Helsingin Sanomat huomioi Sivusilmin-palstallaan (9.3.2010) Kulttuurivihkojen tuoreen toisinajattelu-teemaisen numeron (1/2010) ilahduttavan myönteisesti.
Taas nähtiin, että valtajulkisuudella on vaikutusta. Saimme tällä viikolla huomattavasti normaalia enemmän uusia tilauksia.
Toimittaja Pekka Wahlstedtin hyvässä esittelyssä puutun vain yhteen kohtaan:
”1970-luvun alkupuolella perustettu Kulttuurivihkot leimautui taistolaisen kulttuuriväen äänitorveksi, jota ei parhaalla tahdollakaan voinut pitää toisinajattelevana. Mutta ajat ovat muuttuneet.”
Tämä ilmentää aika erikoista historiankäsitystä: aivan kuin Suomi olisi ollut 1970-luvulla ”taistolainen” maa. Tosiasiassa eduskunnassa oli porvarienemmistö ja taistolaiset olivat vasemmiston sisälläkin melko marginaalinen ryhmä. He olivat nimenomaan toisinajattelijoita, jotka voimakkaasti kyseenalaistivat silloisen valtapolitiikan. Toinen asia on sitten se, että he eivät puolustaneet neuvostoliittolaisia toisinajattelijoita ja että toisinajattelua omissa porukoissa ei juuri suvaittu, vaan joukon piti olla yhtenäinen. Wahlstedt lienee tarkoittanut näitä asioita, vaikka kirjoittaakin toisin.
