Presidentinvaalien toiselle kierrokselle päässeen Alexander Stubbin (kok.) ulkopoliittinen suuntautuminen ei ole koskaan jäänyt epäselväksi. Jo ulkoministeriaikanaan hän totesi avoimesti olevansa ”hyvin USA-mielinen”. Presidentinvaalikampanjansa aikana hän on linjauksissaan sitonut Suomen vähäisetkin ulkopoliittiset ratkaisut täysin Yhdysvaltoihin.
”Keskusteluyhteys Venäjän presidenttiin riippuu siitä, mitä meidän läntiset liittolaisemme toivovat. Tämä on sellainen kysymys, jossa ei voida missään nimessä sooloilla”, Stubb sanoi Suomen Yrittäjien presidenttitentissä lokakuussa (Helsingin Sanomat 7.10.2023).
Yhdysvaltalaisen Politico-lehden haastattelussa hän puhui samasta teemasta. Jos seuraavien kuuden vuoden aikana ylipäänsä olisi mahdollisuus normaaleihin suhteisiin Venäjän kanssa, sen tulisi perustua ”mandaattiin liittolaisiltamme”. Putinin kanssa puhuminen tulisi kyseeseen vain, jos ensin ”Joe Biden soittaa Suomen presidentille”.
Tällaiset linjaukset ovat tyrmistyttäviä itsenäisen valtion presidentiksi pyrkivän poliitikon suusta. Stubb edustaa äärimmäistä uussuomettumista. Hän on meidän aikamme taistolainen – tai jopa vielä enemmän rähmällään Washingtoniin päin kuin 1970-luvun taistolaiset olivat Moskovan suuntaan.
Kyse ei ole nyt siitä, onko Suomen presidentin nykytilanteessa aiheellista esimerkiksi pitää yllä keskusteluyhteyttä Putinin kanssa. Oltiin tästä mitä mieltä tahansa, tällaisista asioista kuuluu päättää Suomessa, Suomen omista lähtökohdista. Stubb sen sijaan tanssisi linjaustensa mukaan täysin Yhdysvaltojen pillin mukaan. Hän olisi presidenttinä vieraan vallan kätyri Suomen huipulla.
On huomattava, että Nato-jäsenyys tai edes DCA-puolustusyhteistyösopimus Yhdysvaltojen kanssa ei vie Suomelta omaa ulkopolitiikkaa. Suomen presidentillä on edelleen täysi vapaus keskustella kenen kanssa tahansa – vaikka ”Kiinan keisarin kanssa”, Paavo Lipposen taannoista letkautusta lainaten – kyselemättä mistään lupia, ellei sitten itse itseltään tätä vapautta vie.
Myös Stubbin vastaehdokas Pekka Haavisto on korostanut yhteistyötä ja koordinointia Nato-liittolaisten kesken Suomen linjauksia määriteltäessä. Haaviston ja Stubbin välillä on silti merkittäviä eroja. Ylen vaalikonevastausten mukaan Stubb kannattaa ydinaseiden sallimista Suomen alueella, kun taas Haavisto vastustaa sitä. Nykyisellään Suomen ydinenergialaki kieltää ydinaseiden tuonnin Suomeen. Nato-maiden joukkojen pysyvästä sijoittamisesta Suomeen Stubb on vastannut olevansa ”jokseenkin samaa mieltä” ja Haavisto ”jokseenkin eri mieltä”. Kysyttäessä Suomen sotilaiden sijoittamisesta Ahvenanmaalle, mikä merkitsisi Ahvenanmaan demilitarisoidun aseman ja sitä koskevan kansainvälisen sopimuksen yksipuolista purkamista, Stubb ei ole ottanut kantaa, kun taas Haavisto vastustaa ajatusta.
Kaiken kaikkiaan Haavisto edustaa tässä tarkastelussa pysyvyyttä suhteessa presidentti Sauli Niinistön edustamaan nykylinjaan, kun taas Stubbilla näyttää olevan houkutusta lähteä seikkailupolitiikan tielle. Kyse ei ole nyt ehdokkaiden puoluetaustoista. Kokoomustaustainen Niinistö on korostanut (Helsingin Sanomissa 7.9.2023), ettei Nato ole tehnyt Suomesta ”suurempaa” eikä presidentti ole nyky-Suomessa erityisesti ”Nato-presidentti”, vaan ”presidentin on johdettava ulkopolitiikkaa joka suuntaan”. Stubb puolestaan on nimenomaan todennut Tasavallan presidentin olevan Suomessa jatkossa ”lännen presidentti ja Nato-presidentti”.
Ero on melkoinen – Stubb on tekemässä irtiottoa Niinistön linjasta. Isänmaallisen, itsenäisyysmielisen kokoomuslaisenkin kuuluu näissä vaaleissa äänestää Haavistoa.
