Kun jatkosota alkoi kesäkuussa 1941, Suomessa yleisesti uskottiin sen olevan ohi syksyyn mennessä. Joissain arvioissa taidettiin puhua vain muutamista viikoista. Saksan uskottiin voittavan nopeasti Neuvostoliiton ja Suomelle Saksan aseveljenä käyvän hyvin. Nyt tiedämme, että ennusteet menivät pahasti pieleen.
Kun Venäjä helmikuussa 2022 hyökkäsi Ukrainaan, Venäjän johdossa tiettävästi uskottiin, että Ukrainan johdon vaihtaminen Venäjä-mieliseksi voisi onnistua muutamassa päivässä. Päätökset perustuivat syvästi virheellisiin tietoihin ja toiveajatteluun.
Myös monet Yhdysvaltojen sodat, esimerkiksi Irakissa, Afganistanissa ja Libyassa, ovat perustuneet sittemmin epärealistisiksi osoittautuneisiin toiveisiin.
Yltiöoptimismi on sodanaikaisiin mielialoihin keskeisesti kuuluva elementti. Ketäpä huvittaisi edistää sotaponnisteluja ilman uskoa oman puolen voittoon, mielellään mahdollisimman pian koittavaan. Se on olennainen osa sotapropagandaa, mutta tietoisesta harhaanjohtamisesta ei välttämättä ole kyse, vaan toiveikkuus on vilpitöntä ja läpäisee usein kaikki kansankerrokset.
Tällaisia ajatuksia tuli mieleen luettuani Helsingin Sanomien uutisetusivulta 22.1. lauseen: ”Ukrainassa on käyty verisiä taisteluita länsimaiden keskustellessa aseapua koskevista päätöksistä.” Sisäsivuilla oli vastaava otsikko: ”Taistelut Ukrainassa jatkuvat lännen pohtiessa aseapua”. Minkäänlaista virhettä näissä lauseissa ei ole: verisiä taisteluita on käyty ja länsimaat ovat keskustelleet aseavusta. Näiden kahden asian yhdistäminen luo kuitenkin mielikuvan, että taisteluja käytäisiin juuri siksi, että aseavusta (tässä tapauksessa taistelupanssarivaunuista) ei ole saatu vielä päätöksiä aikaan ja että verenvuodatus helpottaa, kunhan vain länsimaat lopettavat jahkailunsa ja panssarivaunut saadaan taistelukentille.
Tällainenkin ajattelu on osa sitä yltiöoptimismia, mikä myös länsimaissa Ukrainan sotaan liittyy. Ukrainalla on oikeus puolustustaisteluunsa, mutta oletukset lisäaseiden rauhaa tuovasta voimasta ovat kaukana realistisesta tilannekuvasta. Luultavammin käy juuri päinvastoin: taistelut ja verenvuodatus kiihtyvät ja sota pitkittyy. Tästä saatiin jo esimakua, kun Venäjä ilmeisesti reaktiona Yhdysvaltojen ja Saksan lupaamaan panssarivaunuapuun aloitti laajan ilmahyökkäyksen eri puolille Ukrainaan.
Tämä ei tarkoita, etteikö aseapu edistäisi Ukrainan maanpuolustuksellisia tavoitteita. Ilman tähänastista aseapuahan sota olisi mahdollisesti jo ohi, Ukrainan johdolle ja sen kansalaisten enemmistölle epämieluisin tuloksin. Mielialoja lännessä vaivaa kuitenkin rehellisyysvaje: ei tunnusteta, että lisäaseet eivät lyhennä vaan pitkittävät sotaa eikä ukrainalaisille suotuisaa lopputulostakaan voida silti taata. Sodassa kuolleita tai vammautuneita ja heidän omaisiaan tuskin paljon lohduttaa sen hokeminen, että syyllinen kärsimyksiin on Venäjä.
Myös riskit sodan laajentumisesta kasvavat, mitä pitempään taistelut jatkuvat.
Osa tutkijoista ja kansainvälisen politiikan toimijoista tunnustaakin tilanteen ja vallitsevan yltiöoptimismin vaarat. Jo viime elokuussa Aleksanteri-instituutin vieraileva tutkija Ilmari Käihkö ja Alankomaiden maanpuolustusakatemian professori Jan Willem Honig kirjoittivat Helsingin Sanomissa otsikolla ”Toiveajattelu ei korvaa strategiaa Ukrainan kulutussodassa”. He päätyvät johtopäätökseen, että kompromissi on ”parempi vaihtoehto kuin nyt todistamamme absoluuttisen oikeuden ja voiton tavoittelemiseksi käyty sota”.
On kiinnostavaa, että rauhanomaisten ratkaisujen puolestapuhujia monesti syytetään epärealistisuudesta ja haihattelusta, vaikka historiassa on runsaasti esimerkkejä siitä, millaiseen yltiöoptimismiin ja toiveajatteluun juuri asevaraiset ratkaisut ovat perustuneet.
