Tämän vuoden KesäKino Engelin avajaiselokuva on ranskalaisohjaaja Olivier Assayas’n omaelämäkerrallinen Jotain ilmassa (Après mai, 2012). Elokuvassa 1970-luvun pariisilaisnuoret kapinoivat auktoriteetteja vastaan vuoden 1968 hengessä.
Vallankumous, jota ei tullut
”Hullun vuoden” 1968 tapahtumilla on ainakin niihin itse osallistuneiden keskuudessa peräti tarunhohtoinen maine.
Vuosi 1968 oli maailmanpolitiikassa muutenkin tapahtumarikasta aikaa. Vietnamin sodassa Yhdysvaltojen armeija toteutti My Lain verilöylyn, ja puna-armeijan tankit vyöryivät Prahaan.
Varmasti parhaiten vuoden 1968 hengen kiteyttää ”Pariisin kevät”. Toukokuussa kaupungissa oli laajoja opiskelijalevottomuuksia, ja samanaikainen yleislakko miltei lamaannutti koko Ranskan.
Pariisin kevään merkityksestä kiistellään yhä. Vaikka sillä oli todennäköisesti vaikutuksensa seuraavina vuosina tapahtuneisiin yhteiskunnallisiin uudistuksiin ja ainakin yleisen ilmapiirin muutokseen, mitään suurta mullistusta ei Ranskassa koettu.
Viime vuonna kuollut dokumentaristi Chris Marker huomauttaa uusvasemmiston tilaa syväluotaavassa elokuvassaan Punaista ilmaa (1977/1993), että muutamista kaupungin kaduille pystytetyistä barrikadeista huolimatta Pariisin kevään kapinointi oli melko viatonta puuhastelua etenkin verrattuna samanaikaisiin tapauksiin Japanissa.
Pariisin kevään muisteluun liittyy usein ajan kultaamaa vallankumousnostalgiaa. Onkin liioiteltua verrata toukokuun 1968 tapahtumia Ranskan suureen vallankumoukseen, Ranskasta levinneeseen Euroopan vallankumousvuoteen 1848 tai Pariisin kommuuniin vuonna 1871.
Lisäksi ranskalaisten maahanmuuttajataustaisten kaupunkilaisnuorten vuoden 2005 mellakoiden aiheuttamat aineelliset tuhot olivat yksin Pariisissa suhteellisestikin laskien huomattavasti suuremmat kuin vuonna 1968.
Nuori uhma
Vuonna 1955 Pariisissa syntyneen Olivier Assayas’n omakohtaisessa nuorikuvauksessa Jotain ilmassa tapahtumat sijoittuvat 1970-luvun alkuun, muutamaa vuotta Pariisin kevään jälkeiseen aikaan. Tähän viittaa myös elokuvan alkuperäinen nimi Après mai eli ”toukokuun jälkeen”.
Tuossa vaiheessa Ranskassa oli hyvin pitkälti palattu vanhaan marssijärjestykseen. Vasemmistolainen opiskelijanuoriso ja älymystö jatkoivat ajoittaisia mielenilmauksiaan, mutta ne eivät enää muodostaneet mitään todellista uhkaa porvarilliselle hegemonialle.
Elokuva alkaa Pariisista vuonna 1971, jolloin nuorisomellakkaa on lähetetty taltuttamaan moottoripyörin, pampuin ja kyynelkaasupanoksin varustautuneet poliisin erikoisjoukot.
Taistelu ei ole tasaväkinen, ja nuoret pakenevat piilopaikkoihinsa nuolemaan haavojaan. Yhteenotossa vakavimmin loukkaantuneet aktivistit julistetaan välittömästi marttyyreiksi ja oikeistolaisen poliisivaltion uhreiksi.
Tuon ajan Ranskan vasemmistolaisissa opiskelijapiireissä jotkut saattoivat vielä elätellä toiveita vuonna 1968 keskeneräiseksi jääneen vallankumouksen saattamisesta päätöksen. Luultavimmin heidän toimissaan oli kyse nuorille ominaisesta halusta kapinoida edellisten sukupolvien perintöä vastaan etsiessään paikkaansa maailmassa.
Assayas’n elokuvan päähenkilö ja samalla ohjaajan alter ego on varakkaan perheen lukiolaispoika Gilles (Clément Métayer), joka on kiinnostunut maalaustaiteesta, elokuvista ja marxilaisuudesta. Hän seurustelee samanikäisen Lauren (Carole Combes) kanssa, kunnes tyttö muuttaa vanhempiensa mukana Lontooseen.
Koulutyön ohessa Gilles osallistuu aktiivisesti vasemmistolaiseen opiskelijatoimintaan. Nuoret levittävät kumouksellisia lentolehtisiä, ja maalaavat öisin iskulauseita koulunsa seiniin.
Mielenkiintoisena vastakohtana nuorison kapinalle näyttäytyy ranskalainen käytöskulttuuri. Ainakin Gilles’n lukiossa tunneilla ollaan siivosti, ja opettajia teititellään. Eikä heille varsinkaan haistatella päin näköä.
Uudet tuulet
Vähitellen Gillesin kaveriporukassa siirrytään rajumpiin otteisiin. Polttopulloiskun seurauksena eräs koulun vartijoista vaipuu väliaikaiseen koomaan, minkä jälkeen Gilles päättää varmuuden vuoksi matkustaa kesäksi Italiaan odottamaan tilanteen rauhoittumista.
Mukaan matkalle lähtee muutamia opiskelijatovereita, kuten Gillesin uusi mielitietty Christine (Lola Créton). Italiassa ystävykset kohtaavat samanhenkisiä ja ilmeisen hyväosaisia nuoria eri maista. Duunariperheen lapsilla ei luultavasti noihin aikoihin ollutkaan juuri varoja matkustella.
Vapaa rakkaus ja pilven polttelu kuuluvat tietenkin asiaan. Lisäksi käydään katsomassa vaihtoehtoisia elokuvia, keskustellaan politiikasta, ja ollaan yhtä mieltä yhteiskunnallisen muutoksen välttämättömyydestä.
Miesvaltaisissa vasemmistopiireissä vaatimukset tasa-arvoisemmasta maailmasta eivät välttämättä ulottuneet elämän kaikille osa-alueille. Sukupuolipoliittisissa kysymyksissä oltiin usein varsin konservatiivisia. Assayas’n elokuvassa näemme esimerkiksi, kuinka eräässäkin kommuunissa yhteisön alfauros suhtautuu ennakkoluuloisesti feminismiin. Naisten myös odotetaan kuin itsestään selvästi hoitavan kaikki kotityöt.
Assayas ei esitä, että tuon ajan uusvasemmisto olisi ollut yhtenäinen joukko. Opillisista erimielisyyksistä väännetään peistä ainakin maolaisten ja trotskilaisten välillä. Elokuvan perusteella ohjaaja itse vaikuttaisi kuuluneen lähinnä jälkimmäisin.
Kohti yhteiskuntakelpoisuutta
Arki koittaa Gillesille hänen palattuaan ulkomaankierrokselta kotiin, kun pitäisi vähitellen miettiä lukion jälkeisiä tulevaisuudennäkymiä.
Gilles on harrastanut etäisesti Jackson Pollockin töitä muistuttavaa abstraktia roiskemaalausta. Vähitellen nuoren miehen kiinnostus siirtyy elävän kuvan suuntaan, missä keskeinen merkityksensä on hänen isällään.
Tosielämässä Olivier Assayas’n isä oli italialaissyntyinen pitkän linjan elokuvantekijä Jacques Rémy, joka elätti perheensä 1960-luvun lopulta lähtien sovittamalla televisiolle kymmenittäin komisario Maigret´n seikkailuja. Niistä saaduilla tuloilla kustannettiin arvatenkin myös nuoren Olivierin opiskelut ja ulkomaanmatkat.
Elokuvassa Gilles suhtautuu vähätellen isänsä tv−töihin, mutta päätyy kuitenkin avustajaksi niihin. Myöhemmin Gilles on mukana kuvausryhmässä, joka tekee halpiselokuvaa natseista ja merihirviöstä.
Samalla Assayas tulee kuvanneeksi vaiheittaista sopeutumistaan nuoresta kapinallisesta hallitsevan yhteiskuntajärjestelmän enemmän tai vähemmän kuuliaiseksi jäseneksi.
Välityön makua
Elokuvaohjaajien omaelämäkerralliset nuoruusmuistelut ovat harvemmin erityisen itsekriittisiä. Assayas’n elokuvassakin on havaittavissa tiettyä omahyväisyyttä.
Laure on Gillesistä erottuaan ja Englantiin muutettuaan joutunut uuden poikaystävänsä vaikutuksesta hunningolle, ja alkanut jopa käyttää suonensisäisiä huumeita.
Lauren ilmeisesti kuoltua tapaturmaisesti Assayas antaa ymmärtää tämän ajatelleen tosirakkauttaan Gilles’tä viimeisinä hetkinään. Italiassa toisen miehen kelkkaan erehtynyt Christine puolestaan palaa katuvaisena Gilles’n luo.
Haastattelujen perusteella Assayas on ilmeisen tyytyväinen elokuvansa ajankuvaan, johon hän on kertonut tällä kertaa panostaneensa aivan erityisesti.
Toisaalta ohjaajan aikaisemmasta tuotannosta paljolti juuri 1970-luvulle sijoittuva Carlos (2010) vaikuttaisi ainakin puvustuksen puolesta autenttisemmalta. Siinä vaatetus on juuri sopivalla tavalla ajan henkeen ylitseampuvaa.
Assayas’n uusimmassa elokuvassa nuorten pukeutuminen on suurimmalta osin samanlaista kuin mitä näkee paljon nykyäänkin. Näyttelijöiden hiustyylitkin ovat vähintään yhtä paljon tätä päivää kuin 1970-lukua.
Aikakauden tunnelmaa on myös tavoiteltu perinteiseen tyyliin soittamalla tuonaikaista nuorisomusiikkia. Assayas on sentään käyttänyt hieman vähemmän tunnettuja ja valtavirran ulkopuolisia yhtyeitä, kuten brittiläistä Soft Machinea ja saksalaista Tangerine Dreamia.
Jotain ilmassa on 1970-luvun vasemmistolaisen nuorison kuvauksena varmasti todenmukainen, mutta samalla siinä liikutaan kliseyden rajamailla.
Olivier Assayas on osoittanut monet kerrat olevansa pätevä näyttelijäohjaaja, eikä hänen uusin elokuvansa ole tässä poikkeus. Nuoret näyttelijät ovat luontevia, vaikka suurin osa heistä on valkokankaan ensikertalaisia.
Jotain ilmassa on aiheensa puolesta Assayas’n henkilökohtaisin ohjaustyö sitten vuonna 1994 valmistuneen Pariisin kevään (L’eau froide), ja sellaisenaan hänelle kenties terapeuttinen kokemus.
Luultavasti ainakin nuoremman sukupolven katsojille Jotain ilmassa näyttäytyy kaihoisana välityönä ohjaajan hienoimman elokuvan Kesähetkien (2008) ja suuritöisen Carlosin jälkeen.
Jotain ilmassa (Après mai) KesäKino Engelin ennakkonäytökset 28. 6 − 4. 7. Ensi-ilta 5. 7.
Aiheesta muualla internetissä:
Cinema Mondo
