Siinä missä Dracula (2025) on ohjaajansa Radu Juden provokatiivinen mittelö generatiivisen tekoälyn kanssa, Draculan tuominen Suomen elokuvateattereihin on levittäjältään BKS Cinemalta melkein vastaavanlainen veto suhteessa suomalaisen elokuvalevityksen kaupalliseen ja riskejä välttelevään yleislinjaan. Jo pelkästään tämän villin, markkinatalouden laeista täysin piittamattoman, bisnesmielessä itsetuhoisen levitysidean takia teos ansaitsee kunnollisen kriittisen vastaanoton.
Tekoälyn hirveydet
Kolmetuntisen teoksen perusidea on seuraava: ohjaajajuippi (Adonis Tanța) yrittää vakuuttaa elokuvan katsojat Dracula-adaptaatioon liittyvästä ideastaan samalla kun tekoäly “Dr. AI Judex 0.0” tuottaa loputtomasti mitä hullumpia variaatioita erilaisista vampyyriseikkailuista, joiden pohjana toimivat ohjaajahahmon mainitsemat romaanit, elokuvat, metaforat ja ajatusleikit.
Dracula on herättänyt laajemminkin kritiikkiä siitä, että siinä käytetään generatiivista tekoälyä, mutta tätä oikeaa tekoälyä käytetään lähinnä tekoälykritiikkiä varten. Esimerkiksi ”Judex” itsessään ei ole oikea tekoäly eikä se oikeasti generoi tai määrittele näitä “tekoälyjaksoja”. Suurin osa teoksesta on iPhonella oikeassa maailmassa kuvattua, oikeiden näyttelijöiden tulkitsemaa elokuvaa.
Teos toimii poukkoilevan episodielokuvan tavoin. On ideoitaan selostava ohjaaja kehyskertomuksessa, sitten tämän ohjaajan hallusinoima läpi elokuvan jatkuva idea Draculasta eroottisena turistikohteena ja välissä nähdään joukko erilaisia “tekoälyn” tuottamia tarinoita. Ehkä lähin vertailukohta, joka mieleen tulee sekä alapäähuumorin että teosrakenteen puolesta, on Pier Paolo Pasolinin Elämän trilogia (1971–1974).
Aluksi vaikuttaa hämmentävältä, että Jude on päättänyt kuvata Judex-tekoälyn “generoimat” tarinat itse, mutta elokuvan kuluessa alkaa hahmottaa, että provokaattoriohjaaja näyttäisi ottavan mittaa tekoälystä käyttämällä omaa luovuuttaan tekoälyn toimitaperiaatteita matkien. Tarinat ovat yhdistelmiä ties mistä lähteistä, täynnä intertekstuaalisia viittauksia ja outoja yhteyksiä. Muutenkin Juden elokuville tyypillinen riehakkaiden assosiaatioiden vapaa pallottelu sekä hahmojen suuhun pistetty paskapuhe ajankohtaisista aiheista (romanialaisittain) solahtavat teokseen helposti. Aitoa generatiivista tekoälyä käytetään karnevalistisesti ja mukaan otetaan vain sen irvokkaimmat tuotokset, jotka muistuttavat heti siitä, mikä tässä Draculassa on sen aidosti pelottavin piirre.
Juden haaste tekoälylle tuntuu olevan seuraava: kumpi osaa mennä matalammalta, ihminen vai kone?
Vaikka elokuvan provokatiivinen asenne ja ironinen ote saattavat pidemmän päälle väsyttää, sen seasta paljastuu välillä mystisiä piirteitä sekä oudosti vetoavia kuvia, joita on parhaan taiteen tavoin vaikea pistää sanoiksi. Kuka esimerkiksi osaisi odottaa, että eräässä “tekoäly”jaksossa teos hiljenee lainaamaan unkarilaisen elokuvan suurta klassikkoa, Transilvaniassa kuvattua elokuvaa Vuoriston ihmisiä (”Emberek a havason”, Szőts István, 1942), ja sen piinallisinta kohtausta? Tämäkin paljastaa jotain tekoälyn ja ihmisen ajatteluprosessien välisestä erosta. Vaikka viittaus olisikin vahingollinen, tästä voi silti tehdä johtopäätöksen: taiteilija, joka on itse kokenut elokuvan Vuoriston ihmisiä, ymmärtää myös sen julman kauneuden ja osaa vedota siihen kunnioittavasti ja oikeassa hetkessä. Ihmisohjaajat osaavat keskustella elokuvillaan toisten elokuvien kanssa ja asemoitua näin osaksi elokuvahistoriaa siinä missä tekoäly osaa vain varastaa ja ties minkä todennäköisyyksien perusteella yhdistellä anastettua materiaalia.
Elokuva elokuvahistoriasta
Siinä missä Juden Do Not Expect Too Much from the End of the World (”Nu aștepta prea mult de la sfârșitul lumii”, 2023) linkittyy romanialaisen elokuvan historiaan sen kokeellisemman, ”pintilieläisen1 haaran” kautta ja pistää Cristian Mungiun ja romanialaisen “uuden aallon” yhteiskunnallisen realismin häpeään, Dracula tuntuu asettuvan laajempaan elokuvahistorialliseen kontekstiin eikä ainoastaan sen loputtomien Dracula-viittausten kautta.
Jude on todennut, että siinä missä hänen elokuvansa Kontinental ‘25 (2025) oli “vastaus Roberto Rossellinille”, Dracula on “rakkauskirje Ed Woodille”, huonon maun kuninkaalle. Yksi Draculan esittämistä kysymyksistä on tietenkin seuraava: tarkoittaako huono maku enää mitään tänä päivänä? Kiertelevä vastaus on: parempi huono maku kuin epäinhimillinen maku.
Tästä päästään elokuvan materiaalisuuteen. Tarkka katsoja huomaa, että Jude osaa sujuvasti järjestää toimintaa kameran edessä ja rytmikkäästi leikata kuvien välillä. Esimerkin hyvin suunnitellusta näyttämöllepanosta tarjoilee Vampirul (G.M. Amza, Al. Bilciurescu, 1938) -romaanin adaptaatiojakson kuva, jossa kreivitär Ermina (Andrada Balea) ja herra Cociu (myös Tanța) kävelevät metsässä ja törmäävät vampyyriin. Liike ei välttämättä kerro itseään enempää (se ei ole tässä uuteen merkitykseen laajeneva ele), mutta sen järjestyksen sulavuuteen liittyy esteettinen, nautinnollinen ulottuvuutensa. Kuvan saa myös ikään kuin kokea.
Yksittäisen kuvan sisäistä rytmiä tärkeämpää on Draculassa se, miten tällaisten suunniteltujen kuvien harkittu rytmi asettuu vastakkain oikean tekoälyn generoiman kaaoksen logiikan kanssa. Ohjauksen taide, ranskalaisten määrittelemä mise-en-scène2, joka kaikessa vaikeaselkoisuudessaan hallitsi elokuvakriittistä keskustelua 1950- ja 1960-luvuilla määritellen tavoiteltavan estetiikan, liittyykin läheisesti liikkeeseen ja kompositioon. Tekoälyn mise-en-scène, jota ohjaajahahmo ihailee elokuvan alkumetreillä, on täysin sattumanvaraista ja kaoottista. Toki nykyelokuva on ilman tekoälyäkin hylännyt tilan ja paikan tunteen keskittymällä ainoastaan kuvan etualalle ja tehnyt elokuvasta television jatkeen tuomitsemalla näyttelijät liikkumattomuuteen ja harkitsemattomiin siirtymiin.
Jude puolestaan suosii usein yleiskuvia, joiden läpi ihmiset saavat kävellä ja juosta, ja liittää Transilvanian ympäristön osaksi elokuvansa kokonaisilmettä. Samalla hänen kuvansa ovat täynnä kaikenlaisia pieniä yksityiskohtia ja erilaisia ihmisiä, sekä näyttelijöitä että ohikulkijoita, joiden kehonkieli elää tavalla tai toisella mukana hetkessä. Keinotekoisempien episodien oudot lavasteetkin on tehty huolella, mikä muistuttaa fantasiaelokuvien historian käsityöläisyydestä, johon toki Ed Woodkin liittyy. Kuvissa on niin paljon elämän ja ihmisen luovuuden läsnäoloa, että Jude saa asian vaikuttamaan siltä kuin tahallinen huono maku vaatisi paljon enemmän aikaa ja vaivaa kuin nykypäivän teknisesti hiottu, mutta täysin kylmä elokuvailmaisu. Näin ohjaaja muistuttaa katsojiaan siitä, että elokuvan historia on ihmisten jälkien historiaa.
Dracula ihmisen puolella?
Huono kriitikko sanoo, että elokuvasta joko tykkää tai ei tykkää, mutta Draculaa ei tosiaan kykene perustelemaan itselleen, ellei sen katsomisesta nauti. Se on kriittisesti, joskin kieli poskessa (tai haaravälissä), tehtyä viihdettä, mutta viihdettä joka tapauksessa. Se nauraa vampyyreille käydessään läpi hengästyttävän joukon tarinavariaatioita ja näyttää samalla keskisormea Draculalle, maailman kuuluisimmalle romanialaiselle, puhtaasti camp-hengessä. Samalla sen muodossa heijastuvat elokuvakäsityöläisyyden muisto ja yhä edelleen löydettävä nautinto, joita generatiivinen tekoäly jatkuvasti uhkaa. Dracula vaikuttaa aluksi puhtaalta diskurssielokuvalta, mutta sen alta paljastuu hyvä, elokuvataidetta rakastava sydän. Ehkä meillä ja elokuvalla on vielä tulevaisuus yhdessä.
1 Viittaus Lucian Pintilieen (1933—2018) ja erityisesti hänen elokuvaansa Rekonstruktio (”Reconstituirea”, 1968), joka itse asiassa nähdään osana Kino Reginan ”Romanian ensimmäinen aalto” -teemasarjaa vuoden 2027 alussa.
2 Mise-en-scène kääntyy suoraan ”näyttämöllepanoksi”, mutta Cahiers du Cinéma -lehden piirissä mise-en-scène viittasi tietyn ohjaajan persoonalliseen elokuvailmaisuun laajemmin eivätkä kriitikotkaan olleet aina varmoja, mitä sillä tarkalleen ottaen tarkoitettiin. ”Näyttämöllepano” on tässä suppeampi termi, jolla viittaan nimenomaan siihen, miten liike, näyttelijät, esineet, ym. on kuvassa järjestetty.
Valtteri Lepistö
Dracula Suomen ensi-illassa Finnkinossa ja Cinema Orionissa 30.10.2026. Ohjaus: Radu Jude. Pääosissa: Alina Șerban, Ilinca Manolache, Lukas Miko, Rodica Negrea, Șerban Pavlu, Gabriel Spahiu, Nicodim Ungureanu.
