Kirjoitin jokin aika sitten Seinäjoella ilmestyvään keskustalaiseen Ilkkaan tällaisen mielipidekirjoituksen:
”Minulla on Ilkan pääkirjoituksen taiteeseen liittyvästä aiheesta ”Taide kuuluu kaikille ja taiteen kuluttajansuoja voisi madaltaa rimaa” (otsikko) oma mielipide (Ilkka 26.12.2014).
Vaikka myös taideteoksella on myös rahallista arvoa taideteos ei ole mikä tahansa ”kulutustavara”. Taideteokseen ei saisi myöskään suhtautua kuin mihin tahansa valtapelivälineeseen.
Siinä kulttuurissa ja myytistössä, johon minä olen kasvanut, vapaan taiteen päähenkilö on runon lukija ja kuvan katsoja, ei taideteoksen tekijä, taiteilijanero.
Tämän olen oppinut ranskalaiselta kirjailijalta ja eksistentialistilta Jean-Paul Sartrelta. Hänen mukaansa ”lukutoimitus tuntuu itse asiassa olevan havainnoimisen ja luomisen syhteesi” (J-P Sartre, Mitä kirjallisuus on? Keuruu 1967, sivu 47).
Sanataidetta lukeva ihminen toimii siis luovana olentona kirjaa lukiessaan. Sartren mukaan sama pätee myös kuvataiteeseen (saman kirjan viite sivulla 66).
Tämän pohjalta voi hyvällä syyllä väittää, että vapaan taiteen luomis- ja kokemisvapauden säilyttämisessä on kyse jokaisen yksilöllisen inhimillisen olemassolon kunnoittamisesta. Jokainen kokee ja ymmärtää maailmassaolonsa omalla tavalla.”
Tämäkin Seinäjoen taidekiista antaa aiheen pohtia vapaan taiteen joutumista poliittisen valtapeliriepottelun työkaluksi.
Vuoden 2014 lopulla taulukaupoista tuomitun Jukka Vihriälän (Kesk.) henkilökuvasta, ”muotokuvasta”, Seinäjoen sairaalassa syntynyt talukiista herättää paljon arvailuja, koska sairaalan poliittinen hallitus salasi strategisesti tapahtumien todellista kulkua.
Toiseksi puolueen oma paikallinen sanomalehti, häjyilevä Ilkka ei ole kertonut lukijoilleen kaikista tapahtumaan liittyvistä seikoista.
Mediavaltaa käyttävä Ilkka haluaa varmistaa sen, että tauluasia nähdään yhdellä ainoalla oikella tavalla siten, että se edistää Keskustan nousua suurimpana puolueena valtaan kevään eduskuntavaaleissa.
1930-luvun natsi-Saksassa abstrakti taide (”roskataiteen” roviot) ja moderni arkkitehtuuri (Bauhausin sulkeminen) edustivat myös maailmassaolon näkemisen sulkemista vallan purkiin.
Seinäjoen taulukiistan avoimeksi jääneisiin seikkoihin kuuluu esimerkiksi se, oliko Vihriälää esittävä ”henkilökuva” nähtävillä hallituksen kokouksessa vai käytiinkö taulusta pelkkä keskustelu.
Sanomalehtiuutisten pohjalta voi päätellä, että teos oli vasta tekeillä ”henkilökuvana”. Teosta ei valmisteltu Vihriälää esittävänä realistisena näköiskuvana. Teos oli laadittu abstraktina maalauksena kyseiseen ilmaisutapaan kuuluvan monimerkityksellisen puheen mukaisesti. ”Tieto on valtaa” -valtapelurit eivät suvaitse ”kuvavihjaluja”. Oman rosvon kuvaamisen kohdalla taiteilijan pitäisi pysytellä Malevitšin mustalla.
Patavanhoillisella Etelä-Pohjanmaalla rummutetaan yksipuolisesti maataloutta ja maaseutukulttuurin autuutta. Tuo nakuttelu on täysin filander-alkiolais-maalaisliittolais-keskustalaisen ideologian mukaista propagandaa.
Myös seudun taidekäsitys juontaa maaseutukulttuuriin. Siinä suositaan käsityötä lähellä olevaa realistista näköiskuvaa. Koska sen vastakohta ”abstrakti kuva” on citytuote, se ei kelpaa Kepulle.
Eteläpohjalaisessa kulttuurissa taidekuva on ikoni. Taidemaalari kunniatohtori Juhani Palmun kotiin päin töksähtelevät eteläpohjalaismaisemat ovat tästä loistava todistus.
Ortodoksien ikonissa näkyy isona synnyttänyt äiti. Hänen sylissään on pienikokoinen poikalapsi, Jeesus, Vapahtaja. Tummapukuisilla körttiläis-eteläpohjalaisilla on omat ikoninsa.
Eteläpohjalaisessa ikonissa näkyy maisemia, taloja ja esineitä. Ihmiset on jätetty pois kokonaan. Myöskään hävitystä nuijasodasta ei löydy vanhoja kuvia.
Maakunnan Mussoliinista, Lapuan lain Vihtori Kosolasta on pieni veistoskin. Lapuanliikkeestä on säilynyt myös ainakin musta fasistinen paita ja kahvikuppeja. Lapualaiset haluaisivat muuttaa ne perinnekamaksi. Yrittäjyyshän on seudulla kaijen a ja o. Sanaa ”kommunisti” ei saa eikä uskalla lausua edes ääneen.
Eteläpohjalaisissa taidekuvaikoneissa pitää näkyä ihanteita, kuten metsän kaljuksi raivaamisella (terva- ja viljatuotanto) aikaansaatu merenpohjan laaja kenttä, ”komia peltolakeus” latoineen.
Tai seudun oman väen nerokkaasta käsityötaidosta (mukamas) todistavia fooninitaloja (ruotsinkielisen rannikon klassistisia kaksikerroksisia hirsitaloja, ensin 1700-luvun puolivälistä lähtien Ilmajoelle). Tai klassistisia jussipatoja (fooninken kangasvarusteina). Tai klassistinen kaksineuvoinen hevospäinen puukko (senkin alkuperä löytyy maakunnan ulkopuolelta).
Merenpohjan kehumat ikonit ovat järestään myyttejä. Kuvittelua ja mielikuvia.
Kauhavan valtuuston vanhalle puheenjohtajalle ja entiselle hallituksen puheenjohtajalle ei lahjoitettu äskettäin sattumalta kunnan entisen oman virkamiehen (talous- ja hallintojohtajan) maalaama realistinen lakeusmaisema klassismihenkisine kehyksineen päivineen.
Arvojärjestys repii merenpohjalla koko ajan sopivuuden ja laillisuuden rajoja. Vihriälän taulukaupat ovat siinä pelkkä pikkuruinen fragmentti.
Perhe-suku-klaani-heimo linjassa Kauavan valtuusto on klaani.
Nyt kun Kauhavan sotilaslentokenttä kirkuu mykkyyttä, huomisen lahjatauluissa toivoisi kohoavan taivasta vasten tehtaiden asvupiippuja, punaisen Tampereen mallin mukaisesti. Mutta ei.
Ihmislajin luomalla kulttuurilla ja myytistöllä on aina taipumus olla kova kuin pässin sarvipää.
Sanomalehti Ilkan sairaalan taulukaupasta järjestämässä kansalaispalautteessa (yli 700 henkilöä) oli kummallisinta se, että eteläpohjalaiset lausuivat mielipiteensä asiassa näkemättä ensin Vihriälästä tehtyä taideteosta.
Myös tämä todistaa eteläpohjalaisesta kulttuurista. Tyhjästä on kuitenkin hankala nyhjästä mitään järkevää.
Kyselyn tulos kertoo siitä, että moderni taide on eteläpohjalasille taiteilijoineen jotain ”tyhjänpäiväistä”, eikä taiteeseen kannata panostaa ainakaan rahallisesti.
Tosiasiassa taiteella on kuitenkin perusatavaa laatua oleva merkitys koko yhteiskunnalle. Eniten jokaiselle ihmisyksilölle.
Taideteos (kirja, maalus, musiikkiteos jne.) toimii meistä jokaisen olemassaolon hengitysreikänä. Tuota reikää ei saa tukkia vallan korkilla.
Uutta valtaannousua keväällä 2015 tavoittelevalle keskustalaiselle puoluevallalle senäjokilainen Jukka Vihriälä on ”paha ihminen”. Puoluejohto haluaa tehdä hänestä näkymättömän käynnisssä olevan valtaanousupyrkimyksen onnistumiseksi. Siinä kepulaista klaani- ja heimoklikkiä auttaa parhaiten puolueen ikioma sanavaltakone – Ilkka.
Jos Ilkan tekemä kysely olisi tehty näyttämällä ensin ihmisille Vihriälää esittävä taideteos, olisi toiminnassa kunnoitettu ihmisen yksilöllistä olemassaoloa ja arviointikykyä.
Keskustapuoluetta ja sen mediaa taide kiinnosta veronmaksajien suuhun työnnettynä rahan arvoisena tavarana.
Miksi nykyaikana pitää palkata taiteen esittelemiseksi oikein näkemiseen koulutettuja ”psyyketukihenkilöitä”, jotka rohkaisevat kansalaisia katsomaan rohkeasti abstraktiakin taideteosta?
Tukihenkilö lausahtaa galleriassa katsojalle ensimmäiseksi, että ”älä järkyty” ja sen jälkeen että ”et sinä ole tyhmempi kuin muut”.
Eivätkö systeemivallan alas painamat kansalaiset uskalla kohdata enää täysin omana itsenä taidekuvan puhetta? Onko valta tappanut jo yksilön?
Ilkan mielipidesivulla (15.1.) Timo Hennala Lahdesta moitti nykyajan pohjalaiselokuvia huonoiksi ja kaipasi vanhoja kunnon pohjalaiselokuvia, joissa esiintyy esimerkiksi Tauno Palo ja Aku Korhonen, elokuvia joissa on ”voimaa, kauneutta ja suvantokohtia, joiden aikana saattoi mietiskellä näkemäänsä”.
Hennala ei pidä nykyajan tunkeutumisesta ”oikeaan eteläpohjalaisuuteen”. Hän haluaa muitella vain ”vanhoja hyviä aikoja”. Sitä hän ei ilmeisesti halua edes tietää, että koko eteläpohjalaistarinassa on kyse myytistä, kokonaisesta uskomusjärjestelmästä.
