Viimeisen alle vuoden aikana merkittävä osa Suomen intellektuelleista on poistunut ajasta ikuisuuteen: heinäkuussa Claes Andersson, marraskuussa Leif Salmén, tammikuussa Jörn Donner ja nyt huhtikuussa Pentti Linkola. He kaikki olivat lukeneita, monipuolisesti sivistyneitä ihmisiä, kirjailijoita ja yhteiskunnallisia vaikuttajia. He eivät epäröineet ottaa kantaa ja lausua kärkkäästikin mielipiteitään julkisuudessa. Heidän työtään ja asennettaan saattoi arvostaa, vaikkei olisikaan ollut heidän kanssaan aina samanmielinen (ja mahdotontahan samanmielisyys olisikin ollut, ainakin heidän kaikkien kanssaan yhtä aikaa). He olivat suuria persoonia, jollaisia ei enää valmisteta. He ovat antaneet vaikutteita ja inspiroineet useita sukupolvia. Myös omaan ajatteluuni ja ymmärrykseeni yhteiskunnasta, jossa elämme ja kuolemme, heidän vaikutuksensa on ollut suuri.*
Linkolan tunsin jo lapsuudestani saakka, Salméniin tutustuin aikuisiällä työn merkeissä. Anderssonin tapasin pari kertaa ohimennen, Donnerin kanssa olin vain sähköpostiyhteydessä jonkin kerran. Henkilökohtaisen tuntemisen asteesta riippumatta heidän persoonansa, estetiikkansa ja eetoksensa ovat jättäneet vahvan jälkensä julkisuuden sekä heidän kirjojensa (Donnerin kohdalla myös elokuvien) välityksellä.
He eivät valinneet suoraviivaista elämänuraa vain lääkärinä, toimittajana, elokuvatuottajana tai biologina, vaan loivat elämästään oman kuvansa – hoitivat ammatilliset velvollisuutensa mutta tekivät myös vitaalisesti sitä mikä kulloinkin tuntui tärkeimmältä. Ulospäin suuntautuva julkinen toiminta ja osallistuminen oli keskeinen osa heidän maailmassa olemistaan. Jokaisella oli siihen omat syynsä, joista selkeimmin hahmottuvat Linkolalla syvä rakkaus luontoon ja epätoivo sen tuhoutumisesta sekä Anderssonilla heikko-osaisimpien ja päähänpotkituimpien kanssaihmistemme oikeuksien ajaminen. Salmén hiillosti tv-toimittajana valtaapitäviä ja esseistinä piirsi näkemyksellisesti laajoja kaaria Euroopan historiasta nykypäivän politiikkaan. Donnerin profiloitumista on vaikea tiivistää edes tässä määrin. Hän provosoi ja pyrki rikkomaan tabuja, mutta ei esittänyt mitään vaan oli oma itsensä ja utelias moneen suuntaan – lähes maaninen osallistumaan, toimimaan ja saamaan aikaan.
Andersson ja Donner toimivat kaiken muun ohessa ammattipoliitikkoina, Salmén pysytteli tarkkailijana ja terävänä kommentaattorina. Linkola vastusti armottomana toisinajattelijana koko demokraattista järjestelmää ja viihtyi paremmin ulkotöissä kuin vallan kammareissa.
Toki on huomioitava tässä nelikossa myös se, että he olivat kaikki miehiä ja kolme heistä suomenruotsalaisia. Kaikki olivat myös lähtöisin porvarillisista sivistyssuvuista. Nämä ominaisuudet ovat olleet pikemminkin sääntöjä kuin poikkeuksia intellektuelleiksi nousseiden tai nostettujen suomalaisten parissa. Tämä kertoo tietysti siitä, millaisista lähtökohdista sivistyksen ja vapaan itsensä toteuttamisen piiriin on Suomessa ollut mahdollista päästä.
Olen yrittänyt miettiä, onko nuoremmissa sukupolvissa sellaisia, joita voisi verrata tämän nelikon kaltaisiin sivistyneisiin, aatteellisiin ja osallistuviin kirjailijoihin. Mietintöjen tulokset ovat jääneet laihoiksi. Jokainen ihminen on tietysti oman aikansa lapsi, eikä tältä ajalta pidä odottaakaan, että se tuottaisi juuri samanlaisia intellektuelleja, joita kehittyi vaikkapa 1960-luvulla nuoruuttaan eläneistä. Tässä ajassa huolestuttavalta tuntuu kuitenkin laaja-alaisen sivistyksen puute. Väestö on koulutetumpaa kuin koskaan, mutta yliopistoissa kannustetaan mahdollisimman nopeasti suoritettaviin putkitutkintoihin, työelämä on yhtä suorittamista ja digiloikkaa ja yhteiskunnallinen liikehdintä jää usein pinnalliseksi some-kaahotukseksi.
Onko tässä maailmassa kokonaisvaltainen yhteiskunnan tarkastelu yhdistettynä vankkaan kulttuuri- ja sivistyspohjaan ja kirjoittamisen paloon yhä harvinaisemmaksi käyvä ilmiö? Andersson, Salmén, Donner ja Linkola saattoivat nousta yksittäisinä vahvoina persoonina esiin oman aikansa laajasta sivistyneistön joukosta. Mutta jos tällaista laajaa pohjaa ei ole eikä sivistystä osata arvostaa, ei potentiaalisilla merkkihenkilöillä ole alustaa mistä ponnistaa eikä heidän sanomallaan myöskään ole kaikupohjaa. Nyt, kun vanhan polven intellektuellit ovat poistumassa joukostamme, on hyvä tilaisuus vaatia perinteisen sivistyksen kunnianpalautusta aikana, jolloin kaikki vanha tuntuu hajoavan eikä mitään uutta järjestystä ole vielä näkyvissä.
* Claes Anderssonin vuonna 1967 ilmestyneen runokokoelman nimi on Samhället vi dör i. Nimeen kätkeytyy ironinen viittaus tuon aikaiseen lukion yhteiskuntaopin oppikirjaan Samhället vi lever i.