihreän Liiton aate ja liike on kuihtumassa kasaan GLOBAALIN kehityksen laajetessa ja voimistuessa.
Stalinin Neuvostoliitto jätti jälkeensä kymmeniä kuivuneita ja kuolleita järviä. Nykyinen uusliberalistinen kapitalismi jättää maapallolla jälkeensä siihen nähden moniverroin pahempaa jälkeä.
”Subjektin kuolema” (minän surkastuminen ja olemassaolokokemuksen päättyminen) sekä miljoonat kuolleet eläimet (kts. kirjoitustani ”eläinontologiasta”) merkitsevät kuolevaa maapalloa.
Avaruuteen on jäämässä rutikuiva pallo.
Ilmastonmuutoksen riehuessa ja massapakolaisuuden syöksyessä uudestaan aiempaa rajummin liikkeelle nykyinen Vihreä Liittokaan ei pysty vastaamaan huomisen haasteisiin.
Kansallisvaltiot ovat häviämässä. Olen kuvannut nationalistisen valtion puoluesysteemin päättymistä omakustanteessani ”puolueen loppu” (sarja ”Suomen kuva” 2. osa, ISBN 978-952-67631-9-4, 2012).
Ihmiset ajattelevat, että jo syttyisi kolmas maailmansota se muistuttaisi toista maailmansotaa. Tämän on harhakuvitelma. Kolmannen maailmansodan muoto on todennäköisesti aivan toisenlainen. Se mitä nyt tapahtuu eurooppalaisten kansallisvaltioiden sisällä viittaa uudentyyppisen väkivaltakoneiston käynnistymiseen.
Tie salamasodasta kaupunkisotaan ja uusimpaan sodankäyntiin, siviilioljen ja sotaolojen ”sekoitussotaan” on todella lyhyt. Tässäkin näkyy merkki elämän päättymisestä maapallolla.
”Globaaliauringon nousu” on synnyttämässä (koko maapallon tilaa tarkastelevia) globaaleja puolueita.
Ihmiskunnan parempi tulevaisuus voi olla vain niiden varassa.
Globaalin vasemmiston tulee olla marxilainen, sorrettuja ja köyhiä puolustava liike.
Tulossa on ”onnistunut maailmanvallankumous”.