Esittelyssä vuoden 2010 kaksikymmentä laadukkainta ensi-iltaelokuvaa valintaperusteluineen.
1. Valkoinen nauha (Das weiβe Band – Eine deutsche Kindergeschichte, Saksa/Itävalta 2009) Michael Haneken Cannes –voittajassa salaperäiset onnettomuudet rikkovat näennäisen harmonian 1900-luvun alun konservatiivisessa saksalaiskylässä. Moniselitteisessä ja painostavassa elokuvassa tapahtumien yllä leijuu selittämätön väkivallan uhka.
2. Kesähetket (L´heure d´éte, Ranska 2008)
Viime vuosien hienoimpiin lukeutuvassa ranskalaiselokuvassa sisarukset haluavat myydä suvun edesmenneen matriarkan (Edith Scob) kesähuvilan ja arvokkaan taidekokoelman. Kiireettömässä draamassa on teemana kaiken katoavaisuus.
Olivier Assayasin ohjaustyö tuli levitykseen Suomessa pari vuotta jälkijunassa, mutta hyvä näinkin. Sittemmin Assayas on jo ehtinyt saada valmiiksi suuritöisen kansainvälisen tuotannon, Carlosin (2010).
3. Profeetta (Un prophète, Ranska /Italia 2009)
Jacques Audiardin intensiivisessä vankilakuvauksessa nuori arabimies (Tahar Rahim) saa oppia kantapään kautta linnaelämän kirjoittamattomat säännöt.
Audiard ohjaa taidolla pääosin amatööreistä koostuvaa näyttelijäkaartia. Kokenut ammattilainen Niels Arestrup tekee vaikuttavan roolityön korsikalaisena rikollispomona. Elokuvan lopetus ei ole täysin tyydyttävä, mutta kyseessä on kokonaisuutena tekijänsä hallituin teos.
4. Enter the Void (Ranska/Saksa 2009)
Mielet räjäyttävä elokuvatrippi Tokiossa poliisin luotiin kuolleen nuoren amerikkalaismiehen (Nathaniel Brown) sielunvaelluksesta. Ohjaaja Gaspar Noé ei pyri mielistelemään katsojia, ja tuloksena on kompromissit kaukaa kiertävä arthouse –helmi.
5. Somewhere (USA 2010)
Sofia Coppolan elokuvassa luodaan katsaus Hollywoodin tähtiloiston taakse. Päähenkilö on Stephen Dorffin näyttelemä jonkin sortin leffatähti, joka ei halua tai osaa ottaa elämässään vastuuta yhtään mistään. Ex-vaimon luona asuva tytärkin (Elle Fanning) on hänelle täysin vieras.
Elokuvassa kuvataan ohjaajan edellisten töiden tavoin vieraantuneisuutta. Coppola ei ole toki mikään Antonioni, mutta kaiken kaikkiaan positiivinen yllätys edellisen elokuvan, Marie Antoinetten (2006), jälkeen.
6. Hassut hurjat hirviöt (Where the Wild Things Are, USA/Saksa 2009)
Spike Jonzen erinomainen lastenelokuva avautunee parhaiten hieman varttuneemmille. Maurice Sendakin kirjaan pohjautuva satu on persoonallinen sukellus seikkailuhenkisen pikkupojan (Max Records) mielikuvitusmaailmaan.
Tarinaa voi verrata Liisan seikkailuihin ihmemaassa, josta Tim Burton teki viime vuonna vähemmän onnistuneen, liikaa tietokonetehosteilta maistuvan filmatisoinnin.
7. Submarino (Tanska/Ruotsi 2010)
Dogma –elokuva Juhlien (1998) ohjaajan Thomas Vinterbergin tanskalaisdraamassa rikkinäisen lapsuuden viettäneistä veljeksistä toinen on aikuisena väkivaltarikoksista tuomittu linnakundi ja toinen huumeiden orja.
Vaikuttavaa inhorealismia, jota lievittämään ei ole lisätty väkinäistä huumoria kuten usein kotimaisissa elokuvissa.
8. Inception (USA/Iso-Britannia 2010)
Leonardo DiCaprion johtamat teollisuusvakoilijat tunkeutuvat ihmisten uniin ja alitajuntaan Christopher Nolanin näyttävässä tieteiskuvitelmassa. Freudilaiset voivat ihmetellä, miksi elokuvasta puuttuu tyystin seksuaalisuus.
Nolanin visiot ovat suodattuneet Hollywoodin armottoman koneiston läpi, mutta jäljelle on jäänyt omaperäistäkin sisältöä.
9. Kangastuksia (Les amours imaginaires, Kanada 2010)
Näyttävästi tyylitellyssä kanadanranskalaisessa draamakomediassa erottamattomat ystävykset Marie (Monia Chokri) ja Francis (ohjaaja Xavier Dolan) rakastuvat samaan nuorukaiseen (Niels Schneider).
Dolanin elokuva yhdistelee 1950-luvun nostalgiaa ja 1960-luvun ranskalaista uutta aaltoa. Kyseessä onkin eräänlainen päivitetty ja käänteinen queer –versio Godardin elokuvasta Maskuliini feminiini (1966).
10. Kosto (Hævnen, Tanska/Ruotsi 2010)
Ohjaaja Susanne Bier palasi muutaman vuoden tauon jälkeen yhteistyöhön pitkäaikaisen käsikirjoituskumppaninsa Anders Thomas Jensenin kanssa. Tuloksena on kaksikon paras elokuva, tarina kostosta, anteeksiannosta ja hyvinvointivaltion kääntöpuolesta.
Bier ja Jensen eivät ole aivan päässeet eroon muutamista perisynneistään. Kerronta on loppua kohden venytettyä, ja elokuva on jopa liiallisuuksiin asti maailmoja syleilevä ja poliittisesti korrekti.
11. Paha poliisi – Määräsatama New Orleans (The Bad Lieutenant: Port of Call – New Orleans, USA 2009)
Werner Herzogin hyvin vapaa uudelleenfilmatisointi Abel Ferraran kulttiklassikosta Paha poliisi vuodelta 1992. Oikeastaan niissä on samaa vain nimi.
Nicolas Cage tekee vimmaisen roolityön päihderiippuvaisena korruptoituneena kyttänä, josta tulee epätodennäköinen sankari hirmumyrskyn runtelemassa New Orleansissa.
Herzogin onnistunein fiktioelokuva sen jälkeen, kun hänen yhteistyönsä Klaus Kinskin kanssa päättyi 1980-luvun lopulla.
12. Katseeseen kätketty (El secreto de sus ojos, Argentiina/Espanja 2009)
Parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin yllättäen viime keväänä voittaneessa argentiinalaisdraamassa ruoditaan maan sotilasdiktatuurin aikaisia traumoja. Yllätyksellistä trillerijuonta on höystetty turhankin siirappisella romantiikalla.
13. Vuohia tuijottavat miehet (The Men Who Stare at Goats, USA/Iso-Britannia 2009)
Grant Heslovin ohjaamassa elokuvassa kerrotaan paranormaaleihin ilmiöihin erikoistuneesta USA:n armeijan salaisesta yksiköstä. Älyvapaalta kuulostava juoni perustuu todellisiin tapahtumiin!
George Clooneyn ja Ewan McGregorin tähdittämä musta komedia on viime vuosien parhaita Yhdysvaltojen sotapolitiikkaa kritisoivia elokuvia, ja varmasti hulvattomin.
14. Up in the Air (USA 2009)
Jason Reitmanin draamakomediassa George Clooney näyttelee vannoutunutta poikamiestä ja kyynikkoa, jonka työnkuva ei ole niitä mairittelevimpia: yritykset palkkaavat hänet erottamaan työntekijöitä puolestaan.
Varsin onnistunut yhdistelmä aikuisten sinkkudraamaa ja yhteiskunnallista satiiria. Oivaltava käsikirjoitus olisi tarjonnut mahdollisuuden parempaankin lopputulokseen.
15. A Single Man (USA 2009)
Christopher Isherwoodin romaaniin (1964) pohjautuvassa draamassa kaappihomo yliopistoprofessori (Colin Firth) päättää vihdoin elää täysillä. Tom Fordin ohjaustyössä ajankuva 1960-luvun Los Angelesista on enemmän unenomainen kuin realistinen.
Elokuvan roolitus ei ole kaikilta osin onnistunut, mutta yleensä melko puiseva Firth tekee pääosassa vahvan suorituksen.
16. The Ghost Writer (Ranska/Saksa/Iso-Britannia 2010)
Ewan McGregorin esittämä anonyymi kirjailija saa tehtäväkseen haamukirjoittajaa skandaaleissa rypeneen Britannian pääministerin (Pierce Brosnan) omaelämäkerran.
Kaiken kokeneen veteraanin Roman Polanskin ohjaama jännityselokuva etenee vaivattomasti. Euroopan elokuva-akatemian Ghost Writerille taannoin myöntämät hulppeat viisi palkintoa (muun muassa paras elokuva ja ohjaus) olivat kuitenkin jo lievää liioittelua.
17. You Will Meet a Tall Dark Stranger (USA/Espanja 2010)
Woody Allen jatkaa moraalitarinoidensa sarjaa Lontooseen sijoittuvalla draamakomedialla, joka on tekijänsä 2000-luvun nautittavimpia.
Allenin henkilöhahmot jatkavat parisuhdeleikkiään elokuvasta toiseen, ja etsivät samalla oikotietä onnelliseen elämään. Edelleen elokuvan per vuosi työstävän 75-vuotiaan Allenin viimeisimmät ohjaustyöt noudattavat samaa kaavaa, mutta niistä löytyy aina myös tuoreita näkökulmia.
18. Gainsbourg – tarina legendasta (Gainsbourg [Vie héroique], Ranska/USA 2010)
Joann Sfarin omaleimaisessa elämäkertakuvauksessa rumasta juutalaispojasta kasvaa maailmankuulu ja naisten piirittämä lauluntekijä Serge Gainsbourg (Eric Elmosnino).
Gainsbourgin vaiherikasta elämää varjostivat ulkonäkötraumat. Elokuvassa hänen alter egonaan nähdäänkin isonokkainen ja hörökorvainen mielikuvitusolio (Doug Jones).
19. An Education (Iso-Britannia/USA 2009)
Lipevä amerikkalaishuijari (Peter Sarsgaard) saa englantilaisen koulutytön (Carey Mulligan) pään pyörälle tanskalaisen Lone Scherfigin ohjaamassa valistushenkisessä kasvutarinassa.
Reilu kaksikymppinen Mulligan vakuuttaa läpimurtoroolissaan kapinoivana teininä, mutta erityisen hyviä ovat sivuosien näyttelijät (etenkin Alfred Molina, Olivia Williams ja Sally Hawkins).
20. The Kids Are All Right (USA 2010)
Riippumattomana tuotantona valmistunut elokuva kertoo kahden äidin (oivalliset Annette Bening ja Julianne Moore) ja heidän kahden teini-ikäisen lapsensa muodostamasta sateenkaariperheestä.
Lisa Cholodenkon ohjaama ja kirjoittama leppoisa perhedraama ei ole sensaatiohakuinen, ja se on kerännyt laajalti katsojia myös ilmeisen kohdeyleisönsä ulkopuolelta.
Vuoden huonoin: Pari kyttää (Cop Out, USA 2010)
Näkemistäni vuoden 2010 ensi-iltaelokuvista varmasti kehnoin on tämä Kevin Smithin ohjastelema erittäin kliseinen ja epähauska poliisikomedia, pääosissa Bruce Willis ja tv-koomikko Tracy Morgan.
Smith aloitti uransa yhdysvaltalaisen indie –elokuvan noususuhdanteen vanavedessä 1990-luvulla. Kahden ensimmäisen ohjaustyön (Clerks, Mallrats) perusteella jotkut aivan tolkullisetkin elokuvakriitikot erehtyivät luulemaan häntä merkittäväksi lahjakkuudeksi.
Viimeistään Smithin Hollywood –elokuvat ovat osoittaneet, kuinka kömpelö ohjaaja hän on. Erityisesti miehen kaksi viimeistä tekelettä (Zack ja Miri puuhaa pornoo, Pari kyttää) ovat olleet pohjanoteerauksia.
Paras dokumentti: Armadillo (Tanska 2010)
Kotimaassaan kohua herättänyt ja poliittista päätöksentekoa edistänyt dokumenttielokuva nuorten tanskalaisten rauhanturvaajien edesottamuksista Afganistanissa. Ohjaaja Janus Metz ja kuvaaja Lars Skree eivät kaihtaneet hengenvaarallisiakaan tilanteita, minkä ansiosta kuvamateriaali on poikkeuksellisen todentuntuista.
Paras kotimainen: Kohtaamisia
Liikuttavia ja julmia tarinoita nyky-Suomesta tarjoaa Saara Cantellin elokuva, joka on Anneli Saulin ja muiden naisnäyttelijöiden juhlaa. Sivuosien miehetkin suoriutuvat mainiosti.
´ ”>
