”Valtioiden välisissä suhteissa isot tekevät mitä tahtovat ja pienet saavat kärsiä kaiken mikä on pakko kärsiä.”
Näin totesi kreikkalainen historioitsija Thukydides 2 500 vuotta sitten. Vähänpä on maailma tässä välissä muuttunut! Se nähdään tällä hetkellä akuutin traagisesti Gazassa, Ukrainassa, Länsi-Saharassa… Isojen apulupauksiin ei kannattaisi luottaa, niin houkuttelevalta kuin se pienistä valtioista tuntuukin. ”Jälkimaailma, seiso täällä omalla pohjallasi äläkä luota vieraan apuun”, muistuttaa Augustin Ehrensvärd yhä marmoritaulun tekstissä Suomenlinnassa. Tätä ohjetta jälkimaailma on kovin harvoin malttanut noudattaa. Jonkinlainen poikkeus oli Suomen sotien jälkeinen ulkopolitiikka, Paasikiven–Kekkosen linja. Niin epäsuosittu kuin linja nykyisessä ulkopoliittisessa keskustelukulttuurissa onkin, sillä turvattiin vaikeissa oloissa menestyksellisesti kaikkein tärkein, rauhan säilyminen, samaan aikaan kun Suomen toimintavapauksia ja yhteistyötä lännen suuntaan asteittain lisättiin. Myös taloudellisilla ja sosiaalisilla mittareilla nuo vuosikymmenet olivat valtavan edistyksen aikaa.
Vaihtoehdot harjoitetulle ulkopolitiikalle taisivat tosin olla vähissä. Välttämättömyydestä tehtiin hyve, mutta se kannatti. Suomi oli subjekti, joka otti ohjat omiin käsiinsä spinozalaisessa hengessä: ”Vapaus on sitä, että tietää mikä on välttämätöntä.”
Mutta palataan nykytilanteeseen. Käynnissä on palestiinalaisten kansanmurha Gazassa ja yhä enemmän myös Länsirannalla. Hampaisiin saakka aseistautunut Israel tekee mitä tahtoo ja palestiinalaiset saavat kärsiä kaiken mikä on pakko kärsiä. Dehumanisaatio on totaalista.
Tukea palestiinalaiset eivät saa käytännössä mistään. Vaikka Euroopassa laajasti tuomitaan Israelin toimet, teot puhuvat aivan toista kieltä. EU on solminut vapaakauppasopimuksen Israelin kanssa, ja Suomikin harjoittaa Israelin kanssa jatkuvasti asekauppaa.
Vaikka Yhdysvallatkin Joe Bidenin kaudella välillä kehotti Israelia malttiin ja oli kritisoivinaan ihmisoikeusloukkauksia, tosiasiassa se toimitti Israelille suoraa aseapua Gazan kansanmurhan toteuttamiseen. Kaksoisstandardit suhtautumisessa toisaalta Venäjän toimiin Ukrainassa ja toisaalta Israelin toimiin palestiinalaisalueilla ovat vieneet Yhdysvaltojen ja Euroopan maiden ”arvopohjaiselta” ulkopolitiikalta uskottavuuden muun maailman silmissä.
Kaksoisstandardit näkyvät myös vaikkapa täysin erilaisessa suhtautumisessa Syyrian toisaalta edelliseen ja toisaalta nykyiseen hallintoon. Al Assadin julmaa hallintoa lännessä vastustettiin jyrkästi. Nyt mitkään siviiliväestön laajamittaiset surmaamiset ja muut ihmisoikeusrikokset eivät ole esteenä yhteistyölle, kun Syyrian uusi jihadistihallinto yksityistää maansa taloutta avatakseen sitä länsimarkkinoille. Tämäkin koskee aivan yhtä lailla sekä Yhdysvaltoja että EU-maita.
Suurvaltapolitiikassa puheet ”arvoista”, ihmisoikeuksista, demokratiasta ja muista hyvistä asioista ovat enimmäkseen – niin, puheita ja pintakuorrutusta. Viime kädessä valtioiden politiikkaa ohjaavat niiden omat valtapoliittiset pyrkimykset: olemassaolevien asemien turvaaminen, vahvistaminen ja laajentaminen. Donald Trumpin aikana uutta on se, miten avoimesti hän tuo tämän esiin ja miten härskisti hän sitä pyrkii toteuttamaan. Hän on pudottanut kaikki viikunanlehdet pois ja kaikki näkevät itsekkään (suur)valtapolitiikan kaikessa alastomuudessaan. Toki hän on myös vienyt ”America first” -politiikkansa aivan uusiin sfääreihin havitellessaan jopa Yhdysvaltojen maapinta-alan laajentamista.
Jos joku luulee Yhdysvaltojen vasta Trumpin kaudella ryhtyneen muista piittaamattoman suurvaltapolitiikan harjoittajaksi, hän erehtyy kuitenkin pahasti. Toisen maailmansodan jälkeinen maailmanhistoria on täynnä Yhdysvaltojen aloittamia sotia, pommituksia milloin mihinkin maahan milloin mistäkin syystä, sisällissotien osapuolten julmankin toiminnan avustamista ja rahoittamista, täydellistä piittaamattomuutta ihmisoikeuksista ja kansainvälisistä sopimuksista.
Mutta monesti noita toimia on perusteltu ylevillä arvoilla ja periaatteilla. Ne ovat olleet viikunanlehtiä, joilla taloudelliset ja valtapoliittiset pyrkimykset on peitetty. Nyt ei ole sen sijaan jäänyt kenellekään epäselväksi esimerkiksi se, kuinka Trump kiristi mineraalisopimuksellaan Ukrainalta luonnonvaroja hyödynnettäväkseen. Toki Trumpin linjaan liittyy myös vahva tendenssi vähentää puuttumista muun maailman asioihin silloin, kun sen hyöty Yhdysvaltojen kannalta arvioidaan liian heikoksi tai panokset liian isoiksi.
”Koko Balkan ei ole edes yhden preussilaisen sotilaan arvoinen”, totesi Otto von Bismarck 1870-luvulla. Nyt Trump pohtii vastaavasti, minkä arvoinen Ukraina on Yhdysvalloille, vaikkei kyse olekaan sotilaista vaan aseavusta ja muusta yhteistyöstä.
Tämän päivän näkökulmasta on selvää, että Ukrainan johto teki kohtalokkaan virheen, kun se keväällä 2022 keskeytti jo pitkällä olleet ja alustavaan sopimusluonnokseen johtaneet rauhanneuvottelut Venäjän kanssa. (Saksalainen Die Welt -lehti julkaisi salaisen sopimusluonnoksen huhtikuussa 2024). Keskeyttämisen taustalla olivat tiettävästi muun muassa länsivaltojen aseapulupaukset ja niiden myötä kohentunut luottamus menestykseen rintamalla. Kuinka on käynyt? Mittavasta aseavustakin huolimatta Venäjä miehittää yhä huomattavaa osaa Ukrainan alueesta. Kuolleita, haavoittuneita ja kotinsa menettäneitä on päivä päivältä enemmän. Hirvittävistä uhrauksista huolimatta tilanne ei ole kääntynyt paremmaksi. Jos nyt käynnissä olevat rauhantunnustelut johtavat tulitaukoon tai jopa rauhansopimukseen, rauhanehdot tulevat todennäköisesti olemaan Ukrainan kannalta paljon huonommat kuin ne olisivat olleet kolme vuotta sitten. Jos rauhaa ei synny nytkään, seuraavalla kerralla ehdot saattavat olla vieläkin huonommat.
Kyse ei ole pelkästään siitä, että Yhdysvaltojen linja on muuttunut Trumpin presidenttiyden myötä. Joe Bideninkaan kaudella aseapupäätökset eivät olleet helppoja. Vaikka presidenttinä olisi nyt Biden tai Kamala Harris, loputtomiin aseiden virta tuskin silloinkaan jatkuisi. Neuvottelut olisivat edessä ennemmin tai myöhemmin. Myös riskit sodan laajentumisesta ja jopa ydinaseiden käyttämisestä kasvavat, mitä pitempään sota jatkuu. Toivottavasti tämä ymmärretään myös massiivisen sotilaallisen varustautumisen ja Ukrainan aseellisen tukemisen nimiin vannovissa EU-maissa.
Suurvallalle varsin tyypillistä toimintaa on se, että yllytetään konfliktin osapuolta taistelemaan (tässä tapauksessa puolustustaistelua) ja luvataan tukea sitä voittoisaan loppuun asti, kunnes se sitten tilanteen pitkittyessä ja olosuhteiden vaikeutuessa jossakin vaiheessa jätetäänkin yksin. Käteen jäävät vain mittaamattomat inhimilliset kärsimykset, joiden vastineeksi ei ehkä saada lopulta yhtään mitään. Tässä mielessä Ukrainassakin tarvittaisiin nyt ehrensvärdiläis-paasikiviläistä viisautta realiteettien tunnustamisessa.
Kun Trump pudottelee viikunanlehtiä, tilanne on aiempaa otollisempi sille, että tietoisuus suurvaltapolitiikan karusta todellisuudesta lisääntyisi myös muualla. Se on yksi avain, välttämätön vaikkei vielä riittävä edellytys, myös ihmisten mobilisoitumiselle toimimaan globaalin rauhan ja oikeudenmukaisuuden puolesta.
Thukydideksen ja Bismarckin sitaatit olen poiminut professori Keijo Korhosen postuumisti julkaistusta kirjasta Hulluudesta jolla maailmaa hallitaan. Ehkäpä palaan kirjan antiin vielä erikseen.
