Pääsiäislauantain (11.4.) Helsingin Sanomat kysyy päätoimittajaraadissaan ”Onko uskonto yhä kansan oopiumia?” Kaltion Johanna Ylipulli vastaa oivaltavasti: ”Arjessa uskonnollisen ajattelun tilalle ovat astuneet uudet myytit, kuten jatkuvan kuluttamisen ja täydellisen ruumiin ideologiat. Marxin ajatusta uskonnosta yhteiskunnallisten olosuhteiden hämärtäjänä voi soveltaa myös näihin.” Samansuuntaisesti vastaa Cosmopolitanin Johanna Falck: ”Puudutusaineena voi nuorella suomalaisnaisella toimia onnellisuuden ja täydellisyyden tavoittelu tai jopa muodin brändipalvonta.”
Suomen Kuvalehden Tapani Ruokanen sekä Kirkon & Kaupungin Seppo Simola tyrmäävät odotetusti väitteen, Ylioppilaslehden Veera Luoma-aho sen sijaan ei. Hän on lukenut ja ymmärtänyt Marxinsa tältä osin hyvin: ”Kyllä, mutta Marxillekaan oopiumi ei ollut vain vaarallinen harhaluulo, vaan myös lohdullinen kivun lievittäjä – ahdistetun luontokappaleen huokaus, sydämettömän maailman sydän, hengettömien olosuhteiden henki.”
Itse olen taipuvainen ajattelemaan siihen suuntaan, että kulutusyhteiskuntaan ja massaviihteeseen liittyvä todellisuuspako ja kivunlevitys voi olla jossakin mielessä uskontoa vaarallisempaa. Uskonnossa sentään on parhaimmillaan sydäntä ja henkeä, hyviäkin elämänarvoja, solidaarisuutta ja heikoimpien auttamista. Olisivatko uskontoon perustuvat arvot parempi vaihtoehto kuin se että raha ja muut pinnalliset asiat ovat ainoita arvoja? En toki väitä, että nämä olisivat ainoat vaihtoehdot. Nykykapitalismi on kuitenkin uhka myös kodin, uskonnon ja isänmaan kaltaisille ”perusarvoille”, mitä Tapani Ruokanen ja monet muut nykymenoa puolustavat oikeistolaiset eivät tunnu ymmärtävän.
Marxin kuuluisa oopium-sitaatti löytyy muuten vast′ikään suomeksi ilmestyneestä teoksesta Hegelin oikeusfilosofian kritiikkiä (Minerva, SoPhi-sarja 2009).
