”Historian subjekti ei ole ihmiskunta vaan sen subjektit ovat eri ns. korkeakulttuurit”, kirjoitti Georg Henrik von Wright (Tieto ja ymmärrys, 1999, sivulla 7). Kulttuurista puhutaan kuitenkin puoluepoliittisten valtapelien yhteydessä hyvin vähän.
Kulttuuria ei voi säännellä tietoisesti ratioaalisen järjestelmän avulla, kuten muutama vuosikymmen sitten kuviteltiin (katso Erkki Salonen, Suomalaisen kulttuurin sääntelyn järjestelmä, 1970).
Vuonna 1939 ilmestyneestä Erik Ahlmanin kirjasta Kulttuurin perustekijöitä, kulttuurifilosfisia tarkasteluja (painos vuodelta 1976) saa hyviä vinkkejä kulttuuritarkastelun lähtökohdiksi.
Massiivinen maailmanlaajuinen liikkuminen on lisännyt viimeksi suuresti eri kulttuurien kohtaamista. Nyt tarvitaan siksi yhä enemmän ymmärtämystä kulttuurista.
Kun Turku toimi vuonna 2011 eurooppalaisena kulttuuripääkaupunkina, asukkaille jätettiin kertomatta, millaisesta kulttuurista kultuurivuoden valmistelussa on kyse.
Kun olen kirjoittanut omakustanteita jostain paikasta, esimerkiksi Turusta olen käyttänyt sanaa ”kuva” (Turun kuva jne.) kuvaamaan historian ja nykyajan käsittelemistä samassa yhteydessä. Tämä on mielestäni hyvä tapa lähestyä paikan kulttuuria.
Jonkin seudun historiasta, nykyajasta ja kulttuurista ei yleensä kerrota samanaikaisesti samassa teoksessa. Paikkakuntaa koskevat julkaisut käsittelevät tavallisesti erikseen esimerkiksi historiaa ja erikseen esimerkiksi kunnan hallintoa (kuten päätöksiä ja tilastoja).
Kulttuuri rakentuu menneestä ja nykyajasta. Kulttuuri esiintyy yhteisöissä. Yksilöt vaikuttavat kulttuurin muotoutumiseen, mutta yhteisöllisyys on kulttuurin tutkimisen kannalata keskeinen seikka.
Kulttuuri on eräänlaista ”yhteisöllistä olemista” erotuksena ”yksilön olemiselle”. Kulttuuri sisältää aina myyttejä.
Michel Foucaultin mukaan nykyisessa valtasysteemissä vallan kohde on näkyvä (ihmismassa), valta toimii piilossa ja näkymättämänä. Kun emme voi nähdä enää ”meitä hallisevaa kuningasta”, joudumme olemaan jatkuvasti kiusaantuneina ajatuksesta, miten meitä hallitaan ja kuka meitä hallitsee.
Jos myös vapaa yksilö muuttuu systeemissämme näkyvästä näkymättömäksi, jäljelle jää pelkkä ihmismassa. Totalitarismi tulisi samalla valmiiksi. Olen kuvannut tähän liittyviä ongelmaa omakustanteessani Yksilön loppu, Kauhavan kuva, 7. osa (ISBN 978-952-67631-6-3).
Kulttuuri on opittua. Kulttuurin arvot siirtyvät sukupolvelta toiselle. Tässä piilee ihmislajin ja elämen keskeisin ero, eläinten muodostamissa ryhmissä ei ilmene kulttuuri-ilmiöitä.
Paikallisessa kulttuurissa on huomionarvoista arvot ja identiteetti. Jos paikalliseen kulttuuriin sisältyy vallankäytössä ongelmallisia piirteitä, paikallinen valta yrittää estää niistä puhumisen, sillä paikallisesta kulttuurista puhuminen uhkaa paikallisia valtapelejä.
Vapaiden luovien yksilöiden yhteiskunnallinen tehtävä on, kuten kirjailija Michel Tournier on sanonut, tuottaa kulttuurille uusia myyttejä näkemis- ja kokemistapojen malleiksi. Uusien mallien tuottamisessa esimerkiksi ruma ja pelottava voi vaihtua kauniiksi ja romanttiseksi (katso Liisa Saariluoma, Postindividualistinen romaani, 1992, sivut 68-69).
Jos joku onnistuu tuottamaan Etelä-Pohjanmaan kulttuurille uusia näkemis- ja kokemistapoja, esimerkiksi vasemmistolaisuus saattaa vaihtua siinä hyväksyttäväksi myös eteläpohjalaisten keskuudessa.
Kun muutin neljä vuotta sitten perheeni kanssa Turusta Kauhavalle, minulle ei sanottu ensimmäiseksi, että ”Tervetuloa” vaan että ”Me emme tarvitse muita”.
Tässäkin ilmenee kulttuurinen ilmiö, eteläpohjalainen itseriittoisuus ja ylpeys: ”mä itte”. Siihen voi kuitenkin sisältyä myös sokeutta.
Kun Helsingin Sanomat risti muutama vuosi sitten Etelä-Pohjanmaan ”Auringonlaskun maakunnaksi”, eteläpohjalaiset loukkaantuivat siitä, mutta ryhtyivät ensijärkytyksen jälkeen myös itsetutkiskeluun.
Keskustalaisen Ilkan päätoimittaja, neljännen valtiomahdin eli median valtapeluri Satu Takala muistutti jokin aika sitten manitusta auringonlaskuvertauksesta ja totesi, että ”enää herätystä ei tarvitse muiden antaa” (Ilkka, 18.1.2015).
Eteläpohjalaiseen kulttuuriin sisältyy ”ulkopuolisten” etukäteen hiljentäminen myös muiden (omien) puolesta.
Mielipiteen lausumisen estäminen on kutenkin aina vääryys, koska jos kielletty mielipide onkin tosi, muilta riistetään tilaisuus vaihtaa väärä käsitys oikeaan (John Stuart Mill).
”Oma ILKKA” -nimiseen, pikkulapsille koululaisille suunnattuun lehteen (6.2.2015) Takala kirjoitti sananvapaudesta otsikoimalla ”Mököttämällä sanoo paljon”. Millainen yhteys on mököttämisellä ja sananvapaudella?
Keskustalaisen mediamahdin (myös lehdistö kuuluu neljänteen valtiomahtiin) hommissa oleva Takala puuttuu kirjoituksessaan sananvapauteen, koska se on Keskustan, valtapoliittisen puolueen ja lehden omistajayhtymän mielestä oikein.
Keskustelu ”Auringonlaskun maakunnasta” on vaihtunut äskettäin maakunnassa keskusteluun ”Uudesta alusta”. Keskustelun ”Etelä-Pohjanmaa tarvitsee uuden alun” herätti lapinjärveläinen naapurini (Ilkka, 13.1.2015), jo pikkupoikana älyköksi todettu Tapio Varmola. Hän on nykyisin Seinäjoen ammattikorkeakoulun rehtori.
Miksi me eteläsuomalaiset joudumme aina neuvomaan lakeuden kansaa? Siksi, että me olemme kasvaneet etelässä toisenlaiseen kulttuuriin. Nuijasodassakin merenpohja otti yhteen etelän kulttuurin kanssa (aatelisto).
Sanomalehti Ilkka järjesti Varmolan aiheesta lukijoille kyselyn sekä julkisen keskustelutilaisuuden.
Mainitusta aiheesta laadituissa mielipidekirjoituksissa vilahtelee termejä kuten ”maatalous”, ”elintarviketeollisuus”, ”kauppa” ja ”logistiikka”. Kyseinen liturgia liittyy niin sanotun kovan sektorin valtapeliin.
Mutta eihän se näin toimi.
Jos puhutaan ”uudesta alusta”, keskustelu pitää avata myös muulla tavalla, pitää puhua myös eteäpohjalaisesta klaaniarkkitehtuurin kulttuurista ja myyteistä.
Pitää uskaltaa keskutella myös seudun henkisestä tilasta.
Pitää uskaltaa avata myös eteläpohjalaisen ”sielun portteja” (katso esimerkiksi Jukka Paason kirjoitus ”Mustan muoti” Lapuan Sanomissa 10.7.2014).
Lontoossa oli pari kuukautta taiteilija Martina Lindqvistin valokuvanäyttely Pohjanmaan lahoavasta rakennuskulttuurista. Ilkka otsikoi näyttelyä koskevan uutisen 22.11.2014 ”Pohjanmaa kuvina: Ränsistynyttä autiutta”.
Merenpohja on täynnä hylättyjä maatilakeskuksia ja vanhoja arvotaloja, mutta seudun valta seisoo tumput suorina. Tämänkin ilmiön taustalla on kulttuurinen seikka.
Kun täällä tehdään jotain uutta, kuten maatilaa uudisrakennetaan, vanha jätetään samanaikaisesti viereen tuhoutumaan ja lahoamaan psykologisista syistä. Itä-Karjalassa ilmiön taustalla on ”kärsimisestä nauttiminen”.
Ehkä eräs syy tähän ilmiöön on myös se, että fiksummat tietävät, että merenpohjan puuarkkitehtuuri on ”varastettu” rannikon ruotsinkielisestä kaupunkikulttuurista, kuten esimerkiksi komeat kaksikerroksiset asuintalot ”fooningit” (= två tvåningar).
Ensimmäiset kaksikerroksiset asuintalot pystytti merenpohjalle ruotsinkielinen vaasalainen työporukka vuonnan 1750 Ilmajoelle. Fooninkeja on rakennettu Helsingin seudulla saakka.
Kyseinen talotyyppi ei todista eteläpohjalaisten mahtavasta menneisyydestä ja muita näppärämmästä käsityötaidosta. Myös taiteen kohdalla näkyy erikoinen kulttuuri-ilmiö.
Palmun ja Nelimarkan eteläpohjalaiskuvia katsotaan täällä körttiuskovaisen hartaasti. Moderni abstrakti taide ilmestyi merenpohjalle vasta 1960-luvulla Vaasasta ja abstraktia kuvaa vierastetaan vieläkin.
Seinäjoella ahdistellaan parhaillaan modernistitaiteiljaa ja Kauhavalla hätyytellään lintuja kansainväliseltä lintujensuojelualueelta (IBA). Seudulla on taide- ja luontosuhteessa tarkistamisen varaa.
Olen kuvannut Kauhavan tiehanketta eri yhteyksissä, esimerkiksi kirjoittamassani omakustanteessa Etelä-Pohjanmaan kuva, katso osa 8 (2013, ISBN 978-952-6675-14-5), julkaisun lopussa on kirjoitus ”Kangas-Annalan tiehankkeessa punnitaan paljon”. Kysesestä tiehakkeesta saattaa tulla varoittava esimerkki koko maapallolle.
Viimeksi Ilkka uutisoi Kauhavan Kangas-Annalan tiehankkeesta 3.2.2015 ”Tietyöt jatkuvat Kauhavalla”. Kauhavan uusi kaupunginjohtaja oli ehdottanut, että ensin pitäisi odottaa valmistelussa olevaa oikeuden päätöstä, mutta Ilkka jätti sen kertomatta.
Kauhavan kunnanhallitus teki asiassa poliittisen päätöksen ja antoi luvan jatkaa tietyötä, vaikka täytäntöönpanokieltoa käsitellään samaan aikaan Vaasan HO:ssa.
Kauhavan kaupunki on pyytänyt, että ELY-keskus toteaa luonnonsuojelulakiin liittyvän poikkeusluvan myöntämisen tarpeettomaksi, koska tiestä ei aiheudu muka häiriötä linnustolle. Ratkaisussaan ELY-keskus myönsi kunnalle luonnonsuojelulain 49 §:n mukaisen poikkeuskuvan.
ELY-keskuksen mielestä edes autoliikenne (nopeusrajoitus 60 km/t) ei häiritse lintujen alämää kansainvälisellä IBA-alueella.
Kannattaa katsoa elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen päätös 22.12.2014: Asia: Poikkeaminen luonnonsuojelulain (1096/1996) mukaisista eliölajien rauhoitussäännöksistä (Päätös Dnro EPOELY/47/07.02/2010).
Lainsäädäntövalta, tuomiovalta, toimeenpanovalta ja mediavalta pelaavat tässäkin tapauksessa monoliittia valtapeliä (kts. Kaarlo Tuori, Foucaultin oikeus, Kirjoituksia oikeudesta ja sen tutkimisesta, 2002). Vallan väärinkäyttö on usein totaalista.
Eteläpohjalais-keskustalaisten valtapelureiden suhde vapaaseen yksilöön, taiteen tekemiseen sekä elollisen luonnon kunnoittamiseen on todella ongelmallinen.
Eteläpohjalaisten kulttuuriongelmien sylttytehdas on konservatiivisessa patriarkaalisessa maaseutukulttuurissa ja sen myytistössä sekä maalaisliittolais-keskustalaisessa valtapelissä.
Täällä ei saa tehdä yksinkertaisia asioita, kuten taidetta ja arkkitehtuuria turhan monimutkaiksiksi. Sillä saahan sitä omakotitalojakin paketteina kaupan hyllyltä, ajattelevat täällä monet.
Miksi ja mihin niitä taiteiljoita ja arkkitehteja oikein tarvitaan, kysyvät täällä monet.
Paikallisen klaanitaiteen mukaan hyvästä maalauksesta huomaa sen, että ”onpa nähty vaivaa”. Siis sen kun vain piirtää paljon, tulee taiteilijaksi.
Myös eteläpohjalaisten miesten klaaniarkkitehtuurin jäljet tunnistaa täällä kaikkialla. Kauhavalainen klaaniarkkitehtuurin kehittämisklubi sai pari vuotta sitten aikaiseksi EU-tuella ensimmäisen kävelysillan yli keskustajoen. Siten, että sillan toinen pää ohjaa lapset parkkipaikalle ja samalla suoraan auton alle.
Eteläpohjalaiset eivät tahdo edes ajatella, mihin vapaan taiteilijan ja arkkitehdin luova työ saattaisi pohjimmiltaan perustua.
Isojen kokonaisuuksien kokonaisvaltainen pohdinta tuottaa eteläpohjalaisille tuskaa. Eniten orjamoraalisessa maakunnassa pelätään eksistentialismia, omien yksilöllisten ratkaisujen tekemistä.
Kauhavalla junaradan kyljessä toivottaa kaupungin vieraat tervetulleeksi tulipalossa tuhoutunut pikimusta omakotitalo. Kunta ei uskalla antaa talon omistajalle purkumääräystä. Kyseinen raunio on lapsille hengenvaarallinen, lattiat ovat täynnä ruostuneiden naulojen teräviä kärkiä.
Purkumääräyksen antamisen jälkeen muka ”ei uskaltaisi naamaansa näyttää”. Härmän pukkojunkkareiden (Isotalo ja Rannanjärvi) häjyilypeinne elää Kauhavalla modernissa muodossa.
Historialliseen rakennemuutokseen juontava nuijasota 1596–97 on tämän päivän eteläpohjalaisille samalla kertaa trauma ja myytti.
Trauman taustalla on se, että nuijasota oli talonpoikien oikeudenmukainen taistelu vääryyttä vastaan mutta se johti järkyttävään kärsimykseen. Suurimmiksi kärsijöiksi tulivat maatiloille yksin jääneet naiset ja lapset.
Myytin mukaan terveeseen maaseutuelämään kasvanut talonpoika on alkuvoimaisempi, aidompi ja puhtaampi ihminen kuin esimerkiksi sivistynyt syntinen kaupunkilainen (vrt. Jean-Jacques Rousseau).
Keskustan kansanedustaja Seppo Kääriäinen on pitänyt vaarallisena Helsingin seudun kasvua. Paljon paljastava mielipide keskustalaiselta valtapelurilta.
Miksi Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä on kuitenkin muuttanut paksu lompakko takataskussa Oulusta Helsingin kaupunkiseudulle? Vahaan valetun ääntenkalastelutempun vuoksi tietenkin.
Keskustapuolue vaatii keskioluen palauttamista Alkon hyllylle. Tämäkin on vanhan alkiolais-nationalistisen maaseutukulttuurin arvomaailman mukaista (vanhat nuorisoseurat, raittiusseurat jne.).
Perussuomalaisten kannatus ei ole sattumalta merenpohjalla suurinta Suomessa.
Merenpohjan keskusmoottorin Seinäjoen tulisi myös aloittaa kaikki alusta. Vaikka ”tyhjästä on paha nyhjästä”.
Ilmajoen syrjäkylään pulpahti kauan sitten ”rahakas teollinen muna” (Östermyran rautaruukki). Myöhemmin rautateiden risteämiskohdasta kuoriutui Seinäjoen puuhökkelikauppala ja nykyinen nykyaikaa kirkuva betonikaupunki.
Maakunnan keskustalaiset valtapelurit vastustavat teollisuutta, koska se toisi maakuntaan vasemmistolaisia työläisiä. Sitä he eivät ole kuitenkaan huomanneet, että Seinäjoki syntyi teollisen, ei talonpoikaisen kulttuurin voimasta.
Raisiossa kaupunki syntyi maantien risteykseen. Ei alkanut Seinäjoen eikä Raision kaupunki kasvamaan vanhan linnan juurelle, ei myöskään muinaisen kauppapaikan kohdalle, kuten suuressa maailmassa on yleensä tapahtunut.
Kaupunki ei ole pelkkää kiveä. Kaupunki on aina myös henkinen rakenne (katso Jukka Paason mielipide, Ilkka 22.7.2014). Savikatujen Seinäjoki ei syntynyt sattumalta keskelle talonpoikien peltoja (katso Jukka Paason mielipide, 15.7.2014).
Vuonnan 1960 perustetun Seinäjoen kaupungin keskustasta löytää jopa latoja. Seinäjoki on poliittisella mahtikäskyllä perustettu kaupunkihistoriaton paikka.
Timo Kohon teos Menneisyyden muistikuvat (2003) sekä Markus Aaltosen kirja Näkyyhän se varmasti (2004) ovat hyviä teoksia, jos haluaa tutustua seikkaperäisemmin Seinäjoen Aaltokeskuksen ja kaupungin syntymiseen.
Seinäjoen valkoisesta kaupunkirakenteesta puuttuu kaupungille tyypillinen kerroksellisuus kokonaan. Seinäjoella on turha etsiä kaupungin kulttuuristen aikakausien vaiheista todistavaa syvyyttä. Sillä on kuitenkin iso psykologinen merkitys väestölle.
Eteä-Pohjanmaan lahjakkaimmat yksilöt ovat tajunneet häipyä muille maille. Ja ovat ajautuneet usein riitoihin eteläpohjalaisten valtapelureiden kanssa. Professorit Heikki Ylikangas (katso esimerkiksi Kari Immosen toimittamaa Turun yliopiston historian laitoksen julkausua Miksi historiaa?, 1979, Ylikangas arvostelee kansallista historiankirjoitusta) ja Erkki Korpimäki (Kauhavan Kangas-Annalan tiehankkeen vastustamisen kärjessä) ovat tästä hyviä esimerkkejä.
Ylikankaan mukaan kansallisen historiankirjoituksen tavoitteena on hyödyntää historiasta saatavan aineistoa kansallisen identiteetin vahvistamiseen. Samalla tavalla vapaiden luovien taiteilijoiden, kuten kirjalijoiden tärkemipänä tehtävänä on ollut pitkään vahvistaa sanataiteella suomalais-kansallista identitettiä.
Kirjalijaa pidettiin kirjallisuuden päähenkilönä, koska hän oli hommissa valtiolla lukijoiden (kansan) kasvattamiseksi ”oikeanlaisiksi ihmisiksi”. Kirjalija ei ollut noihin aikoihin eksistentialistinen.
Ylikankaan mukaan Suomen itsenäistymistä 1917 ei voi pitää Suomen historian ”punaisena lankana” (Heikki Ylikangas, Käännekohdat Suomen historiassa, 1986, sivulla 152). Hänen mukaansa valtiollinen itsenäisyys ei todellakaan kelpaa historian käännekohdaksi (saman kirjan sivulla 160). Keskiajan piispat eivät voineet tietää mitään Suomen valtiolaitoksesta.
Ruotsalais-skandinaavisesta sivistyksestä viimeisenä nauttineella Etelä-Pohjanmaalla kannatetaan kuitenkin nationalistista historiankirjoitusta ja pidetään Suomenniemen vuosia 1917 ja 1918 historian suurimpina käännekohtina. Tästä todistaa parhaiten Seinäjoen (Mannerheimin patsas) ja Vaasan valkoisen vallan (päätorin stalinistisesti mahtaileva patsas) näköispatsaat.
Nykyinenkin suomalais-nationalistinen valta vieroksuu universaalia, vapaana omia ratkaisuja tekevää eksistentialistista taiteilijaa ja tutkijaa.
Samaan aikaan, kun reviirien ja valtioiden rajat ovat katkeamattomassa monikulttuurisessa muutosliikeessä, nationalistit yrittävät betonoida rajoja. Tulevaisuuden rajat ovat ylikansallisia, Ukrainan rauhaakaan ei saada aikaiseksi, koska nationalismi iskee väliin.
Jos oman suomalais-kansallisen reviirin sisältä löytyy arkeologisissa kaivauksissa ulkomaalainen esine, se ”suomalaistetaan” tai pannaan kansalta piiloon (tiedon salaaminen).
Etelä-Pohjanmaalla Kuortaneella syntynyt arkkitehti Alvar Aalto on myös hyvä esimerkki miehestä, joka löysi todellisen kotinsa suuresta maailmasta.
Jos Aalto vielä eläisi, hän sytyttäisi ensimmäiseksi tuleen kaikki nuoruusvuosinaan pirtämänsä klassistiset puutalot, koska seudun patavanhoillinen väestö palvoo eniten juuri niitä (katso Ilkka 29.6.2014, Jukka Paason mielipide ”Mitä Aalto-kultuuria Alajärvi markkinoi?”).
Aalto loihti pian sodan päättymisen jälkeen keskelle Sinäjoen peltoja eräänlaisen ”valkoisen torahampaan”. Aallon piirtämän ”tuomiokirkon” viereinen kellotorni nousee tavasta kohti kuin pilvenpiirtäjä ja julistaa kristillistä uskoa koko merenpohjalle.
Uuden hallinto- ja kulttuurikeskuksen malli on lainattu muinaisesta antiikin Kreikasta. Alueella on esimerkiksi kreikkalainen tori (agora).
Seinäjoen asukkaat vierastavat kuitenkin Aallon modernia arkkitehtuuria ja koko monumentaalikeskustaa. Sitä vastoin Kauhavalla antiikin perintöä on käytetty pitkään paikallisen kulttuurin rakennusaineena, tosin tiedostamatta.
Kauhavan Kosolanmäen museoalueella (nykyisin suljettu, vetovoimaiselle alueelle nousee uusia omakotitaloja) on vanhoja hirsirakennuksia. Niiden arkkitehtuuria tutkimalla ei voi olla huomaamatta sitä, että muodot jontavat yksityiskohtia myöten antiikkiin. Paikkakunnan esi-isät eivät ole voineet tuntea antiikin estetiikkaa ja koristeita.
Tämä erehdys selittyy sillä, että Kosolanmäen tyyli on kulkeutunut merenkurkun ruotsalaiskaupungeista Kauhavalle. Koska kauhavalaiset eivät ole tienneet tätä, he ovat samaistuneet kyseseen kohteeseen uskotellen itselleen, että heidän esi-isänsä ovat olleet käsityötaidossaan huippuluokkaa. Myytti tuli näin valmiiksi.
Kauhavan lentosotakoulu lopetti toimintansa joulukuussa 2014. Olosuhteet muuttuivat hetkessä. Paikan valloitti hiljaisuus. Kirjoitin samalla Kauhavalle uuden kulttuurisen mallin Kauhavan moderni kulta-aika (omakustanne, ISBN 978-952.6675-35-0, 2014). Piirsin fiktiiviseen kuvauksen liitteeksi piirroksen Kauhavan tulevasta aluerakenteesta.
Keskellä keskustan entistä melusaastealuetta on mallissani ”Hiljentymispuisto” ja ”Rauhanpuisto”. Jouduin kuitenkin heti toteamaan, että malli ei kelpaa kauahvalaisille. Paikallinen väestö ikävöi vanhaa ”kullattua sotakouluaikaa”.
Mallikokeeni todisti siitä, että yhteisön jo omaksumaan kulttuuriin on vaikea vaikuttaa. Hyvää tarkoittava uudistamisesitys menee kuuroille korville.
Kauhavan lukion ”valkoinen jääkäriteatteri” (nuorten kasvattaminen valkoisen armeijan sotureiksi) jatkuu Kauhavalla vielä pitkään siten, että punaisista ei edes mainita nuorten teatteriesityksessä. Myös vapaaehtoinen maanpuolustustyö pysyy seudulla kovassa huudossa. Toinen suosittu sektori, bisneksenteko, jatkuu sekin entistä näkyvämmin (soranotto, turvetuotanto, metsänkaato, tuulivoima jne.).
Kauhavan turvallisuussuunnitelma on aivan omituinen. Sotilalentokoneiden melu on ollut asuinalueiden kohdalla yli sata desibeliä (dB). Lain mukaan kyseinen melutaso saa olla korkeintaan 55 dB. Kun koneet nousivat viereiseltä lentokentältä ilmaan, ne hipoivat talojen kattoja.
Turvallisuussuunnitelmassa on kielletty aiheuttamasta rakentamisella (korkeat tornit jne.) haittaa sotilaskoneiden lentoradalle, mutta koneiden aiheuttamasta haitoista (melusaaste) ja vaaroista (maahan putaminen) asukkaille ei manita mitään. Tämä ilmiö selittyy Kauhavan vanhalla ”kasarmikulttuurilla”.
Vuosi sitten putosi sotilaskentän kaksi suihkukonetta maahan (yksi lentäjä kuoli), mutta onneksi kaukana Kauhavalta. Onnettomuus ei herättänyt edes keskustelua.
Kasarmikauhavalla on tapahtunut militaristiseen toimintaan samaistuminen, siinä ilmasotakoulu on koettu ”isänmaalliseksi turvallisuustekijäksi”, vaikka lentomelu on ollut yhteydessä esimerkiksi infarktin puhkeamiseen (tämä on todistettu tutkimuksilla).
Militaristinen ylpeydenaihe ei selity tässä pelkästään valtion omistaman sotakoulun työllistämisvaikutuksella ja verotuloilla.
Seinäjoella rakennettiin itsetunnon kohottamiseksi moderneja antiikkiviittauksia keskelle historiattomuutta. Kauhavalaista kulttuuria ruokittiin pitkään Kosolanmäen rakennuskulttuurisadulla (katso Jukka Paaso, Narsistinen merenpohjakulttuuri, kappale ”Kauhavan Kosolanmäen arkkitehtuuri juontaa antiikkiin”, ISBN 978-952-6675-21-3, 2014).
Kulttuuri (sisältäen arvot, käsitykset jne.) perustuu myytteihin. Ihminenhän on mytologinen eläin (Michel Tournier).
