Arktisen Upeeta -elokuvafestivaaleilla Jyväskylässä (15.–19.2.) nähtiin jo kolmannentoista kerran pohjoismaisen elokuvan parhaimmistoa. Pääpaino oli viime vuosien tuotannossa, mutta mukana oli myös useita vanhempia laatuelokuvia ja klassikoitakin.
Tuoreimmista elokuvista ehkä merkittävin tapaus on ollut ruotsalaisen Lisa Aschanin (s. 1975) ensimmäinen pitkä ohjaustyö Apinatytöt (2011). Se kertoo kahden teini-ikäisen tytön merkillisestä ystävyydestä. Heistä elokuvan kannalta keskeisempi hahmo on Emma (Mathilda Paradeiser), jonka perhekin on elokuvassa vahvasti esillä, erityisesti hänen pikkusiskonsa, 7-vuotias Sara (Isabella Lindquist), joka ryhtyy tavoittelemaan teini-ikäisen elämää bikineineen ja ihastuksineen. Emman ystävyyttä Cassandran (Linda Molin) kanssa puolestaan värittävät keskinäinen painostava kilpailu hevosakrobatian harrastusryhmässä, orastava seksuaalisuus, alkoholikokeilut ja tunteiden ailahtelevuus – tai etenkin Emman kohdalla myös niiden kätkeminen kovan ulkokuoren alle.
Pelkkä juonen tai asetelmien kuvaus ei kuitenkaan tee elokuvalle oikeutta: keskeisiä ansioita on sen vahva panostus visuaalisuuteen, kuten kuvasommitteluun ja väreihin. Aschan on itse rinnastanut elokuvansa lännenelokuvaan: laajakuvien käytön lisäksi yhdistäviä piirteitä ovat muun muassa hevoset ja ase. Tällainen tyyli yhdistettynä osaksi hyvinkin arkisiin tapahtumiin osoittautuu toimivaksi ja kiehtovaksi.
Toinen tärkeä Jyväskylässä nähty nuorisokuvaus, ruotsalaisen Bo Widerbergin (1930–1997) ohjaama Jo joutui armas aika (1995), kuvaa puolestaan murrosikäisten poikien heräävää seksuaalisuutta. Pääosin kouluympäristössä tapahtuvassa, toisen maailmansodan aikaan sijoittuvassa tarinassa päähenkilö Stig päätyy kiihkeään suhteeseen lähes nelikymppisen naisopettajansa kanssa.
Ajankohtaisuutta Afganistanista kemikaaleihin
Moni festivaalin elokuva oli myös tiukasti meidän aikamme hermolla. Edellisenä vuonna festivaaleilla nähtiin Janus Metz Pedersenin ohjaama dokumentti Armadillo, joka seurasi läheltä tanskalaissotilaiden toimintaa Afganistanissa ja näytti mediassa siloitellun sodan kaikessa julmuudessaan. Tällä kertaa nähtiin fiktiivinen, mutta tiukasti todellisuuteen kytkeytyvä elokuva, joka kuvaa Afganistanin tilannetta länsimaalaisille vieraasta näkökulmasta: Jerzy Skolimowskin elokuvassa Essential Killing (2010) päähenkilönä on sodassa kiinniotettu taleban-sissi Mohammed, joka pääsee pakenemaan, kun häntä ollaan kuljettamassa Eurooppaan johonkin pahamaineiseen sotavankien pidätyskeskukseen.
Elokuva sijoittuu Etelä-Puolaan, mutta se on kuvattu Norjassa. Kuvaus pakomatkasta totaalisen vihamielisessä, talvisessa ympäristössä ruoan ja juoman puutteessa on järkyttävä ja intensiivinen. Elokuvasta välittyvä vahva viesti on se, että tällekin miehelle, millaisia poliittisia voimia hän sitten edustaakin, kuuluisi ihmisarvo. Länsimaissakin vahvasti vallalla oleva mustavalkoinen hyvän ja pahan välisen sodan ajatus vie vihollispuolen yksilöiltä ihmisarvon.
Ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin aiheisiin pureutuivat myös dokumentit Onkalo – säteilevä hauta ja Alistuminen. Ensin mainitun on ohjannut tanskalainen Michael Madsen (2009), ja se on suureksi osaksi kuvattu Eurajoelle louhittavassa ydinjätteiden loppusijoituspaikassa. Dokumentissa haastatellaan asiantuntijoita ja yritetään selvittää ydinjätteiden loppusijoituksen turvallisuutta. Jätteen tulisi säilyä koskemattomana ja eristyksissä 100 000 vuotta, jotta siitä ei aiheutuisi vaaraa ihmisille ja luonnolle. Minkäänlaisia takeita turvallisuudesta näin pitkälle ajanjaksolle kukaan ei kuitenkaan pysty antamaan. Sekä visuaalisesti että sanomaltaan vaikuttava dokumentti ei tuputa näkemystä ydinvoiman käytön vaarallisuudesta, vaan tuo autenttisella tavalla esiin asiantuntijoiden epävarmuuden ja nykyisen politiikan lyhytnäköisyyden.
Ruotsalaisen Stefan Jarlin ohjaama Alistuminen (2010) kertoo puolestaan räjähdysmäisesti kasvaneesta erilaisten kemikaalien käytöstä. Meidän kaikkien elimistössämme virtaavat lukuisat teollisesti valmistetut kemialliset aineet vaarantavat monin tavoin terveyttämme. Ja kemianteollisuuden kasvu sen kun jatkuu. Jarl kysyy, miksi me alistumme tähän.
Polttavaan yhteiskunnalliseen aiheeseen oli tarttunut myös suomalainen Hanna Maylett festivaalien ammattilaiskilpailuun osallistuneessa dokumentissaan Kerjäläiselokuva (2011). Hän pääsi monien vaikeuksien jälkeen seuraamaan läheltä muutaman Helsingin kaduilla kerjänneen Romanien romanin elämää niin Suomessa, Kreikassa kuin Romaniassakin. Tuloksena on koskettava raportti, jota voi suositella kaikille välillä kuumaksi äityvän romanikerjäläiskeskustelun osanottajille sekä aiheen parissa työskenteleville viranomaisille ja poliitikoille.
Carlsenin Nälkä iskee yhä lujaa
Festivaalin klassikko-osastoa edustivat Ingmar Begmanin myöhäistuotantoon kuuluva Syyssonaatti (1978), joka kertoo vaikeasta äiti–tytär-suhteesta, sekä Henning Carlsenin Nälkä (1966). Knut Hamsunin samannimiseen romaaniin perustuva Nälkä tapahtuu 1890-luvun Kristianiassa eli Oslossa. Päähenkilö on nälästä kärsivä kirjailija, jonka surkeaa tilaa pahentaa se, ettei hän suostu myöntämään sitä toisille. Mustavalkoinen elokuva tuntuu tavoittavan kuvaamansa aikakauden tunnelman erinomaisesti. Klassikon siitä tekee muun muassa se, miten se kuvaa ihmisyksilön eksistentiaalista yksinäisyyttä vilkkaan kaupunkielämän keskellä.
Arktisen Upeeta -festivaalin ohjelmaan kuului elokuvaesitysten lisäksi vuorovaikutteisen elokuvan työpaja, seminaari uuden median mahdollisuuksista sekä tietysti elokuvakilpailujen palkintojen jako.
Ammattilaiskilpailun voitti Mia Halmeen dokumentti Ikuisesti sinun (2011), jossa seurataan huostaanotettujen lasten elämää vaikeissa elämäntilanteissa. Kunniamaininnan saivat Aleksi Raijn dokumentti Finnsurf (2011), Jan Anderssonin ja Katja Ketun animaatio Mankeli (2011) sekä Mikko Kannisen ohjaama teatterityön tutkielma Pompeijin viimeiset päivät (2010).
Opiskelijasarjassa voittajaksi selviytyi Hannu-Pekka Peltomaan Kädessäni. Tuomariston mukaan se on ”ytimekäs mustavalkoinen elokuva – –, jossa on hyvällä tavalla perinteisen kauhuelokuvan tyyliä.” Kunniamaininnan saivat Mikko Keskiivarin ja Martta Tuomaalan Vieraat seinät, Jani Ilomäen Juurtuneet sekä Kaisa Lenkkerin Ei aikuisia.
Aiheesta muualla Kulttuurivihkoissa:
