Aleksi Salmenperä (s. 1973) on Jussi-palkittu elokuvaohjaaja, joka opiskeli ammattia Taideteollisessa korkeakoulussa vuosina 1996–2003. Elokuvallinen ilmaisu ja taidot ovat näkyneet monissa töissä. Useat niistä ovat tragikoomisia pienimuotoisia tarinoita suomalaisesta yhteiskunnasta.
Salmenperän läpimurto, pitkä elokuva Lapsia ja aikuisia (2004) sai peräti seitsemän Jussi-ehdokkuutta ja valittiin Suomen Oscar-ehdokkaaksi. Myös työttömyyttä kritisoiva Miehen työ (2007) valittiin Oscar-ehdokkaaksi. Jättiläinen (2016) puuttui ansiokkaasti Talvivaaran kaivoskiistaan ja Tyhjiö (2018) ja Kupla (2022) puolestaan kasvatukseen, perheen arjen ja parisuhteen ongelmiin. Salmenperän luottonäyttelijä on ollut usein Tommi Korpela, joka on nyt pääosassa myös uudessa Isänpäivässä (2026).
Aleksi Salmenperä: filmografia pähkinänkuoressa
Aleksi Salmenperän ohjaamassa ja Pekko Pesosen käsikirjoittamassa draamakomediassa Lapsia ja aikuisia on kyse Venlan (Minna Haapkylä) ja Anteron (Kari-Pekka Toivonen) suhteesta. Venla haluaa lapsen, mutta Antero ei ja liitto ajautuu umpikujaan. Venla löytää suunnan elämälleen rakastuttuaan työtoveriinsa Satuun (Minttu Mustakallio). Tarinassa liikutaan siis perusperheen ongelmien ja lesborakkauden alueilla. Elokuva oli Salmenperän lopputyö Taideteollisessa ja sai palkintoja muun muassa sarjassa vuoden paras elokuva ja ohjaus. Minna Haapkylä sai parhaan pääosan Jussin ja Minttu Mustakallio palkittiin sivuosasta. Loistavasti aviomiestä näytteli myös Kari-Pekka Toivonen, joka osaa olla kameran edessä lähes yhtä niukkailmeinen kuin Matti Pellonpää Kaurismäki-leffoissa.
Miehen työ kertoo tarinan Juhasta (Tommi Korpela), joka on elokuvan selkeä keskushenkilö. Tämä on irtisanottu työpaikastaan betonitehtaalta, häpeää epäonnistumistaan ja kantaa huolta perheen taloudellisesta tilanteesta. Juha ei kerro potkuista kotona, vaan aloittaa kaksoiselämän, lähtee muka töihin aamuisin, koska ei halua järkyttää Katja-vaimon (Maria Heiskanen), mielenterveyttä. Töitä etsiessä Juha löytää itsensä harjaamasta alastoman, ja täysin tuntemattoman naisen hiuksia. Hän huomaa pian ansaitsevansa naisia viihdyttävänä keikkamiehenä paremmin kuin betonitehtaalla, vaihtaa alaa ja ajautuu sittemmin myös miesstripparin rooliin.
Jättiläinen on Miehen työn tavoin selkeästi yhteiskunnallinen kannanotto. Siinä ohjaaja siirtyy perhepiiristä ympäristöongelmiin, Talvivaaran kaivosmaisemiin ja Pekka Perän konttoriin. Käsikirjoittaja on jälleen Pekka Pesonen, joka haastatteli useamman tunnin Talvivaaran yksinvaltiasta eli Perää – ja monet dialogin lauseet tulevat suoraan haastatteluista. Perää näyttelee luontevasti ja parhaassa roolissaan nyt Jani Volanen, mutta hienoa työtä tekevät myös Peter Franzen ja Elena Leeve. Romantiikka ja parisuhteen ongelmat ovat Jättiläisessä minimissä. Ohjaaja ottaa selkeästi kantaa, mutta tietyllä tavalla elokuva juuttuu ehkä liian tasapaksuiseen kerrontaan eikä ole draamakerronnaltaan parasta Salmenperää.
Tyhjiö toteutettiin täysin ilman Suomen elokuvasäätiön rahoitusta, mutta nousee siitä huolimatta mielestäni Salmenperän parhaimpien ohjausten joukkoon. Hän myös käsikirjoitti itse Tyhjiön. Se alkaa melkein kamarielokuvana, pariskuntaa näyttelevän Tommi Korpelan ja Laura Birnin umpikujaan ajautuneen parisuhteen setvimisellä. Umpikujassa on ennen muuta luomisvoimansa menettänyttä kirjailijaa esittävä Korpela, joka joutuu elokuvan loppupuolella myös kamppailemaan omatuntonsa kanssa ”varastaessaan ”markkinoilla menestyneen kollegansa, juopottelevaa kirjailijaa loistavasti esittävän Hannu-Pekka Björkmanin viimeisen käsikirjoituksen, jota tämä hänelle oikeastikin tarjoaa.
Tyhjiö kertoo paljon myös taiteen tekemisen sudenkuopista, onnistumisen hinnasta ja epäonnistumisen tuskasta. Salmenperä viljelee mustaa huumoria ja nauraa taiteen totisuudelle erityisesti Björkmanin näyttelemän menestyskirjailijan rappion kautta. Tämä miltei varastaa Korpelan pääroolin muutamissa kohtauksissa! Hieno ja katsojan moraalikäsityksiä kolkutteleva filmi sai teattereissa vaivaiset 13 000 katsojaa (?). Silti elokuvan sivuosiakin esittävät Matleena Kuusniemi, Minna Haapkylä, Kaija Pakarinen, Kari Heiskanen ja Pihla Viitala tekevät loistoroolit.
L / OVER– ikuisesti minun (2026)
Aleksi Salmenperän televisiosarja L / OVER nousi alkuvuodesta 2026 yllättäen televisioyleisön suosikiksi. Se perustuu Nina Honkasen suhteellisentasapaksuun romaaniin Pohjakosketus (2019), mutta näyttävissä puitteissa ja kulisseissa, esimerkiksi luxusasunnossa toteutettuun elokuvatarinaan on haettu käsikirjoitusapua ulkomailta saakka.
Kriitikot ottivat sarjan vastaan ristiriitaisesti, niin minäkin. Sarjassa on hieman trillerin aineksia ja sopivaa jännitystä, mutta päähenkilöiden roolitus ja suoritus, ehkä Krista Kososta lukuun ottamatta, on kyllä aika tasapaksua. Vain Kosonen onnistuu henkistä väkivaltaa ja narsistisen miehensä – menestyskirjailijan roolissa Jani Volanen – uskomatonta manipulointia kokevana perheenäitinä olemaan uskottava. Juuri naisen vähittäinen havahtuminen on pätevästi kuvattu kautta koko sarjan. Muuten siinä liikutaan aika tavalla suomalaiselle todellisuudelle vieraissa kuvioissa eikä Aleksi Salmenperän henkilöohjaus nouse hänen aikaisempien filmiensä tasolle. Myös käsikirjoitusta olisi pitänyt viilata ehkä vähän rosoisemmaksi, toden tuntuisemmaksi (?)
Lähisuhdeväkivalta on televisiosarjanakin mitä ajankohtaisin teema, mutta sen kuvaaminen L / OVER-kaltaisessa lähes ”hollywoodilaisessa eliittitodellisuudessa” vieraannuttaa ainakin meikäläisen katsomiskokemusta. Ehkä sitä on tottunut liikaa ajatukseen, että ”elokuvan tulisi olla totta” – ainakin kotimaisen draaman (?).
Omaan muistikuvastoon nousee lähihistoriasta esimerkiksi nuorena alkoholismiin kuolleen serkkupoikani harrastama maskuliininen pullistelu ja syvä naisviha sekä oman vanhan äitinsä kiusaaminen ja kiristäminen. Mieleen jäi myös lähipiirissä Keski-Pohjanmaalla tapahtunut yllättävä tappo, jossa väkivaltaisen miehensä haulikolla ampunut, vuosia rääkätty köyhä nainen sai lopulta vain ehdollisen tuomion. Muutakin lähinnä henkistä väkivaltaa on tullut seurattua aivan lähipiirissä ja niin sanottu ”mykkäkoulu” omassakin entisessä elämässä on kyllä koettu, mutta siitä tarinoinnin jätän oman lähipiirini yksityisasiaksi…
Draamaa ja realismia: Isänpäivä (2026)
Aleksi Salmenperän uusin näytelmäelokuva Isänpäivä alkaa 13-vuotiaiden kaksosten isä-kaipuusta. Isää etsiskellään, koska äiti, joka on viettänyt villiä nuoruutta ”Tavastian takahuoneessa”, on pitänyt salassa tyttäriensä alkuperän. Hän ei aio sitä kysyttäessäkään paljastaa.
Kaksosia näyttelevät amatöörit Varpu & Vilja Rintanen ovat rooleissaan suurenmoisia nykyajan murrosikäisiä, jotka töksäyttelevät sanomansa ja suuttuvat hetkessä tyhmille aikuisille. Taistelulajia harrastavat tytöt ovat vakavissaan – ja saavat lopulta isäehdokkaatkin selville. Äitiä näyttelevä Laura Birn on nyt parhaassa roolissaan aikoihin: äidin ja tyttärien kohtaamiset ovat väkinäisiä ja pikaisia ja dialogi niukkaa, mutta eleet, ilmeet ja kehonkieli aitoa. Voiko enää (aina hankalaa perhearkea) taitavammin kuvata, paremmin näytellä?!
Keskeisin isäehdokas Tinke / Tomi Lindfors löytyy Pelastusarmeijan hoitokodista, huonossa kunnossa ja pyörätuolissa. Häntä sattuu hoitamaan vanha nuoruuden ystävä Veikko / Tommi Korpela, jonka kanssa on pyöritty myös Tavastian takahuoneessa; Tinke kun toimi bändien roudarina. Kaksosten ja Tinken vähäiset kohtaamiset ovat elokuvallista mestarityötä, josta osa-ansio kuuluu kuvaaja Tuomo Hutrille. Myös hoitokodin niukka arki esitellään upeasti kuten aivovammasta kärsivän Tinken kohtalo ja yritykset reipastua hänen kohdatessaan kaksostyttärensä. Turhia kuvia ei käytetä ja myös muutama rooli elokuvassa riittää kun vakavista asioista on kysymys. Aina ei muutenkaan naurata – ei esimerkiksi silloin kun Tinke juo, kaatuu – tai yrittää epätoivoisesti kastella pientä männyn taimea tai soittaa rumpuja…
Tukena ja turvana on aito ystävä Veikko, jota näyttelevä Tommi Korpela tekee poikkeuksellisen upean roolin; hän on nyt selvästi irronnut tietyistä aikaisempien elokuvien maneereista, herkistynyt aidoksi empaattiseksi Mieheksi isolla kirjaimella. Myös Tinke on amatöörinäyttelijä Tomi Lindforsin esittämänä juuri se mitä on: elämänsä reunalla tilit tekevä ja mieluusti isäksikin tunnustautuva kuolevainen, jonka elämälle tulee tarkoitus viime hetkellä! Isänpäivän koskettavuutta lisää se, että Korpela ja Lindfors ovat oikeastikin nuoruuden ystäviä!
Elokuvan sanomasta, tyylistä ja monista teemoista (alkoholismi, isättömyys, juurettomuus, kodittomuus, nuoruus, ystävyys) tulee mieleen suomalaisen elokuvaohjaajien parhaimmisto: Risto Jarva, Mikko Niskanen, Aki Kaurismäki. Tähän joukkoon Aleksi Salmenperä alkaa selvästi kuulua…
Pentti Stranius, Öisinajattelija
(Huom. lyhyempi versio tästä blogista on julkaistu mm. Itäsuomalaisessa)
