Kaksivaiheisella presidentin kansanvaalilla on taipumus tuottaa tarpeetontakin, keinotekoista vastakkainasettelua, kun toisella kierroksella on valittava kahden ehdokkaan välillä. Itse kannattaisin mieluummin vaalitapaa, jossa on vain yksi kierros, mutta äänestäjä saa valita useamman kuin yhden ehdokkaan ja asettaa heidät keskinäiseen mieluisuusjärjestykseen.
Positiivisena puolena nykyisessä järjestelmässä on kuitenkin se, että toisen kierroksen keskusteluissa on mahdollisuus päästä kahden ehdokkaan kesken pureutumaan asioihin syvemmälle kuin isolla ehdokasjoukolla. Ehdokkaiden väliset linjaerot saadaan pengottua huolellisemmin esiin.
Pekka Haaviston (valitsijayhdistys / vihr.) ja Alexander Stubbin (kok.) välisessä kamppailussa näin on todella käynyt.
Vaikka suuri linja Suomesta sotilaallisesti liittoutuneena maana on yhteinen ja molemmat ehdokkaat ovat valitettavasti esimerkiksi Suomen ja Yhdysvaltojen välisen DCA-puolustusyhteistyösopimuksen kannalla, huomattavia eroja on siinä, kuinka syvään ehdokkaat Yhdysvaltojen suuntaan kumartavat. Stubb ei jättäisi Suomelle ja itselleen presidenttinä minkäänlaista liikkumavaraa omaan toimintaan Venäjä-suhteissa, vaan kysyisi yhteydenpitoon luvan Yhdysvalloista. Stubb haluaisi Suomeen Naton alaesikunnan ja haluaa Suomen osallistuvan ilman mitään rajoitteita Naton ydinasetoimintaan.
”Nyt meillä on mahdollisuus saada ydinasepelote”, Stubb sanoi Ylen vaaliväittelyssä ja jatkoi myöhemmin: ”Ydinasepelote on keskeinen osa meidän turvallisuuttamme tänä päivänä.” (Sivumennen sanoen nämä lauseet ovat keskenään ristiriidassa – toisen mukaan meillä on jo ydinasepelote, ensimmäisen mukaan meillä on vasta mahdollisuus saada se.)
Haavisto on muistuttanut Suomen nykyisestä ydinenergialaista, joka ei salli ydinaseiden maahantuontia eikä kauttakulkua. Stubb on vihjannut, että lakia voidaan muuttaa. Vielä 3. tammikuuta kuvatussa Kulttuurivihkojen haastattelussa Haavisto arvioi, ettei ydinenergialain muuttamiseen ole paineita ja mainitsi, että presidenttiehdokkaista vain Sari Essayah (kd.) on puhunut tarpeesta muuttaa ydinenergialakia ja hänkin ainoastaan pienydinvoimaloiden mahdollistamiseksi, ei ydinaseiden osalta. Nyt vaalien toisella kierroksella tilanne näyttää jo aivan toiselta, ja juuri kanta ydinenergialakiin on toisen kierroksen ehdokkaiden yksi selvimmistä erottavista tekijöistä. Jo aiemmin kyllä oli yleisessä tiedossa, että kokoomuksessa on haluja ydinenergialain muuttamiseen.
Kuten Kulttuurivihkojen ensimmäisen kierroksen vaalistudiossa professori Markku Kangaspuro totesi, rajoitteiden poistaminen ydinaseilta merkitsisi käytännössä sitä, että Suomen kautta voitaisiin kuljettaa ydinaseita tai niitä voitaisiin väliaikaisesti sijoittaa tai varastoida tänne. Lisäksi Suomen tulevat F-35-hävittäjät on mahdollista muuttaa ydinohjuksia ampuviksi alustoiksi. Juuri presidentinvaalien toisen kierroksen alla viime tiistaina julkistettiin Ulkopoliittisen instituutin ja Tampereen yliopiston tutkimus, jossa esitettiin tätä yhtenä vaihtoehtona, jolla Naton ydinasetoimintaan voidaan osallistua.
(Kirjoitus jatkuu kuvan jälkeen.)
Ydinasekysymys on nyt nostettu pöydälle, ja asetelma vaalien toisella kierroksella on selvä: jos haluat Suomeen tuomiopäivän aseita, äänestät Stubbia. Jos et halua, äänestät Haavistoa.
Keskustelusta kuitenkin puuttuu jotakin olennaista: se, mistä ydinaseissa viime kädessä on kyse. Niitä käsitellään vain pelotteena, jolla voidaan ennaltaehkäistä Venäjän hyökkäys tavanomaisin asein. Sen sijaan en ole huomannut toimittajien tai Haavistonkaan nostavan esiin sitä riskiä, että ydinaseita oikeasti käytettäisiin. Siitä seuraava hävitys on niin totaalista, että kyse on riskistä, jollaista ei pitäisi olla lainkaan.
Presidentti Sauli Niinistö asiasta kyllä varoitti hätkähdyttävällä tavalla viime syyskuussa: ”Se riski, että atomiaseet alkavat puhua, on aivan valtava. Kyllä se merkitsee loppua.” Tästä tulee päättäjillä olla takaraivossa käsitys, Niinistö korosti Ukrainan tilanteesta puhuessaan.
Oli ydinsodan riski miten epätodennäköinen hyvänsä, sitä ei ole syytä ottaa edes tavanomaisen sodan uhan torjumiseksi. On muistettava, että riskissä ei ole kyse pelkästään siitä, että joku osapuoli tietoisesti haluaisi aloittaa ydinsodan. Historiassa on ollut useita läheltä piti -tilanteita, joissa väärin tulkitut havainnot ovat olleet vähällä johtaa ydinasehyökkäyksen käynnistämiseen. Jopa kylmän sodan jälkeen, suurvaltapoliittisten jännitteiden ollessa vähäisiä, tammikuussa 1995 venäläiset tutkavalvojat luulivat norjalaista revontulien tutkimukseen käytettyä rakettia ydinohjukseksi, presidentti Jeltsin aktivoi ”ydinaseavaimensa” ja ydinsukellusveneet siirtyivät taisteluvalmiuteen – kunnes onneksi havaittiin, ettei raketti ollut lentämässä Venäjän ilmatilaan.
Yhdysvaltojen sotilaallinen toiminta Venäjän rajan läheisyydessä DCA-sopimuksen myötä lisää sellaisia jännitteitä, jotka voivat johtaa kohtalokkaisiin virhearvioihin. Jos Suomi lisäksi vielä poistaa ydinaseisiin liittyvät rajoitteet lainsäädännöstään, epäluuloihin on entistä enemmän aihetta.
Mitä vielä vaalikeskusteluihin kaivattaisiin? Enemmän puhetta rauhasta. Millaisia luottamusta lisääviä toimia jo nykyisissä olosuhteissa voitaisiin tehdä? Miten voitaisiin luoda jonkinlaista tiekarttaa kohti rauhaan Ukrainassa ja vakaampiin oloihin Euroopassa laajemmin? Sotilaallisen varustautumisen lisääminen ei voi olla tähän vastaus.
Entä miten Suomen tulisi edistää ydinaseriisuntaa? Nythän Suomen suhtautuminen YK:ssa neuvoteltuun ydinaseet kieltävään sopimukseen on muuttunut Nato-jäsenyyden myötä entistäkin penseämmäksi.
Valittiin presidentiksi kumpi tahansa ehdokkaista, kansalaiskeskustelun ja -toiminnan on jatkuttava. Vaalikeskustelut eivät riitä asioiden kunnolliseen hahmottamiseen. Juuri vaalien jälkeen 13. helmikuuta Kulttuurivihkot järjestää Rauhanväki-ryhmän kanssa avoimen keskustelutilaisuuden ”Suomi supervallan apurina – miten DCA-sopimus muuttaa turvallisuusympäristöämme?”.
