Lokakuussa SDP:hen liittyneen Rami Adhamin rasismi ja jihadismi tuotiin esille julkisuudessa, huipentuen Helsingin Sanomien ansiokkaaseen artikkeliin, jossa kerrottiin, miten Adham oli valehdellut haavoittumisestaan Aleppon pommituksissa. Joulukuun 3. päivä Helsingin Sanomien Kuukausiliite palasi aiheeseen julkaisemalla Adhamista pitkän ja ongelmallisen henkilöjutun. Minäkin kirjoitan tässä vielä aiheesta (ja kommentoin Kuukausiliitteen juttua), koska se valaisee sitä, miten Suomessa käsitellään rasismia, jihadismia ja Syyrian sotaa.
Tapahtumat alkoivat lokakuun 3. päivä, kun SDP hehkutti lehdessään ja Facebook-sivuillaan sitä, kuinka ”puoluetoimistossa iloittiin” Adhamin liittyessä jäseneksi ja julkaisi kuvan hänestä kättelemässä Erkki Tuomiojaa, joka kehui Adhamin työtä Syyriassa esimerkilliseksi.
Pari tuttua mainitsi minulle asiasta, ja vilkaisu Adhamin julkisiin Facebook-päivityksiin ja niistä tehtyihin kuvakaappauksiin, sekä Ylen toukokuun 2015 haastattelun kuunteleminen, teki Adhamin näkemykset selväksi. Toin asian esille Twitter-tililläni 14. lokakuuta, ja SDP:n Anter Yaşa kirjoitti siitä seuraavana päivänä Facebook-sivullaan.
Adhamin rasismi ja jihadismi ei ollut mikään salaisuus, jonka selvittäminen olisi vaatinut tutkivaa journalismia. Ylen haastattelussa Adham kannatti avoimesti al-Nusran rintamaa, eli al-Qaedan Syyrian haaraa, Facebookissa hän poseeraa al-Jabhat al-Islāmiyyahin eli Islamic Frontin sotalipun alla kehuen sen jäseniä ”parhaaksi seuraksi”; ylistää Abdallah al-Muheisnia, joka on keskeinen hahmo Syyrian jihadisteille, mukaan lukien al-Qaedalle; vaatii shiiojen etnistä puhdistusta tai kansanmurhaa Syyriassa (viitaten heihin rasistisella nimityksellä) ja kutsuu shiialaisuuden isointa haaraa ”sairaaksi ja äärimmäiseksi kultiksi” ja ”inhottavaksi mädäksi”. Jo huhtikuussa 2014 Helsingin Sanomat oli maininnut, että Adham liikkuu Syyriassa aseistettuna ääri-islamistiryhmä Liwa al-Tawhidin kanssa; Liwa al-Tawhid on al-Qaedan liittolainen.
Kuten Lähi-idän tutkimuksen professori Hannu Juusola Helsingin Sanomien artikkelissa asian tultua esille totesi, Adhamin kannattamat ”järjestöt ajavat sharia-lakiin perustuvaa jyrkän islamilaista valtiota, eivätkä demokratiaa. Se on täysin yksiselitteistä” ja ”Adham näkee Syyrian konfliktin hyvin selvästi uskonnollisena sotana ja hänelle shiiat ovat harhaoppista roskaväkeä”. (Oma kommenttini islamin, islamismin ja ääri-islamismin suhteesta yleisemmin on täällä.)
Pallo lähti vierimään ja tapauksesta keskusteltiin paljon niin julkisuudessa kuin SDP:n sisällä. Keskustelu osoitti joitakin ongelmia suhtautumisessa rasismiin ja ääriliikkeisiin Suomessa. (Tässä Anna Kontulan mainio puhe aiheesta, toisesta näkökulmasta.)
Esimerkiksi SDP:n moraalinen keulakuva Erkki Tuomioja kommentoi Facebook-ryhmässä ”Sosialidemokratia Suomessa” Adhamin yllä siteerattua kommenttia shiialaisuudesta väkivaltaisena kulttina seuraavasti:
”Pelkän tämän sitaatin perusteella on vaikea ottaa ainakaan tuomitsevaa kantaa. Se näyttää päinvastoin tervetulleelta vastalauseelta sille, että väkivaltaa oikeutetaan ja selitetään uskonnollisin perustein.”
Tuomioja sanoi kyllä, ettei ”uskonnollisia perusteita (sen enempää kuin muitakaan) saa käyttää kieltämään toisinuskovien ihmisarvoa ja ihmisoikeuksia”, mutta totesi myös, että ”ei lähde tuomariksi”, koska kyseessä on ”teologinen väittely”.
On päivänselvää, että jos joku kirjoittaisi rabbiinisen juutalaisuuden olevan ”sairas kultti” ja ”inhottavaa mätää” -saati sitten, että taistelua Palestiinasta pitää jatkaa, kunnes kaikista ”jutkuista” on päästy eroon- niin Tuomiojalla ja muilla valtavirtapoliitikoilla ei olisi mitään vaikeuksia tunnistaa ja tuomita rasismia heti kättelyssä. Selityksiä ”teologisesta väittelystä” ei katsottaisi hetkeäkään, eivätkä tällaiset kommentit saisi ymmärrystä kuin Suomen Vastarintaliikkeen ja sen heilastelijoiden piirissä. Mutta kun kohteena ovat muslimit, niin ihmisviha sivuutetaan tai sitä jopa ymmärretään.
Adhamin rasismi ja aggressiivinen ”harhaoppisen roskaväen” halveksunta on hyvin tunnettua Suomen shiiojen ja kurdien keskuudessa. Useissa häneen liittyvissä keskusteluissa, missä oli mukana shiioja tai kurdeja, he toivat esille henkilökohtaisia kokemuksia Adhamin vihamielisyydestä. Julkisuudessa tätä ei juuri huomioitu, ja hänen rasisminsa joskus toiseutettiin, Tuomiojan tavoin, joksikin Lähi-idän uskontojen tai kulttuurien erityispiirteeksi, tai vain Lähi-idän asukkaita koskevaksi.
Tämä on valitettavaa ensinnäkin siksi, että Adhamin ja hänen hengenheimolaistensa –sillä hän ei ole aatteissaan yksin Suomessa– rasismin kohteet eivät ole vain Lähi-idässä: shiiat ja kurdit ovat osa suomalaista yhteiskuntaa. Kuten Gelawej Viyan kirjoitti: ”Olen itse kurdi, ja Rami Adhamin kurdien vastaiset näkemykset koskettavat minua henkilökohtaisesti.”
Toisaalta tapauksen laittaminen oikeaan viitekehykseen auttaisi ymmärtämään paitsi Lähi-idän politiikkaa, myös Suomen politiikkaa. Aivan kuten suomalainen fasismi versoaa valtavirran rasismista ja liberaalin retoriikan riittämättömyydestä polttavien poliittisten ongelmien edessä, Lähi-idän jihadismi ammentaa valtavirran ennakkoluuloista ja jännitteistä, ja on kasvanut äärimmäisissä olosuhteissa merkittäväksi tekijäksi. On totta, että Adhamin rasismi on osa syyrialaista kulttuuria, aivan kuten Olli Immosen rasismi on osa suomalaista kulttuuria. Mutta se ei tarkoita sitä, että kumpikaan olisi sen enempää maan kulttuurin määrittävä tekijä kuin hyväksyttävää.
Lokakuun 17. päivä SDP uutisoi, että Adham on päättänyt luopua puolueen jäsenyydestä. Puoluesihteeri Reijo Paananen ei vielä ”perusteellisen keskustelun” jälkeenkään löytänyt mitään moitittavaa upporasistisen jihadistin puheista ja toiminnasta, valitteli vain ”kohun” aiheuttamaa haittaa Adhamille. Aiemmin Paananen oli kehunut Adhamin tekstiä (jossa ylistettiin itsemurhapommituksiin osallistuvaa jihadistisaarnaaja al-Muheisnia) sanomalla, että se ”lähtee ihmisoikeuksien, demokratian ja väkivallattomuuden kunnioittamisesta”. Facebookissa Paananen toivotti vielä Adhamille ”lämpimästi menestystä myös jatkossa”, sydämen kera. Adhamin mukaan puolueen virkailijat jopa ”pahoittelivat asiaa ja pyysivät asiaa anteeksi” häneltä, mutta koska hän valehtelee jatkuvasti, tälle ei voi antaa paljoa painoa. SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne ilmoitti, että ”asia on loppuun käsitelty”. Toisin sanoen, SDP ei pyörtänyt Adhamin kehumista, vaikka tämä ei sanoutunut irti mistään rasistisista kannanotoistaan.
SDP:n toimijat olisivat voineet lukea, mitä Adham on kirjoittanut, myöntää, että eivät olleet tienneet hänen olevan jihadisti ja pyytää anteeksi. Ilmeisesti virheen myöntäminen oli kuitenkin liian vaikeaa. Sisäisessä keskustelussa jotkut näkivätkin ongelmana sen, että Adhamin näkemyksiä oli tuotu esille. Eräs puoluevaltuuston varajäsen esimerkiksi valitti sitä, että ulkopuoliset olivat arvostelleet puoluetta: ”SDP määrittelee itse menettelytavoissaan ja säännöissään jäseneksi liittymisestä ja erottamisesta. Ei kukaan ulkopuolinen Syksy (Jukka) Räsänen. Mikäli Räsänen on halukas vaikuttamaan SDP:n sisäisiin asioihin, on hän tervetullut liittymään puolueen jäseneksi.” Tämä näkemys, jonka mukaan rasismi ja jihadistien kannattaminen on puolueen sisäinen asia muistuttaa paljon Perussuomalaisten suhtautumista rasismiin ja yhteistyöhön fasistien kanssa. On toki kaksi tärkeää eroa.
Ensinnäkin, SDP:n yhteys Adhamiin loppui hänen erottuaan puolueesta, mutta esimerkiksi Jussi Halla-aho ja Olli Immonen ovat yhä Perussuomalaisten korkea-arvoisia jäseniä. Toisekseen Suomen Sisu ja Suomen Vastarintaliike ovat osa rasistioikeiston (ja valitettavan monen toimittajan) ”kansallismieliseksi” kutsumaa jatkumoa. (Oikeastihan Vastarintaliike on ruotsalaisvetoinen, saa rahoitusta Venäjältä ja haluaa lopettaa Suomen itsenäisyyden, mutta kysehän on mielikuvista, ei todellisuudesta.) SDP:n aatteella ei sen sijaan ole minkäänlaisia yhtymäkohtia jihadismiin, eikä ongelmana ollut ideologinen sympatia, vaan rasismin tunnistamisen vaikeus sekä kuvitelma tiedotusvälineiden epäpoliittisuudesta.
SDP:ssä ajateltiin, että koska valtavirtatiedotusvälineet ovat käyttäneet Adhamia Syyria-asiantuntijana ja hänestä on tehty juttuja yhdysvaltalaisissa tiedotusvälineissä, hän ei voi olla rasisti tai jihadisti. Tämä liittyy siihen harhakäsitykseen, että valtavirtatiedotusvälineet heijastaisivat uskollisesti todellisuutta, sen sijaan että ne mukailisivat ja oikeuttaisivat vallanpitäjien näkemyksiä.
Syyskuun aikana Adham olikin nostettu jalustalle niin yhdysvaltalaisissa ja brittiläisissä tiedotusvälineissä kuin qatarilaisessa al-Jazeerassa. Taustalla oli se, että näiden maiden hallitukset tukevat Syyrian kapinallisia. Koska kapinallisten johtavat aseelliset ryhmät ovat ääri-islamisteja ja syyllistyvät yhtä pöyristyttäviin sotarikoksiin kuin Syyrian hallituskin, niiden tukeminen ei ole saanut varauksetonta kannatusta edes vallanpitäjien keskuudessa, saati kansalaisten. Niinpä kapinallisten asiaa on ruvettu ajamaan keskittymällä Syyrian hallituksen julmuuksiin ja nostamalla esille kapinallisia tukevia tahoja muka puhtaasti humanitaarisina toimijoina.
Adhamia merkittävämpi tapaus tässä suhteessa on Valkoiset kypärät. Järjestö pelastaa ihmisiä pommitusten jäljiltä kapinallisten hallitsemilla alueilla Syyriassa, mutta sen toiminta ei rajoitu siihen. Valkoiset kypärät on esitetty epäpoliittisena ruohonjuuritason järjestönä, mutta se ei ole kumpaakaan. Yhdysvaltojen hallitus on ollut osallisena Valkoisten kypärien perustamisessa ja maksaa osan sen kustannuksista, ja järjestön tavoitteena on syventää Yhdysvaltojen osallisuutta Syyrian sodassa kapinallisten puolella. Tämä ei tee Valkoisten kypärien pelastustyöstä vähemmän arvokasta. Mutta jos kyse olisi Venäjän hallituksen avulla perustetusta ja Venäjän osittain rahoittamasta järjestöstä, joka yrittää saada Venäjää lisäämään pommituksiaan Syyriassa, on selvää, ettei sitä esitettäisi riippumattomana humanitaarisena toimijana kuin ehkä Venäjän propagandassa.
Adham ja Valkoiset kypärät ovat esimerkkejä siitä, miten Yhdysvaltojen ulkopolitiikan linjaukset vaikuttavat kulttuurillisen samaistumisen kautta sellaistenkin asioiden käsittelyyn, joihin ei Suomessa tietoisesti oteta kantaa. Jos luulee, että Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian yritys- ja valtiomedia eivät ole propagandan välineitä, vaan puolueettomia tiedonlähteitä, niin tulee omaksuneeksi Yhdysvaltojen poliittisia linjauksia huomaamattaan. Tämän takia myös suomalaisten tiedotusvälineiden näennäisen epäideologinen linja kääntyy Yhdysvaltojen valtapolitiikan asettamiin uriin.
Syyrian suhteen tilannetta pahentaa se, että usein luotettavia lähteitä ei ole, mikä olisi syy olla erityisen varovainen. Tämä ei kuitenkaan ole ratkaiseva tekijä, kuten näkee siitä, että vaikka Israel/Palestiina –konfliktista on saatavilla luotettavaa tietoa, valtavirtatiedotusvälineissä on silti normaalia toistella äärimmäisen harhaanjohtavia tai jopa täysin virheellisiä väitteitä, jotka mukailevat Yhdysvaltojen (ja sitä seuraavan EU:n) linjaa. Jos Yhdysvaltojen hallitus lopettaisi Israelin apartheidin tukemisen ja maan tiedotusvälineet muuttaisivat linjaansa, suomalaisten valtavirtatiedotusvälineiden uutisointi seuraisi nopeasti perässä. Näin ei tapahdu siksi, että toimittajat mieltäisivät itsensä ideologisiksi, vaan juuri sen takia, että he eivät hahmota sitä ideologista viitekehystä, joka rajaa heidän toimintaansa.
Yksi syy siihen, että Adhamin tapaus nousi merkittäväksi uutisaiheeksi lienee se, että mukana oli poliittinen puolue. Toimittajat seuraavat puolueiden toimintaa tarkkaan ja arvostelevat niitä mielellään (kuten oikein onkin), mutta tiedotusvälineisiin he eivät suhtaudu vallankäyttäjinä, joita pitää arvioida samalla tapaa. Se, että lukuisat tiedotusvälineet olivat käsitelleet jihadistia humanitaarisena asiantuntijana, ei ollut kiinnostavaa; kun SDP teki niin, se oli uutinen. Silloinkaan tiedotusvälineissä ei pysähdytty kriittisesti arvioimaan niiden omaa roolia tapauksessa.
Esimerkiksi Helsingin Sanomien päätoimittaja Antero Mukka esitti Adhamin tapauksen summaavassa kirjoituksessaan, että Adhamin arvostelu julkisuudessa perustui ”HS:n kaivamiin tietoihin”, ”uuden tiedon” keräämiseen ja ”kulissien taakse kurkistamiseen”, jotka ovat ”tiedotusvälineiden ydintehtäviä”.
Tämä ei ole totta. Suuri osa Adhamia koskevasta tiedosta oli julkista ja helposti saatavilla, toimittajat olivat vain aiemmin sivuuttaneet sen. Itselläni meni tämän kirjoituksen alussa mainittujen asioiden selvittämiseen ehkä parikymmentä minuuttia. Helsingin Sanomien artikkeli siitä, miten Adham lavasti haavoittumisensa Aleppossa ja on mahdollisesti kavaltanut osan lahjoitusrahoista oli ansiokasta tutkivaa journalismia, mutta käsittelyn aloittivat ja monet keskeiset tiedot toivat esille yksittäiset kansalaiset Twitterissä ja Facebookissa.
On kuitenkin ymmärrettävää, että Mukka esittää julkisten tosiseikkojen esille tuomisen tiedotusvälineiden urotyönä. Muuten olisi vaikea oikeuttaa hänen johtopäätöstään siitä, että tiedotusvälineiden toiminnassa ei tarvitse muuttaa mitään. Mukka kirjoitti, että ”kumun ei kuulu vaieta ihan pieneen takaiskuun”, ikään kuin tämä olisi yksittäistapaus, eikä osoitus järjestelmällisestä ongelmasta. (Kellojen soittaminen Aleppolle on oma lukunsa.)
Kumu jatkuikin viime viikonlopun Kuukausiliitteen jutussa. Adhamin rasismia ja muita kyseenalaisia piirteitä ei enää sivuutettu, mutta niiden suhteen johdettiin harhaan. Adhamin annettiin hänen esittää lähettämänsä WhatsApp-viestit, joissa hän sopii haavoittumisen lavastamisesta, vitsailuna jälkikäteen, tuomatta esille, että ne oli lähetetty ennen väitettyä haavoittumista; annettiin esittää itsensä muka al-Qaedan arvostelijana mainitsematta, että hän on avoimesti kannattanut sitä Ylen haastattelussa; ja esitettiin yhteys jihadistisaarnaaja al-Muheisniin muka vain samassa kuvassa olemisena, mainitsematta sitä, että Adham on toistuvasti ja vuolaasti kehunut häntä. Lisäksi Adhamin jihadismin esille tuominen henkilöitiin Yaşaan, ja samalla mainittiin hänen kannatuksestaan kurdien aseelliselle YPG-järjestölle, ikään kuin kyse olisi vain lähi-itäläisten keskinäisestä syyttelystä.
Tässä ei ole kyse niinkään ideologiasta kuin suomalaisen journalismin laatuongelmasta. Suomessa on tavallista tehdä sekä lyhyitä haastatteluja että pidempiä henkilöjuttuja siten, että haastateltavan väitteitä ei kyseenalaisteta eikä jatkokysymyksiä esitetä. Taustalla vaikuttaa sellainen ajatus, että toimittajan riittää välittää, mitä joku sanoo, ei kertoa lukijoille mikä on totta ja mikä ei, silloinkin kun se ei vaadi ”kulissien taakse kurkistamista”. Tämä on yksi syy siihen, miksi Adham alun perin nousi hyvän tahdon lähettilään asemaan, ja vielä lokakuussakin monessa artikkelissa hänen annettiin kritiikittä toistella valheellisia väitteitään. (Helsingin Sanomien lokakuun uutisointi Adhamista oli muuten poikkeuksellisen terävää ja asiallista.) Tavallista on myös se, miten Kuukausiliitteessä Adhamin upporasismi kuitataan ”aggressiivisina kommentteina”. Tällainen vastuuton journalismi on tuttua muiden suomalaisten rasistien normalisoimisesta vuosien varrella.
Kun Adhamin näkemykset nostettiin esille, monet kiiruhtivat arvostelemaan SDP:n lyhyttä ja tahatonta yhteyttä jihadistiin kuin se olisi ainutlaatuisen tuomittavaa. Vähemmälle huomiolle jäi se, että Suomen valtio tukee ääri-islamistien väkivaltaa, ja puolueista vahvimmin sen takana seisoo Perussuomalaiset. Suomi vie aseita Saudi-Arabiaan, Yhdistyneisiin arabiemiirikuntiin ja hieroo kauppoja Qatarin kanssa. Nämä maat ovat osallisina Syyrian sodassa, kuten myös Israel ja Turkki, jotka nekin ovat Suomen asekauppakumppaneita. Lisäksi Suomi on toivottanut tervetulleeksi Venäjän hallituksen omistaman ja sen armeijan joukkotuhoaseita valmistavan Rosatomin, ja tiukentaa sotilaallista yhteistyötä Yhdysvaltojen kanssa. Molemmilla mailla on keskeinen rooli Syyrian sodassa.
Syyrian katastrofi ei vaadi meiltä tunteilua onnellisten tarinoiden, kuten lelusalakuljettaja Adhamin, äärellä, vaan tekoja maamme politiikan kääntämiseksi. Aleppolle soitettujen kellojen innoittamat lahjoitukset ovat arvokkaita, mutta hyväntekeväisyys ei korvaa poliittista toimintaa. Islamistien aseistamisen lopettamisen lisäksi meidän tulisi myös siirtyä kantamaan vastuumme pakolaisista sen sijaan, että keskitymme pakolaisten meille aiheuttaman vaivan minimointiin.
