Kirjoitus perustuu Espoo Cinéssä esitettyyn Girogi Ovašvilin elokuvaan Corn Island (Simindis Kundzuli). Elokuva esitetään Espoo Cinéssä vielä la 29.8. ja su 30.8.
Paikka: Enguri-joki Georgian ja siitä eroon pyrkivän Abhasian välillä.
”Keväällä joki tulvii ja kuljettaa alangolle kiviä ja lietettä. Ennen kuin kivet ja liete kulkeutuvat mereen asti, niistä muodostuu jokeen saaria. Saari voi muodostua muutamassa päivässä tai jopa yhdessä yössä. Näiden saarien maaperä on rikasta ja hedelmällistä. Vanha mies ja hänen nuori lapsenlapsensa saapuvat saarelle ja alkavat kasvattaa siinä maissia. Mutta sotilaita liikkuu ympärillä.
Joki luo ja joki tuhoaa ikuisessa kiertokulussa, jota ihminen ei voi paeta.” (Siteeratun tekstin on kirjoittanut Roelof jan Mineboo. Lähde: www.imdb.com/title/tt1863192/plotsummary?ref_=tt_stry_pl7)
Isoisä olisi abhaasi ja lapsenlapsi olisi myös abhaasi, mutta haavoittunut mies, jonka he tulisivat piilottamaan maissisaarelle rakentamaansa hökkeliin, olisi georgialainen. Sotilaat jotka väittäisivät jahtaavansa koiraa olisivat abhaasiseparatisteja. He sanoisivat, ettei koira ole mennyt kauas, ja siksi he palaisivat.
Kaukasus-vuoret ja joki olisivat kuvankauniit, tytöllä olisi sylissään nukke, mutta silti hän olisi isoisänsä kanssa tasavertainen; he osallistuisivat viljelemiseen ja rakentamiseen ja kalastamiseen yhdessä, ja he makaisivat pienellä saarellaan samassa valossa, välissä suora varjo joka heijastuisi rakenteilla olevan talon kattoparrusta. Kun georgialaiset sotilaat ajaisivat ohi, mies puristaisi haulikkoa. Kun abhaasisotilaat ajaisivat ohi, mies olisi silloinkin jännittynyt, mutta abhaasisotilaita hän tervehtisi vähemmän peloissaan kuin georgialaissotilaita, hän antaisi abhaasisotilaille viiniä ja he kilistäisivät yhdessä pitkälle elämälle. Olet valinnut vaarallisen paikan, hänelle sanottaisiin sotilasveneestä. Sekä georgialaiset sotilaat että abhaasisotilaat etsisivät muukalaisia, joita ei määritellä, sillä kaikki tietävät keitä ovat muukalaiset.
Tämä maa kuuluu sen luojalle, abhaasivanhus sanoisi abhaasitytölle joka kysyisi, onko saari georgialaisten saari.
Kun sotilaat, ei väliä kummat, ajaisivat moottoriveneellä ohi, tyttö napittaisi paitansa kiinni, sillä hän huomaisi paljastuvansa. Hän katsoisi alas kaula-aukostaan ja huomaisi rintojensa kehittyneen. Ammusten ääniä kantautuisi toistuvasti maissisaarelle keskeyttämään kaiken luonnollisen. Metsästäjät ampuisivat kauriin yön pimeydessä, ja he hakisivat sen massisaarelta salaa veneeseensä. Päivällä vihreälle maissinlehdelle tippuisi tytön verta hänen ensimmäisistä kuukautisistaan. Mikä nimesi on, kaunis neito, sotilaat kysyisivät – ei väliä, olisiko kyse georgialaisista sotilaista vai abhaasisotilaista.
Rakennuksen laudat eivät olisi niin tiiviit, etteikö niistä voisi halutessaan kurkkia tyttöä tai piileskelijää tämän turvapaikassa. Kun sotilaat joisivat viiniä, georgialainen tuijottaisi heitä kalpeudestaan, vedestä, kasvaneen maissin kätköistä. Piileskelijä voitaisiin huomata milloin tahansa, mutta niin ei kävisi.
Georgialaisen muukalaisen on luotettava vanhukseen ja tyttöön, abhaaseihin, muukalaisiin, joiden kieltä hän ei osaa. Vanhuksen ja tytön on luotettava tuntemattomaan avunpyytäjään, georgialaiseen, muukalaiseen, jonka kieltä he eivät osaa.
Ja tyttökin näyttäisi saaliseläimeltä, jota houkutellaan ansaan. Ja tyttökin piiloutuisi maissiin. Ei kuitenkaan georgialaisen muukalaisen tähden, jonka kanssa tyttö olisi vaihtanut katseita jo ennen kuin mies oli piiloutunut maissisaareen.
On kieliä, ja on kieliä. On kasvoja, jotka velvoittavat. On luonto, joka ei ole mitään kieltä vaan ottaa.
Seuraavana vuonna samalta paikalta löydettäisiin nukke, ja kuvankaunis vesi, ja Kaukasus-vuoret.
Girogi Ovašvilin Simindis Kundzuli on lähes sanaton.
