1. ARKI (KAUHAVALLA). Kävin äskettäin kauhavalaisten yrittäjähullujen halloween-päivänä kirjastossa sekä sen yhteyteen sijoitetussa puukko- ja tekstiilimuseossa.
Keskellä säkkipimeää yötä oli erityisesti pikkulasten kannalta vaarallinen liikenneruuhka.
Kyseinen puukko- ja tekstiilimuseo on paikallisen (entisen Kauhavan maaseutukunnan) vanhan kulttuurin ja myytistön ”palvomistemppeli”.
Sisääntulossa minut otti vastaan (vanginvaatteisiin ja kettinkeihin sidottuna) kahta puukkojunkkaria alahärmäläistä Antti Isontaloa ja ylihärmäläistä Antti Rannanjärveä esittänyt suuri valokuva.
Puukkojunkkareiden päät oli leikattu ihmisen luonnolliseen kokoon suurennetusta valokuvasta (kovalla pahvialustalla) irti niin, että päiden kohdalla oli mustanpuhuva soikea reikä.
Museovieraat saattoivat työntää päänsä reiän läpi ja otattaa itsestään valokuva noiden linnajätkien housuissa ja kettingeissä.
Oliko se samalla kertaa huvittavaa ja vakavaa? Vakavaa koske otetussa valokuvassa henkilö ”samaistuu” kyseisiin oikeusistuimessa tuomittuihin rikollisiin.
Häjyilemisen paha kiepahtaa tuossa valokuvanotossa yhdessä hujauksessa hyväksi.
Ja paikkakunnan ”oudon väkivaltakierteen traumaperinnettä” potenut härmänmaalainen ja kauhavalainen saa siinä hetkessä ”syntinsä anteeksi”.
Koska viiltovälineenä ja pistimenä (aseena) tunnettua sanaa ”puukko” käytetään maapallolla ainoastaan Suomessa, puukko liittyy tiiviisti suomalaiseen kulttuuriin (Ilkka 12.4.2013, Jukka Paason mielipidekirjoitus ”Puukko on Etelä-Pohjanmaan myytti”).
Paikallisen kuntayhtymä ”Kaksineuvoisen” (samassa tuppikokonaisuudessa iso ja pieni puukko) kirjekuoressa komeilee puukon kuva. Kyseinen elin liittyy terveydenhuoltoon. Sairasta ja tervettä kulttuuria samalla myyttien perinneiskulla?
Kauhavan uutta terveysasema rakennetaan kohta Härmään.
Ruotsissa on tapana pilkata suomalaisia siitä, että suomalaista täytyy aina varoa koska suomalaisella saattaa olla puseron alla puukko (väkivalta-aseena).
Näin kerran Turussa kun kaksi venäläistä nuorta ottivat bussissa suomalaisen miehen puserosta pois puukon. Eräällä kerralla löysin Turussa puukon kapakan ulko-oven edestä.
Mytologinen ihmiseläin on väkivaltaisesti käyttäytyvänä vaarallinen olento.
*
Kauhavalaisen puukonvalmistusperinteen suuri nimi on Isakki Järvenpää. Venäjän keisarikin sai häneltä lahjaksi ”kauhavalaisen” hevosenpääpuukon (hevosenpään alkuperä on luultavasti romaaneilta Torniosta).
Valitettavasti Järvenpäänkin kotitalomuseo on lukittu keskellä Kauhavan entistä kirkonkylää.
Tyhjänä kunnantalo, kotiseutumuseo, puukkotehtailijan asuintalo, tyhjiä liiketiloja…entisessä lentosotakoulussa toimii pakolaiskeskus…tämä ei todista ainoastaan käynnissä olevasta yhteiskunnallisesta muutoksesta vaan myös kulttuurisesta kriisistä ja koko paikallisen myytistön uusiutumisprosessista.
Kauhavan vesitornin kyljessä komeilee Kauhavan kunnan vanha puukkovaakuna. Mutta myös Järvenpään tuotannossa valmistetut puukot juontavat kansainväliseen kulttuuriperinteeseen. Puukon historiasta on tästä todistavia uusia hyviä kirjoja.
Nationalistis-regionalistinen kulttuurimyytistö ei ole kuitenkaan onnistunut vaikuttamaan todeksi kauhavalaistakaan kansanneroutta.
Puukon käytöllä ei pidä yrittää vahvistaa omaa identiteettiä. Suomalaisilla on kuitenkin iso taipumus ihailla väkivaltaa ja olla myös rasisti.
Nykyajan eteläpohjalaisuus ei liity kuitenkaan puukkoon. Mutta vaikka alla on samanalainen mersu kuin kaikilla muilla suomalaisilla paikallinen kulttuuri voi olla kuin toiselta planeetalta.
*
Tekstiilien kohdalla jäin miettimään sitä, että niin kutsuttu pohjalaistalo (”fooninki” eli ”två-våning” eli kaksikerroksinen asuintalo), sekä pohjalaistalon kiinteä ja irtain sisustus (huonekalut) sekä esimerkiksi sisätilojen vanhat ryijyt ja asukkaiden käyttämät vaatteet (kuten ”salmiakkinauhaiset” jussipaidat, siis ”juokseva koira” viiltovedoin tehtynä salmiakkien muodossa) muodostavat saumattoman kokonaisuuden, mutta tuosta kokonaisuudesta on vain lyhyitä keveitä mainintoja ”tietokirjallisuudessa”.
Henkiin on kuitenkin jäänyt myös ”kauhavalainen tekstiilimyytti”.
Kauhavalaisten on uskottu olevan syntyessään käsistään näppärää rotua ja kansanryhmää.
Tuon myytin mukaan alueen oma väestö on keksinyt nationalistis-regionalistisen hengenlahjana myös ”pohjalaistaloja” ja valmistanut näppärillä käsillään kaikki museossa nähtävillä olevat tekstiilitkin.
Niiden alkuperä on kuitenkin rannikon ruotsalaisilta ja ruotsalaiset perivät nuo muodot Keski- ja Etelä-Euroopasta ja aina alun perin ainakin Babyloniasta asti.
Kulttuuriset myytit ylläpitävät nyky-Kauhavalla uskomusta eteläpohjalaisen agraarikansan korkealuokkaiseen käsin tekemisen taitoon koska ”väärin ymmärretty nationalismi” ei ota alueella hellittääkseen.
Kauhavan ulkoilmamuseolla Kosolanmäellä on kokonainen ”aluemyyttikokoelma”. Siinä näkyy kulissimaisesti toteutettuna ”Kauhavan koko komeus” myös rakennetun hirsitaloympäristön muodossa.
Tuo mäki on kuitenkin pelkkä fiktiivinen elokuvakulissi. Taloja on vähän väliä purettu, viety pois ties minne ja tuotu paikalle. Ihan ”palapelivyörynä”.
Kosolanmäellä ei ole pyritty säilyttämään tai ”suojelemaan” vanhaa rakennettua miljöötä vaan mäelle on rakennettu fiktiivinen kulissi, jonka avulla on hyvä ylläpitää regionalistisia myyttejä sekä kehaista Kauhavaa myös ”elokuvakaupunkina”. Kunnasta ei löydä kuitenkaan yhtäkään varsinaista ”elokuvaihmistä”.
*
Kirjastossa tutkailin kauhavalaisen kirjailijan Antti Tuurin täällä hyvin myyviä romaaneja.
Suomalaisen kirjallisuuden historiaa on kirjoitettu samalla tavalla kuin kirjoitetaan nationalistista historiaa. Romaanitaiteenkin tehtävänä on vahvistaa suomalais-nationalistista identiteettiä.
Suomalainen kirjallisuus ei vähääkään universaalinen eikä pärjää siksi ikinä kansainvälisillä kentillä.
Antti Tuuri vahvistaa tarinoillaan vanhaa kauhavalais-eteläpohjalista myytistöä ja identiteettiä. Hänen teksteissään ei ole mitään universaalia.
Alahärmäläisen Juhani Palmun kuvataiteeseen sisältyy sama ”tuppukyläongelma”. ”Palmuileva taide” pönkittää Härmänmaan regionalistista myytistöä ja kuvastoa.
Myös sen uskotaan olevan samalla kertaa suomalaisuutta ja nationalistista maakuntatopeliaanisuutta. Mutta konkreettinen nykytodellisuus on täällä aivan muuta.
*
Näen Kauhavalla kaikesta sen kuinka täällä eletään arkea vanhojen kuvitelmien pohjalta.
Suur-kauhavalaisten on kuitenkin syytä uudistua ja unohtaa vanhat aikansa eläneet kulttuuriset myyttinsä.
Vanhoihin uskomuksiin ei saa jäädä roikkumaan, jos aikoo menestyä huomispäivän uusissa kansainvälisissä haasteissa. Me elämme nyt nykyaikaa.
Pyrin luoman tälläkin kirjoituksellani (myös kauhavalaisten hyväksi) uuden maailmassaolokokemisen ja -näkemisen pohjaksi uutta kansainvälistä kulttuuria ja myytistöä.
*
Vaikka arvostelenkin jatkuvasti vanhojen kulttuuristen myyttien ja kuvitelmien varassa elämistä perinteisessä kauhavalaisessakin paikalliskulttuurissa on aina myös hauskoja piirteitä. Esimerkiksi huumoria mutta tuon hauskuuden ”taustalta” paljastuu usein paljon muuta kuin hauskaa. Usein suorastaan raivostuttavan ikävää ja surullista.
Kulttuurin eräs piirre on se, että kun käytetty puhe sisältää samanaikaisesti useita ja keskenään ristiriitaisiakin erilaisia merkityksiä ne siirtyvät puheen välityksellä seuraaville sukupolville.
Esimerkiksi jos jonkun väestönryhmän puhe sisältää jonkun kansanryhmän vastaisuutta tuo ”inhopuhe” siirtyy ”perinnereittiä pitkin” aikuisilta lapsille.
Tutustuin ensimmäisen kerran tarkemmin kauhavalaisen puhekulttuuriin ostamalla ystäväni omistamasta kirppiksestä ”Reilu myynti ja löytökirppis” pienen kauhavalaisen sananparsikirjan
”Rentua elämää” (suomeksi ”Rentoa elämää”).
Kyseisten kaskujen kokoamisen organisoijana on toiminut paikallinen Kauhavan Visa (1978) .
Kyseiseen kaskukirjaan on otettu 600 ”juttua ja paukahrosta” (tallennuskeruukilpailu tuotti yhteensä noin 2500 kaskua).
Tuon puheen taustalla näkyy päällimmäisenä vanha maatalousvaltainen kulttuuri sekä kaikille tutut kauhavalaiset ihmiset ja paikat. Kaskuihin sisältyvän huumorin taustalla on myös ”irvileukainen savolaisvaikutus”.
Mutta kun tunkeudutaan tuon huumorin taustaan puheen hauskuus alkaa näyttää usein esimerkiksi ilkeydeltä ja kateudelta. Ja senkin voi panna seudun ”savolaiskiilan” laskuun.
Kauhavalla sanotaan asiat omalla murteella lyhyesti ja ”tiiviisti kasaan pakaten”. Ja sen jälkeen saatetaan olla lopun päivää vaiti.
Toisinaan jätetään puheesta pois kokonaisia sanojakin.
Tässä muutama esimerkki ”kauhavalaisesta murrepuheesta” (suluissa ensikommenttini):
”Puukot pystyhyn, Kauhava näkyy.” (myytin ylistämistä), ”Pieruakin tuleeloo, sanoo Kantolan poika, kun loppua teki.” (tämä lausahduksen on sanonut asuinpaikkamme maalaisisäntä, olen kuullut tästä ajatuksenjuoksusta myös lyhyemmän muodon ”Pieruakin mänöö”),
”Se vasikka elää, joka juaa.” (viina on maistunut aina kauhavalaisillekin äijille).
”Jos helevetti on ja meiltä sinne pitää, niin akka menköhön” (kansankirkon vaikutusta) ja
”Huilatahan vähän, sanoo Linkvisti, kun akkansa kans tappeli” (riitelemisestä ja tappalemisesta Kauhavakin tunnetaan).
Esimerkiksi kauhavalainen lausahdus ”Nualase Mansoo vähän syvemmältäkin, sanoo Kauavan piika, kun vasikka varpahia nuali” (patriarkaalisen seudun irvileukapuhetta) voi vaikuttaa esikuulemalta humoristiselta
mutta tuon miehisen puheen takaa löytää patriarkaalis-konservatiivisen seksuaalisuuskäsityksen ja jopa oman miehisen itsensä.
Kyseisistä kulttuurikukkimista ei voi olla huomaamatta tänä päivänäkään Kauhavalla. Perinteinen ”miehinen viihdemuotopuhe” elää Kauhavallakin voimissaan.
Mutta lähemmässä tarkastelussa se on paljon muutakin kuin vain huumoria tai viihdettä. Siinä on on myös aimo annos eteläpohjaista ”kyllä kansa tietää”-perinneuskomusta. Tästä näkökulmasta käsin Rousseaukin alkaa tuntumaan romanttisine hössötyksineen hölynpölyltä.
Vanhaa maatalousvaltaista rakennuskantaakin on vielä paljon jäljellä Kauhavalla mutta se on jätetty lahomaan eikä kukaan pidä siitä huolta vaikka sitä ”komiasti” ihaillaan.
Ränsistyvä lahoava maatilamiljöö on keskeinen osa kauhavalaista sielunmaisemaa. Neuvostokarjalaiseen tyyliin (vastakkain rikkaus ja köyhyys). Ja ”lopullinen totuus” on siinä kuitenkin yhden ja saman jankuttamista (Kauhavalla tuo jankutus on valkoisen vallan ja porvarillisen yrittäjyyden korostamista).
Pohjanmaan Amerikan siirtolaisuutta (1867-1930) kuvaa osuvasti kirjan sanaparsi ”Kyllä akat näytti rumilta ja tuvat pieniltä, kun mä Kanaatasta tulin, tuumas Kauhavan miäs”.
Tässä puheessa ihaillaan Atlantin takaista länttä. Sitä vastoin idästä puhutaan usein ”susirajana” tai ”susivaapaana” (nykyinen Lapua) eli hyvin halveksivasti (myytti ”s”).
Olen kuullut Kauhavalla myös esimerkiksi sanonnat ”Avot, sano akka kun vasikka pesettä nuoli” sekä ”Koira lihatiimin ja ryssä vitun vartijaksi”.
Lapuanliikkeen kannattajat rakastavat eniten tätä puhetta.
Eräässä karjalaisvitsissä ryssä nukkuu tuvan sängyssä talon emännän ja isännän välissä. Kun aviomies herää yöllä läähätysääniin, hän kuiskaa vaimonsa korvaan: ”miust tuntuu et se naip sinnuu” niin vaimo vastaa ”niin miustakin tuntuu”.
Kyseinen vitsi jatkuu tuonkin jälkeen mutta, jatkotarina kerrotaan esimerkiksi Turun seudulla aivan eri tavalla kuin esimerkiksi Itä-Uudellamaalla. Mitä lännemmäs idästä mennään, sitä jyrkemmäksi tuo jatkotarina muuttuu. Puhutaan jopa poliisiavun pyytämisestä. Karjalassa avun pyytämisellä ei ole mitään väliä.
Joku voi pitää noita kertomuksia humoristisina, toinen taas näkee niihin kätketyn hyvin vakavia asioita kuten ryssävihaa ja suvaitsemattomuutta.
Monista huumorina pidetyistä ”vanhoista kaskuista” täytyy eksistentialistina irtaantua koska niihin sisältyy yleensä myös rasismia.
”Rentua elämää”-kirjanen herätti minussa monenlaisia muitakin kysymyksiä mytologisesta ihmiseläimestä.
Ne koskevat myös esimerkiksi ”paikan hengen merkitystä” ja paikkaan sitoutumista. Sekä toisten kautta elämistä. Sekä esimerkiksi ihmisen ja eläimen välisestä suhteesta, siinä ihmislaji kokee olemassaolonsa myös ”eläimen olemassaolon” kautta.
2. UUTISET (SEUTU SUOMI JA MAAPALLO). Kaikki etenee maailmalla pieni pala kerrallaan, ikään kuin millimetri kerrallaan. Isompia hyppäyksiä ja käänteitä tapahtuu aika-akselissa harvemmin.
Mutta siinä suurikin laiva kääntyy. Niin kävi aivan äskettäin (USA).
Luin Kauhavan (amerikkalaisen) halloween jälkeen aamulla korpiasuinpaikassamme internetistä sanomalehti Ilkan mielipidekirjoituksen ”Taide saa tehdä tehtävänsä” (Pirjo Polari-Khan, San Jose, Kalifornia).
Tuosta kirjoituksestakin näin sen, että taidemaailman unohdettu ja syrjään työnnetty osapuoli on ollut pitkään sanataideteoksen lukija, kuvan katsoja ja musiikin kuuntelija.
Helsingin Sanomista (3.-4.11.2016) luin siitä kuinka taide on alkanut ”haista” taas kerran Helsingissäkin ”tietämiselle, rahalle ja puoluepolitiikalle” (Guggenheim-museohanke).
”Subjektin kuolemaa” tehdään Helsingissäkin tunkemalla taiteen vapaus teräshäkkiin.
*
Ehdin jo kuvitella, että saksalainen runoilija Jan Böhmerman on vapaa mies.
Mutta Die Welt -lehden nettisivulta luin hämmästyksekseni (Die Welt 3.11.206) Turkin presidentin Erdoganin keksimästä siviilioikeustempusta. Hän yrittää saada seuraavaksi siviilioikeudessa Böhmermanin pää pukille pilkkarunosta. Tuossa runossa Turkin islamilainen presidentti tökkii seisovalla kalullaan takaapäin eläintä. Sitä pidetään islamilaisissa maissa vakavimpina erehdyksenä.
Mutta tuokin Turkin presidentin kostonyritys näyttää kaatuvan. Seuraavaksi Erdogan ehkä kostaa koko unionille antamalla uuden suuren pakolaisaallon virrata vapaasti läpi Euroopan.
Unkari ja Itävalta ovat jo olleet hyvin huolissaan tuosta mahdollisuudesta.
Eli myös Kauhavan vastaanottokeskus on kohta toistamiseen täynnä Syyrian pakolaisia.
*
Internetissä oli 5.11.2016 sanomalehti Ilkan sivuilla uutinen (ainoastaan Ilkan tilaajien luettavaksi tarkoitettu nettiuutinen), jossa kerrottiin, että Korkein hallinto-oikeus hylkäsi taiteilija Soile Yli-Mäyryn valituksen muotokuvahankinnan keskeyttämisestä.
Kyseinen KHO-päätös (josta ei voi valittaa) herättää kysymyksiä taiteilijan oikeusturvasta ja oikeuslaitoksen puolueettomuudesta. Taiteilijalla ei ole enää oikeuksia ja puoluepoliittinen valta ja puolueellinen oikeus löivät tässäkin kättä (katso teosta ”Foucault’n oikeus”).
Kyseisen riidan tausta selviää Kulttuurivihkoihin kirjoittamistani kirjoituksista (katso ”lukijan sana”).
*
Feministinen liike (Vihreän liiton ”vihreistä feministeistä” puhumattakaan) ei innostu Ester Vilarin bestselleristä ”Moniavioinen sukupuoli” eikä tulevan pakolaistulvan takia Suomeen perustettavista ilotaloista, eikä tutkija Maria Haatajan äskettäin miessukupuolesta esittämistä miesnäkemyksistä sillä niissä ymmärretään miehen seksiongelmia liian hyvin (kts. internet, nyt.fi 4.11.2016, Helsingin Sanomat).
*
Yhdysvaltalaiset toivovat ennen presidentinvaalia voimakasta johtajaa, joka ottaa maan takaisin rikkailta ja vaikutusvaltaisilta, maa hyödyttää vain heitä. Yhdysvaltalaiset ovat epätietoisia tulevaisuudesta, toimeentulo on vaikeaa ja valtamediaa kiinnostaa eniten raha (Reutersin kysely, yle.fi/uutiset 9.11.2016). Mutta tahtooko rikas ottaa rikkailta pois rahavallan? Tai tahtooko rikas asettua ”näköalattomana” konkreettisesti köyhän puolelle.
Tästä voimme tehdä sen johtopäätöksen, että uusliberalistinen kapitalismi johti yhteiskuntaan, jossa kaikki rakennettiin yrittäjyyden ja rahantekemisen pohjalle. Siitä saatiin yhteiskunta, joka perustuu jo hyväosaisuuden saavuttaneiden vieläkin varakkaammiksi paisuttamiseen, jotta yhteiskunnassa ilmenneet ongelmat kuten ”sosiaalivaltion kriisi” voitettaisiin ja koko yhteiskunta voisi jatkaa loputtomiin jatkuvan taloudellisen kasvun tietä.
Hyvä yhteiskunta ja toimiva demokratia perustuu kuitenkin siihen, että se tukee myös köyhiä pyrkimyksissään päästä eteenpäin elämässä.
*
Länsimaat jännittivät äskettäin enemmän kuin koskaan aikaisemmin Yhdysvaltojen presidentinvaalia. Eniten pelotti pörssien ja osakemarkkinoiden heilahtelut. Karl Marx on oikeassa, talous on kaiken pohjalla. Nationalistinen puoluepolitikointi on rutiköyhän valtiosysteemin tyhjänpäiväistä pikkunappulapeliä.
Aivan liian monet ihmiset kuvittelevat maailman olevan nyt hallitussa järjestyksessä, mutta kun ”maapallo tärätää” heillä pääsee itku. Se on kuitenkin harhaa ja turhanpäiväistä.
*
USA sai kuin saikin 9.11.2016 presidentikseen superrikkaan liikemies Trumpin. USA:ssa ei syty kuitenkaan sisällissotaa. Valta yhtyy vain taas kerran valtaan.
Vastaehdokas taisi saada hermoromahduksen sillä hän katosi kilpailun viime metreillä tyhjyyteen.
”Maailmanjärjestyksen salaliitoistakaan” ei nähty tuona hetkenä pienintäkään merkkiä.
Ei saanut ”maailman ainut oikea järjestys” ikiomaa tyttönukkeaan.
*
Trump syntyi USA:ssa yhteen valtion rikkaimmista perheistä. Hänellä ole aiempaa kokemusta julkisen viran hoidosta (vrt. Suomen ikioma miljonääripomo pääministeri Sipilä). USA on tekemässä presidenteistään ensimmäistä ”suurten sukujen aatelistoa”.
Trumpin lapsesta on tulossa seuraava USA:n presidentti? Onneksi Ahtisaaren poika jäi valitsematta Suomen johtoon.
Seuraavaksi näemme myös sen, saiko Yhdysvallat nyt myös ”Hitlerinsä”.
*
Suurimman palveluksen Trump tekee painamalla kapitalismikoneen kaasun pohjaan ja nopeuttamalla samalla uuden globaalin maailmanjärjestelmän lopullista voittoa kapitalismista.
Heti kun USA:n ja Naton suhde menee uusiksi, Suomi parkaisee ison itkun.
Venäjä on luvannut tehdä USA:n presidentinvaalien aikana merkittävän hyökkäyksen Syyrian sodassa. Kyseessä on ennalta suunniteltu veto.
Venäjä näyttää koko maapallolle sen, että Venäjän federaatio tulee toimimaan jatkossa tähänastista itsenäisemmin.
Seuraavaksi näemme myös sen, miten vaalitulos heilauttaa maapallon talouselämää.
”Trumps Fuhrung sorgt fur Einbruch an den Börsen…Und die Märkte reagiren. Besonders eine Währung sturzt komplett ab. Der Goldpreis steigt, Olpreis bircht ein.” (Die Welt, welt.de/wirtschaft, 9.11.2016)
*
FBI tiesi uutisten mukaan jo etukäteen kenestä tulee liittovaltioon seuraava presidentti ja olikin aivan oikeassa 9. marraskuuta 2016. ”Tietovuotopalvelut” auttavat ymmärtämään myös tämän seikan.
Ja saatiin myös uusi maailmanpoliisin johtaja.
Saman tien kaatui Pariisin ilmastosopimus mutta maapallon ilmastohan korjaantuu itsestään muutaman miljoonan vuoden päästä. Nyt ei tavi muuta kuin odotella.
Kapitalismia hyödyntävä mutta poliittisesti yksipuolueisena pysyvä (kommunismi) Kiinan taloudellinen ja poliittinen rooli on vahvistumassa maapallonlaajuisesti.
Kannattaa odotella varsinkin sitä kun ”punaiset pesäkkeet” alkavat taas kukoistaa ja laajentua joka puolella maapalloa.
Maapallon teknisimmät ja kalleimmat aseet tai lasertykit (internet HS 6.11.2016) eivät pelasta länttä, ”uutta Roomaa” eli Amerikkaa (USA) lopulta.
Nekin osoittautuvat pelkäksi tekniseksi näppäryydeksi (moderneiksi ”jousipyssynuoli-konekivääreiksi”) samalla tavalla kuin tapahtui hetkeä ennen Rooman romahdusta. Uusi roomalainen ”jousipyssykonekivääri” päästi ilmaan yhdellä laukauksella yhtaikaa 50–100 nuolta päin germaaneja. Mutta germaaniheimot voittivat.
”Tieto ja tekniikka on valtaa” ei pelasta henkisessä, kulttuurisessa, taloudellisessa ja poliittisessa rappiotilassa voihkivaa länttä. Ihminen on tehnyt viimeksi itselleen niin kalliin koneen, että tuo kone kahmaisee suihinsa koko lännen ja jauhaa kulttuurimme rippeet pikkumurusiksi.
Kestävä maailmanjärjestys voi syntyä vasta kun uusi maailmanvaltio, jota ei johda enää suurvaltaklikki, rakennetaan teräksestä eksistentialistisesti vapaan ihmisyksilön suojaksi.
*
10.9.2016 kävin Kauhavan luonnonsuojeluyhdistyksen Valokin syyskokouksessa. Valokissa on ainoastaan 40 jäsentä. Se on todella ”pikuruinen hiukkanen” koska Kauhavalla (= Kauhava, kaksi Härmää ja Kortesjärvi) on 17 000 asukasta. Tämä selittää myös Härmän häjyt.
Valokin kokouksissa kuulee pelkkiä masentavia uutisia, sillä pikkuruisen yhdistyksen päävihollinen on jättiläismäinen valtayritys eli maatalousvaltainen elinkeinorakenne ja keskustapuolueen vallankäyttö sekä siitä seuraava totaalisen utilistinen luontosuhde.
Siitä, mitä luontosuhde merkitsee eri ilmenemismuodoissa, ei ole käyty Kauhavalla julkista arvokeskustelua, sillä se sisältyy paikallisessa kulttuurissa kiellettyihin puheenaiheisiin.
Luonnon hyväksikäyttö ja riisto näkyy Kauhavalla ihan kaikessa. Tuulivoimahankkeissa, metsien kaadossa, turvesoiden kaivamisessa, sorankaivuussa, koneellistumisessa, arkkitehtuurissa, korvien välissä, arvoissa, asenteissa, ihmisissä.
Luonnon ja Kauhavanjoen tila huononee Kauhavalla koko ajan koska jokeen valuu koko ajan valtavat määrät käsittelemätöntä suovettä. Tämä tuhoaa lopuksi koko Lapuanjoen alapuolisen vesistön.
Samaan aikaan eletään illuusiossa, minkä mukaan tilanne voitaisiin korjata ihmisen toimesta ”simsala bim”. Suurin huoli on seuraukissa vaikka sen tulisi olla syiden etsimisessä ja filosofisissa arvokeskusteluissa.
Ihminenhän on myös itse sama kuin luonto.
Liito-oravan ”pelastaminen” ei todista mitään siitä, että kaikki on tulossa luonnon suhteen kuntoon. Ongelma on se, että kaikki haisee lakeudella rahalle. Koko yhteiskuntasysteemi on lakeudella olemassa niitä varten, joilla on jo rikkauksia yllin kyllin. Siinä talonpoikien ”lapuanliike” elää myös tässä ja nyt, ei vain historiateosten sivuilla.
Tämä ruma lakeuden diktatuuri on kruunattu Kangas-Annalan tiehankkeella (katso blogini Kauhavan syndrooma). Tuohon tiealueeseen ei liity ainoastaan kansainvälisiä luontoarvoja (IBA, linnut) vaan myös esimerkiksi maisemallisia ja rakennushistoriallisia arvoja.
Kyse on vallankäytöstä. Siinä mytologinen ihmiseläin hyökkää raivoavasti puolueen ja agraarivetoisen hallinnonkulttuurin voimalla päin luontoa ja jyrää alleen kaiken eteen tulevan. Kaikkia mahdollisia keinoja hyväksi käyttäen ja eduskunnan säätämiä lakeja joustavasti tulkiten.
*
Suomessa perussuomalaisten kannatus murenee edelleen. Ei saatu keskelle kansainvälistyvää nykyaikaa ”eilispäivän nationalismi-Suomea”. Nyt vasemmistoliittokin houkuttelee entisiä perussuomalaisia enemmän kuin PS.
Äänestäjät alkavat ”tulla järkiinsä”: kaikki ymmärtävät kohta sen, että nyt kaivataan maapallonlaajuisesti köhien ja turvattomien puolustajia, ei uusia ökyrikkaita.
Raha ei pelasta Suomeakaan.
Perussuomalaisten kiihkonationalistinen ja ulkomaalaisvastaisin jyrkkä siipi on radikalisoitumassa. Se on huolestuttavaa. Toiseksi perussuomalaiset aikovat kampanjoida tulevissa eduskuntavaaleissa 2019 populisteina EU:sta erolla (ns. ”fixit”).
PS aloitti valtaannousun vaatimuksella Suomen eroamisesta unionista ja katoaa kartalta Suomen lopullisen romuttamisen kiihtyvässä vahdissa.
Soinin käynti heti Brexitin jälkeen onnittelemassa unionista eroamista muistetaan ikuisesti. Soinin palattua Suomeen hänen kasvojensa ruskettumista ja silmien räpyttelyn kiihtymistä ei voinut olla huomaamatta.
Aikooko Suomen keskusta (Sipilä) katsoa tuotakin perussuomalaisten taaksepäin kävelyä läpi sormien? Koska keskusta on ollut jo vuosikymmeniä läpeensä ”maantavattunut”, sama jatkuu.
*
Suomi on romuttumassa parhaillaan aineellisesti ja henkisesti. Maapallon laajuinen uusliberalistinen kapitalismi on samaan aikaan syvässä kriisissä. Marxin ennustus valtion ja kapitalismin lopusta on lähempänä kuin koskaan aikaisemmin.
Kirkkaanpunainen internationaali vasemmistolaisuus on leviämässä maapallon laajuisena aatteena ja liikkeenä joka puolelle planeettamme.
Opin taas ymmärtämään siitä kuinka arvaamaton sattuman vyöry hallitsee villisti kaikkea maailmanmenoa.
*
Sattuman vyöry ei koske ainoastaan ympäristökriisiä ja ilmastonmuutosta kuten monet kuvittelevat ja toivovat. Monet yrittävät saada ihmiset uskomaan loputtomaan edistykseen mutta edistys on myytti.
Jään odottaman millaista jälkeä ihmisten valtapelit ja sattuman pyörteet jättävät seuraavaksi maapallolla. Ja kuinka surkeasti ylpistyneen ihmisen on kohta käymässä.
*
Taidevallan kahvaa pitelevät ”taiteellisten teosten arvon arvioijat” (taiteen ”tutkijat”, taiteen kauppiaat jne.) eivät innostu nytkään kysymyksestä ”mitä taide on ja mihin kaikkeen taide liittyy?”.
Tämäkin seikka johtuu modernin länsimaisen kulttuurimme edistysuskosta, jatkuvan taloudellisen kasvun ideologiasta sekä niiden pohjalla olevasta uskomuksesta ”tieto on valtaa”. Siinä muka pelkästään ”kaikkea hyvää tehdään”.
Tuo jokapäiväinen jankutus ei ole kuitenkaan uskottava.
3. TAITEILIJAT (EKSISTENTIALISTINEN OLEMINEN ja DADA).
a. Jean-Paul Sartren kirjoittamasta kirjasta ”Mitä kirjallisuus on?” käy hyvin ilmi se, että hän loi yksilön vapautta ”itselleen olemiseen” puolustavan eksistentialistisen filosofiansa (yksi kolmesta länsimaisen filosofian pääsuuntauksesta).
Vapauttaakseen yksilön ja kokonaiset kansat yhteiskunnallisen valtaeliitin ylläpitämästä orjuuttavasta ja yksilön vapauden tappavasta kulttuurista, myytistöstä ja kuvastosta.
Sartren kuvaus kirjallisuuden historiasta on vakuuttava. Sartre on ajatellut, että:
”Mutta kirjoittamistapahtumaan sisältyy lukutoimitus dialektisena korrelaattina…Taide on olemassa vain toista ihmistä varten ja toisen avulla. Lukutoimitus tuntuu itse asiassa olevan havainnoimisen ja luomisen synteesi…Objekti on olennainen…Mutta subjekti on myös olennainen, koska sitä tarvitaan sekä paljastamaan objekti (jotta objekti OLISI OLEMASSA), että aikaansaamaan se, että tämä objekti on absoluuttisesti (toisin sanoen se)…
Lukija siis tiedostaa sekä paljastavansa että luovansa samalla kertaa, hän paljastaa luodessaan ja luo paljastaessaan…” (Jean-Paul Sartre ”Mitä kirjallisuus on?” suomennos 1967, sivu 47).
b. Simone de Beauvoirin on kirjoittanut esseekirjaansa ”Onko Sade poltettava?” (sana ”Sade” viittaa henkilöön, markiisi ”de Sadeen”), että
”…voin siis tavoitella universaalisuutta lähtökohtana jonkun toisen ainutkertainen elämä…” (sivu 115) sekä ”…Se on todellinen kaunokirjallinen teos, jossa yksilöllisyys ilmenee universaalissa ja jossa universaali esitettään yksilöllisestä näkökulmasta…” (sivu 117).
De Beauvoir on myös ajatellut, että ”…Olemassaolo on epäyhtenäistä ja aina keskeneräistä. Se on aina aloitettava uudelleen, eikä se ikinä päädy lopulliseen ratkaisuun…” (sivu 117).
Tämä koskee luonnollisesti myös taiteeseen liittyvien olemassaolokysymysten pohdintaa.
Ajatus ankaran kurinalaisen universaalin maapallon laajuisen maailmanvaltion (VALTA) ja sitä tukevien globaalipuolueiden (VALTA) perustamisesta kahdeksan miljardin vapaan yksilön ”itselleen olemisen” pohjalta tulee ymmärrettäväksi Simonen de Beauvoirin eksistentialistisen ajattelun pohjalta.
Universaali maailmanvaltio (ja valta) esitetään siis yksilön olemassaolonäkökulmasta käsin. Koska internationalismia (kansainvälisyysaatetta) ei voi rakentaa vähiten nationalismin pohjalta maapallon kaikkien vapaiden yksilöiden täytyy irtaantua ”omasta kansakunnasta” ja nationalistisesta kansallisuusaatteesta (valistusaate ja Hegelin henki-idealismi).
Uuden maailmanvaltion tärkein tehtävä on ylläpitää kaiken elollisen luonnon pysyvää hyvinvointia ja jatkuvaa rauhaa maapallolla. Lisäksi maailmanvaltiolla on lukuisia muita ”maailmantehtäviä” kuten syrjinnän ja rasismin ennalta ehkäiseminen. Ja siinä tapahtuviin rikkomuksiin välittömästi ja ankarasti puuttuminen.
Kaikki ovat perustettavassa maailmanvaltiossa kulttuuriin ja ihonväriin katsomatta samanarvoisia.
Uuden maailmanvaltion kantava peruskivi on muurattava jokapäiväisessä olemisessa ja arjessa universaalisuuteen suuntautuvan vapaan yksilön ”itselleen olemisen” varaan.
Tähänastinen vallankäyttö ei ole perustunut siihen, vaan yksilöllisten vapauksien ehdollistamiseen ja riistämiseen sekä vapaiden yksilöiden orjamoraalittamiseen ja massoittamiseen ja jopa yksilösubjektin hävittämiseen eliitin valtapelien hyväksi.
c. Suomalainen filosofi Sara Heinämaa on kirjoittanut mainitsemaani de Beauvoirin esseekirjaan johdannon. Johdannossa Heinämaa sanoo, että ”…kirjallisuus on ajatuksen ilmaus ja sellaisena inhimillisen olemassaolon välttämätön edellytys.
Jos kirja kuolee…kuolemme…itsekin…” (mainittu sivuilla 7-8)
d. Yhdysvaltalaisen dadataiteilijan ja taideajattelijan Marcel Ducampin kerrotaan sanoneen: ”Asia, jota tahdon painokkaasti korostaa on, ettei näiden redy-made-esineiden valintaa koskaan ohjannut esteettinen mieltymys”.
Taidetta voi tehdä monelta eri pohjalta. Toiseksi ”esteettinen mieltymys” merkitsee taiteen väärin ymmärtämistä ja ahtaaseen laatikkoon paketoimista.
Ducamp tunnetaan parhaiten posliinisesta pisolaarista ”Suihkukaivo”, jossa on allekirjoitus ”R. Mutt”.
Mutta miksi vessasta irti otettu pisolaari muuttuu taidegalleriaan siirrettynä taideteokseksi? Mihin kaikkeen tulla teolla on tahdottu aikoinaan viitata?
Onko se: taiteen ennakkoluuloisuuteen, taiteilijan nimikirjoituksen ”konservatiiviseen merkitykseen”, tai aivan muihin seikkoihin?
Siitä voimme olla varjoja, että hän on tarkoittanut myös sellaista mitä ”tieto on valtaa” ja ”en tunnusta”-taiteen ”tutkijat” eivät halua (eivätkä uskalla) edes ajatella.
WC on mytologisen elämän yksi rakkaimmista ja tärkeimmistä huonetiloista. Monet istahtavat pytylle pitkäksikin aikaa rentoutuakseen.
Seuraavaksi galleriaan tulee viedä tasatahtiseen RUUDUKKOON laatoitetun vessan ALLEKIRJOITTAMATON PASKAPYTTY paskoineen päivineen. Siinä on ideaa uudelle ”mustalle valulle”.
Jos ette ole tätä ilmiötä aikaisemmin ajatelleet niin katsokaa vessaa uudestaan.
e. Kuvataiteen kohdalla on tapahtunut viimeksi vastaavan tyyppinen kehitys kuin kirjallisuudessa. Samoin monella muulla taiteen alueella (esimerkiksi musiikki).
Tuossa taiteen uusimmassa kehityksessä on korostunut lukija, katsoja ja kuuntelija vapaana ja riippumattomana ”itselleen olevana” inhimillisenä olentona.
Ja siinä on korostunut samalla lukijan, katsojan ja kuuntelijan olemattomuus ja haudanhiljaisuus sattumanvyöryn edessä.
Mutta kun taiteen vapaus (subjekti ja objekti) on tuhottu, ihmisetkin ovat kuolleet.
Maailmansodat todistavat vakuuttavasti siitä, että länsimainen kulttuuri on ”vanha sairas mies”. Tuo ukkeli on ollut jo pitkään kuollut raato.
Kulttuurimme ilta-aurinko on jo laskenut ja länsimaisen kulttuurin valtapeli on jo tuhottu. Siinä itä on jo nujertanut lännen.
Länsi makaa nyt maassa liikkumattomana.
Nyt on oikea hetki perustaa ihmiskunnan suurin toivon kipinä – maailmanvaltio.
4. HISTORIA (VALTAELIITIN KUOLEMA). Niin kutsuttu ”Pariisin salonki” (salonki eli ”vastaanottohuone”) oli oman aikakautensa vanha taidenäyttelymuoto, joka syntyi 1600-luvun lopulla.
Vuodesta 1737 lähtien kyseisiä näyttelyitä pidettiin Pariisin salongissa säännöllisesti.
1700-luvun lopun Ranskan suuren ”kansanvallankumouksen” jälkeen salonki avattiin kaikille taiteilijoille.
Pariisin salongista tuli 1800-luvulla koko Euroopan taide-elämän keskus (vrt. Nobelin jakaminen).
Kommunistisen puolueen manifesti on vuodelta 1848. Ja myös Baudelairen ”Pahan kukkia”.
Vuodesta 1855 Pariisin salonki toimi Teollisuuspalatsissa (taustalla teollistuminen ja tehdastyöläiset).
Salongin makutuomarieliitillä oli valta päättää siitä, mikä on oikeaa hyvää taidetta.
Nykyajan näkökulmasta käsin tuolloinen ”oikea taide” näytti yhtä järkyttävältä kuin tuolloinen makutuomaristo.
1800-luvun ensimmäisen puolivälin aikana syntynyt porvarillisen eliitin vastainen marxilainen työväenliike ryhtyi vapauttamaan kurjissa olosuhteissa eläneitä rutiköyhiä työläisiä kapitalistisen eliitin hyväksikäytöstä.
Kyseinen liikehdintä heijastui myös taiteeseen.
Mutta taide on tänä päivänäkin pelkkää valtapolitiikkaa.
Vielä siihen asti kunnes alkaa maailmanvallankumous.
*
Seuraavassa vaiheessa syttyy taiteen tekemisen vapaustaistelu.
Taiteentekemisen anarkistinen liikehdintä huipentui toisen maailmansodan jälkeen Sartren luomaan eksistentialismiin yksilön kahleista vapauttamiseksi.
Olemassaoloa korostavat kuvantekijät painotavat luovassa työssään vapaata ”itselleen olemista”, ”itselleen olemisen vapaata taidetta” sekä”itselleen olemisen vapaina taiteilijana toimimista”.
Vapaus alkoi voittaa.
Meitä on nyt tällä planeetalla kahdeksan miljardia taiteilijaa. Ja meitä syntyy koko ajan lisää suorastaan ”räjähtämällä”.
Akateemiset ”taidetietäjät” ovat virallistaneet tähän mennessä noin 500 erilaista taiteen ”tyyliä”. ”Taidetyylejä” on kuitenkin olemassa ääretön määrä.
Jokainen meistä ihmisyksilöistä on myös ikioma ”tyylinsä”.
”Hyvää oikeaa taidetta” on yhtä paljon kuin on kustakin vapaasta yksilöstä ”itselleen olemisessa” kulloinkin tuntunut.
Seuraavaksi ”tieto on valtaa – taiteentietäjät” voivat keskittyä yhden ainoa oikean ”tyylin” keksimiseen.
Paljastaakseen ”koko totuuden”, jota ei voi olla edes olemassa.
*
”Taiteen vapautumisen” taustalla on se, että 1900-luvun alussa yhteiskunnallisen eliitin luona ja ylläpitämä kulttuuri, myytistö ja kuvasto alkoi hajota uuden yksilölliseen olemisen ja vapaisiin yksilöllisiin valintoihin perustuneen uuden taiteentekemisen tieltä.
Tuon murroksen alkuvaihe tunnetaan parhaiten kuvataiteessa ”ekspressionismin” ja ”kubismin” nimellä. Tässä meillä on konkreettinen historian käännekohta.
Maailman alkoi nyt valloitta ei-esittävä abstrakti ”sisäisen kuvan tekeminen”.
Mitä minkinlaisin tekniikoin ja menetelmin tuotetut esineet ja esineettömyydet muuttuivat siinä uudeksi taiteeksi.
Tämä kehitys huipentui dadaan.
Ihminen alkoi ymmärtämään sen, että eläimellinen ihminen ei osaa ”tietoymmärtää”.
*
Kapitalistisen porvariston siihen asti suosima perinteinen NÄKÖISKUVA (tavallisesti perinteinen öljyvärimaalaus), johon sisältyi salonkituomariston tukema (valta) yhteiskunnallisen eliitin tunkkainen maailmaa, alkoi tehdä kuolemaa.
Sen pitikin kuolla ennen seuraavaa kuolemaa.
Näköiskuvaa ei tappanut kamera (ja impressionismi) vaan ”ilmaisullinen tunnetila”.
Kun salonkituomariston suosiman maisemamaalauksen otsikko kuului 1800-luvulla romanttisesti esimerkiksi ”täydellinen hiljaisuus” maalauksen hämäryys lähenteli pimeää, lähes mustaa.
Musta on ollut jo pitkään uusimman aikakautemme väri.
Myöskään ”suuren vaivan näkeminen” ei tee maalauksesta hyvää ja rahan arvosta ”tavaraa” vaikka monet niinkin kuvittelevat.
Ei nykytaiteen ymmärtäminen ole vaikeaa. Modernia abstraktia maalausta on vaivattominta ymmärtää, koska kuvan katsojan ei tarvitse tietää siinä mistään mitään – riittää kun vilkaisee kuvaa ja antaa kaiken olla ”miltä itsestä kulloinkin tuntuu”.
4. AJATUKSET (MINÄ). Uudessa abstraktissa (sisäisiä maisemia maalailleessa) taiteessa nousi sata vuotta sitten keskiöön omin valintojen pohjalta tapahtuva vapaan yksilön ”itselleen oleminen”. Siinä korostui ihmisen henkilökohtainen maailma. Ei ”suuri yhteiskunnallinen valtajumaluus”.
Pariisin salongin arvovaltainen tuomaristo on ollut tuon jälkeen pienenä hiukkasena suuren ja syvän sorakuopan pohjalla. Nyt on aika peittää tuo kuoppa raskaalla soralla.
Sen jälkeen yksilö ja kokonainen alistettu kansa ei ole enää ikinä porvarillisen valtaeliitin pelinappula.
Mutta aave jää kummitelemaan ja hävittää loputkin makutuomarinamme toimineesta eliitistä.
”Taide on nyt valtaa ”itselleen olemisessa”.
Minä on nyt vapaa.
Mutta täysin vapaaksi tullakseen maailmankansan täytyy tehdä vielä
MAAILMANVALLANKUMOUS.
*
Kun taiteellisen luovuuden ja tunne-elämyksen kuvaamisen yhteydessä käytettään termejä kuten ”suhde” ja ”näkökulma” kyseinen puhe liittyy järkiperäiseen, analyyttiseen ja tieto-opilliseen ajatteluun ja samalla niin sanottuun ”estetiikkaan”.
Estetiikka on kuitenkin aivan eri asia kuin taiteen ”uusin eksistentialistinen estetiikka”.
Jos katsoisin tasopinnalle tehtyä ”taidekuvaa” ja pohdiskellen ensimmäiseksi käytettyjen värien ”yhteisvaikutusta” viivoin rajautuvien pitojen eli ”osa-alueiden” välisiä ”jännitteitä” sekä tekijän viivanvetojen ”liikeratoja” kompastun loogis-analyyttiseen ”tiedettä taiteesta”-ajatteluun.
Enkä tee pienintäkään havaintoa eksistentialistisesta olemassaolosta.
Tärkeintä on se, onko ”ihastunut tai vihastunut” hujauksessa näkemäänsä teokseen mitään sen kummemmin teoksessa tarkastelematta. ”Näkemäni” voi olla kuin pelkkä ”huudahdus”.
Eikä enempää tarvita.
*
Kun ihminen puhuu ”viisaita” hän käyttää merkkejä, joihin sisältyy joka kerta joku aivan tietty merkitys.
Mutta kun ihminen muuttuu mykäksi eikä saa enää sanaakaan suustaan hän alkaa puhua eleillään (semiotiikka).
Mutta kun ihmisen kasvolta jäykistyvät myös eleet alkaa puhuminen ”tiedostamattoman” pohjalta.
Tuossa”tajuttomuuden tilassa” lirisee pelkkiä sattumia.
Mutta nyt alkaa tapahtua ”itselleen olemista” ja ”eksistentialistisen estetiikan” ilmenemistä.
Mutta siitä ”mitä taide on?” pitää olla vaiti. Sillä taide on ”olemassaolomysteeri”.
Tiedostettu, rationaalisesti analysoitu ja kapitalistisessa yhteiskuntajärjestyksessä ainoaksi oikeaksi julistettu taide (valta) sekä taidebisnes (valta) ovat ”eksistentialistisen estetiikan” vastakohtia.
”Tietäminen taiteesta” on mielipuolista sillä se ei voi tuottaa muuta kuin onaniaa.
Jos ihmisenä oleminen alkaa tuntua ”tietämiseltä”, ”hallitulta” sekä ”todelliselta” voi olla täysin varma siitä, että se on pelkkää harhaa ja huuhaata.
Perinteinen ”estetiikka” (taiteellisia kauneusarvoja tutkivana tieteen muotona) on pyrkimystä ”hallittuun maailmassaoloon” ja se tapahtuu ”tieto on valtaa” -periaatteella.
Se on siksi tuomittu epäonnistumaan.
*
Ukrainan sodan syttyminen herätti minussa ”dadan”.
Tekemäni dadaistinen ”Musta valu” syntyi Ukrainan sodan pelkotilassa ja tuon sodan aiheuttamassa paluussa vanhojen tulehtuneiden haavojen äärelle.
Ja niin nuo haavat aukenivat vuotavina ja verisinä. Ja vuoto jatkuu ja jatkuu.
Tuon jälkeen on rakenneltu Euroopassa lännen ja idän välistä uutta rautaesirippua ja aiheutettu monta uutta veristä riitaa. Uusien sotien pohjaksi.
On hölmöä uskoa tästä kaikesta huolimatta ihminen jumalan kaltaiseksi olennoksi.
*
Dada syntyi alun perin vähän yli sata vuotta sitten. Dadaistit julistivat ensimmäisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen sodan sotaa ja inhottavaksi kokemaansa taidemaailmaa vastaan.
Dada sai alkunsa suuttumuksesta arvaamatta syttynyttä maailmansotaa kohtaan. Korkeatasoiseksi valistuneeksi ja sivistyneeksi kuviteltu länsimainen kulttuuri paljastui hetkessä mielipuoliseksi.
Dadistit eivät halunneet ainoastaan ärsyttää ja järkyttää kehitysuskoisia.
Dada halusi myös muutta maailmaa. Ja tehdä kokonaisen maailmanvallankumouksen.
Dada oli suuttumusta uskottavuutensa menettänyttä ja epäonnistunutta kaksinaamaista länsimaista kulttuuria ja myytistöä kohtaan.
Dada oli myös raivoamista vallinnutta länsimaista kapitalistis-porvarillista yhteiskuntaa ja nationalistista valtajärjestelmää kohtaan.
*
Amy Dempseyn kirjan ”Moderni taide” (2008) mukaan ”Dadaistit uskoivat, että yhteiskunnan ainoa toivo oli tuhota järjelle ja logiikalle perustuvat järjestelmät ja korvata ne sellaisilla, jotka perustuivat anarkiaan, alkukantaisuuteen ja järjettömyyteen” (sivu 115).
…”…dadaistit hyökkäsivät mielenosoituksillaan, runonlausuntatilaisuuksillaan, metelikonserteilaan, näyttelyillään ja manifesteillaan yleisesti tunnettuja taiteen, filosofian ja kirjallisuuden traditioita vastaan” (sivu 115).
Dadaistit räjäyttivät oman ”pommin”. Koko länsi pitää saada hajalle.
*
Dadaisti Marcel Duchamp on täytynyt viitata omalla taidekritiikillään myös siihen, että taiteen arvo on siirtynyt taiteen tekemisen ja itse taideteoksen ulkopuolella oleviin ilmiöihin ja seikkoihin .
Taiteen perimmäinen arvo ei liittynyt enää taiteen tekemiseen ja taideteokseen. Ei myöskään enää taiteen akateemiseen tutkimiseen sillä taidetutkimista oli alettu harjoittamaan pelkästään yhteiskunnallisen eliitin hyväksi.
Tieteellinen tutkimus on pakotettu orjaksi yhteiskunnallisen vallan käskystä.
Nykyisin taide on kokonaan kapitalistisen yrittäjäporvariston ja poliittisten puolueiden kourassa.
”Oikeaa modernia taidetta” tekevä taiteilija on heittäytynyt viimeksi rähmälleen yhteiskunnallisia valtapelejä harjoittavan eliitin jalkojenjuureen. Nuollakseen ne puhtaiksi.
Ammattitaiteilija luovana subjektina on kuollut kiveksi. Ja jos lukijakin, havainnoiva ja luova objekti kuolee, me kaikki kuolemme.
Vai olemmeko me kaikki jo kuolleet?
Eihän jo kuollut voi huomata omaa kuolemaansa.
*
Mutta tärkeintä taiteessa on tarkastella romaanin lukijaa, taidekuvan katsojaa ja taidemusiikin kuuntelijaa sillä ”itselleen olemisen taiteessa” teoksen arvo on pelkästään teoksessa.
Teos ei ole siinä vähääkään ”kaupattavissa oleva väline”.
Jos vapaan yksilön ”itselleen oleminen” ja ”itselleen olemisen taide” loppuu, ihmislaji kuolee sukupuuttoon.
Tuon jälkeen myöskään puoluetoimistoista ja muista valtapelureiden bunkkereista ei ole jäljellä enää yhtikäs mitään.
*
Durchamp taisteli aikamme tietouskoa ja yhteiskunnallista valtaeliittiä (poliittista valtaa ja rahavaltaa) vastaan.
Instituutioksi muuttuneen modernin taidemaailman tehtäväksi oli tullut toimia ”kaiken tietävän ja kaiken hallitsevan ihmisen” palvomisen kulttikoneena.
Siinä ”Taideteos sanan luokittelevassa merkityksessä on 1) artefakti, jonka 2) joku tai jotkut, erityisen yhteiskunnallisen instituution, taidemaailman, puolesta toimien, ovat asettaneet ehdolle arvostamisemme kohteeksi” (George Dickie ”Estetiikka”, 1990, sivu 86)
Puoluepoliittinen valtaeliitti on vapaan taiteentekijä ärsyttävin vihollinen. Sillä juuri tuo valtaeliitti tekee aina lopullisen päätöksen siitä millaista ”taiteen kulttikonetta” kulloinkin yhteiskunnassa pitää palvoa eniten.
”Tietotaiteen järkitemppelissä” palvotaan ihmistä ”järkevänä ja viisaana”, kaiken tietävänä ja kaiken hallitsevana olentona. Mutta ei palvota ihmistä eläimellisenä, myyttisenä, traumaattisena, väkivaltaisena ja seksuaalisena olentona.
Nyt palvotaan vielä hetki ihmistä ”jumalan kaltaisena”. Siksi, että ihmiset luottaisivat käynnissä oleviin eliitin harjoittamiin paskamaisiin valtapeleihin kuten sodankäynteihin.
”Oikein tehty rahanarvoinen moderni taideteos” panee ihmiset kumartamaan polvillaan itse itseään jumaluutena.
Mutta ”itselleen olemisen taiteessa” ei kumarreta yhtikäs mitään jumaluutena.
Siinä ollaan pelkkä eläimellinen ihminen.
*
Taidekuvan tehtävä on kohottaa teoksen arvon arvioija (”taidetietäjä” eli taidetutkija) ja teoksen tekijä (”luomisosaaja” eli taiteilija) tärkeämmäksi seikaksi kuin itse taideteos.
Ja tärkeimmäksi on tullut ”kusettaa” kuvan katsoja palvomaan itseään.
Taidemaailmassa on tullut tärkeimmäksi yhteiskunnallisen puoluevallan kumartaminen ja sen valtapelien tukeminen myös ”vapaan taiteen” ja uusimman arkkitehtuurin avulla.
Taiteen tekemisen vapaudesta on tehty toisarvoinen seikka. Se raivostuttaa minua.
*
Taiteilijat ovat nopeuttaneet usein omilla toimillaan käynnissä olevan onnettoman kehityksen syvenemistä.
Taiteilijat ovat alkaneet esimerkiksi rakentaa jo elinaikanaan ateljeestaan taiteilijan omien teosten palvontapaikkaa, teosten luomispaikkaa ja ateljeen/asunnon taiteilijaa ylistävää ”mä itte-museota”.
Jotta ”maan tautisiin tapoihin kasvanut” eliittivalta voisi kahmia tuonkin museon avulla itselleen kunniaa ja rahaa (esimerkiksi myöntämällä taiteilijan sitouttamiseksi ”hyvään hankkeeseen” kunnon ”apurahan”).
Taiteilijaa ei enää kiittää luomistaan taideteoksista vaan siitä palveluksesta minkä hän tekee teoksillaan yhteiskunnallis-poliittiselle puoluevallalle.
Nykytaide on valtapolitiikkaa.
*
Mutta pankaa turpanne kiinni.
Minä vastustan maailmassaolon mielettömyyttä ja vapauksien vallankäytön välineeksi riittämistä.
Dadailin Kauhavan Kantolan kylän ”DOM-factoryssani” julistaakseni löytämieni romujen avulla nykyisen maailmassamenon ja ”poliittisesti virallistetun taidemaailman” mielettömyyttä.
Joku näki Kauhavan DOM-factoryssani ”tuomion temppelin”. Ehkä se liittyykin juuri siihen.
Arvostelen dadallani myös sairasta ja läpimätää luontosuhdetta, ihmisen ”tyhmää viisautta” (vertaa tätä ilmaisuani rationalistien rakastamaan lausahdukseen ”hiljainen tieto”) sekä eläimellisen ihmisen palvomista jumaluutena, nationalistisen valtioajatuksen raivostuttavaa huuhaata sekä ”regionalistisen palmuilun” myyttistä hölynpöly-henkiuskoa.
Länsimainen kulttuuri on joka tavalla epäonnistunut ja elinkelvoton.
Jos se ei ole jo kuollut kuolkoot heti. Sillä mitä tekemistä kulttuurillamme olisi vielä, jos se eläisi? Ei mitään hyvää ainakaan.
*
Helsingin Guggenheim-hanke todistaa eniten rationaalisuuden ja kansainvälisen kapitalismin valtapelistä hetkeä ennen niiden romahtamista.
Helsingin Guggenheimin suurimpana arvona pidetään nyt sitä, että arkkitehtuuriltaan (kilpailu ja tuijotuskohde ”majakka”) tehdään nationalistisen Suomen pääkaupungista Helsingistä kansainvälisesti kiinnostavaa paikkaa.
Ja että saataisiin myydyksi samalla ”persaukisten suomalaisten puutavaraa” ja onnistuttaisiin ujuttamaan suomalaisten tekemiä taideteoksia kansainväliseen taiderahavaltapeleihin (taloudellinen kilpailu, kultaharkot, arvopaperit ja ylikansalliset pääomat).
Guggenheim houkuttelisi turisteja Helsinkiin. Ja japanilaiset turistit ylistäisivät sen jälkeen lompakoillaan Suomea ”sivistyneenä ja osaavana maana”
Samaan aikaan jauhavat tämän maan maataloudenkin haitaksi Venäjän talouspakotteet. Ja tykit jyrähtelevät Syyrian sodassa yötä päivää.
Kuulemme kuitenkin koko ajan kuinka syyrialaiset naiset ja lapset itkevät. Ja valta sen kun seisoo ”tumput suorina”.
Emmekä osaa edes aavistaa sitä sataako täällä myös ensi talvenakin yhdessä yössä metrin paksuinen lyijynraskas lumikerros niin, että puiden latvat kaartuvat taas kerran maahan asti.
Koko Suomi makaa maassa jo polvillaan mutta äijä halutaan nostaa suurkunnilla, sotella ja kikyllä pystyyn. Mutta tulosta paketista on tulossa epäonnistunut ”harakanpesä”.
*
Dada on enne kaikkea hallitun taloudellisen, poliittisen ja sotilaallisen vallankäytön sekä maailmanpolitiikan ja -järjestyksen vastainen ilmaus.
Tuo valtapelijärjestyshän on nykyisessä näköalattomassa ja kaaoksellisessa nykykulttuurissa mahdoton.
Dadaisti kauhistuu heti jos hän havaitsee teoksessaan vähäisenkin merkin ”ihmisvaratalon” veistoksellista kokonaishahmoa klassillisesti tasapainottavasta lantion ”kuolemattomasta muodosta”.
Dadisti ei myöskään kysele ”salaIiittoteorioita” niistä vaikuttajista ja toimijoista, jotka kaikkia mahdollisia koneistoja (valtamedia, vakoilu jne.) hyväksi käyttäen koittavat ylläpitää ohi paikallisten demokratioiden ”oikeaa maailmanjärjestystä”, jossa pörssitkin pysyvät vakaina.
Dadaisti rakastaa eniten kaikkea sitä mikä on järjetöntä, missä ei ole pienintäkään merkkiä hallitsemisesta eikä estetiikasta.
Dadaistin teoksista näkyy ainoastaan ”olemassaolon merkki”.
”Hallittu” on yhtä helvettiä mutta onneksi maailmaa ”määräilee” sattuma.
Eläköön siitä kertova dada.
*
Dadaistinen teos syntyy ainutkertaisena ainutkertaiseksi. Sellaiseksi kuin ”minusta kunakin hetkenä tuntuu”. Dada on ”ällikällä lyöty” (olla yllättynyt).
Vasta kun tajunnan (tajuamisen) ja ”todellisuuden” (”tosiasian” ja ”varmuuden”) suhde (ja siihen liittyvä kysymys) murtuu alkaa yksilöllinen vapaus ”itselleen olemiseen tajuttomassa sattuman vyöryssä” sillä se ”mikä on todellista” on ikuinen arvoitus.
”Itselleen olemisen taide” syntyy kun alitajunnan ja ”tiedostamisen” välinen kädenvääntö päättyy ”tajuttomuuden ja sattuman voitoksi”.
Me olemme kaikki ”itselleen olemisen taiteen” taiteilijoita.
Kaikki meistä ovat siinä subjektin roolissa yhtä nerokkaita.
Kaikki etenee maailmassamme sitä mukaan kuin ”kaikki tapahtuu sattumien vyöryssä”.
Enää ei tarvi ”tietää” eikä ”ymmärtää”.
Sattuma on ”itselleen olemisen” rakkaustarina.
Ainoastaan ”olemiseen rakastumalla” pääsee lähelle ”taiteen perimmäistä mysteeriä” ja ihmisenä konkreettisesti olemista.
*
Mutta taide pysyy myös tuon jälkeen ikuisesti arvoituksena.
Olkoon taide vapaa, se riittää. Lopettakaa heti ”taiteentutkimus”.
Länsimainen kulttuurimme ei ole ainoastaan jo epäonnistunut vaan jo myös sanansa sanonut ja kuollut pois.
Voi Rene parka, johdattelit muutama vuosisata sitten ihmiskunnan sen pahimpaan Helvettiin – nykyaikaan.
Jukka Paaso
