Jari Halosen kaikki modernit klassikkoelokuvat julkaistaan DVD:nä syksyllä 2013. Katalogista ensimmäisenä päivänvalon näkee esikoisohjaus Back to the USSR – Takaisin Ryssiin, jonka virallinen julkaisupäivä on 4.9.2013. Elokuva tullaan näkemään myös valkokankaalla Reikäreuna-elokuvafestivaaleilla 5.–8.9.2013 Orivedellä, jossa ohjaaja on itseoikeutetusti paikalla.
Myöhemmin syksyllä omat julkaisunsa saavat Joulubileet, Aleksis Kiven elämä sekä Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma.
Elokuvien DVD- ja VOD-levityksestä huolehtii Suomen tällä hetkellä nopeimmin kasvava viihdealan yritys VLMedia Oy. Elokuvien julkaisu on varsin ajankohtainen, koska marraskuussa Halosen uusi filmatisointi Kalevala – Uusi aika levitetään elokuvateattereihin ympäri Suomen.
Arvioita Halosen elokuvista
Back to the USSR – Takaisin Ryssiin (1992): ”ällistyttävä suomalainen elokuva” – Helena Ylänen (Helsingin Sanomat, 28.3.1992)
Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma (1994): ”Halosen visiot ovat mielenkiintoinen yhdistelmä teatterinomaisuutta ja modernia action-elokuvaa.” – Helena Ylänen (Helsingin Sanomat, 21.4.1995)
Joulubileet (1996): ”Harvinaisen hauska ja älykkäästi kirjoitettu” – Paavo Ihalainen (Elitisti.net, 23.12.2012)
Aleksis Kiven elämä (2001): ”lopputulos on suuri metsäsuomalaisuuden ylistys” – Helena Ylänen (Helsingin Sanomat Nyt-liite, 3/2002)
“Ihmissuku on utelias tutustumaan toisen elämään, mutta itse hidas korjaamaan omaa elämäänsä. Ihmiset kulkevat ihailemassa korkeita vuoria, meren aaltoja, vuolaita virtoja ja avaria ulapoita. He tutkivat tähtien ratoja mutta he jättävät itsensä tutkimatta ja ihmettelemättä.” Augustinus Tunnustuksissaan.
Pahuuden, alistamisen ja latistamisen äärellä
Augustinus ei elänyt ideoiden tai harhojen ja luulojen maailmassa, vaan hallitsi kovalla kynällä juuri muototumassa olevaa kristikuntaa keskenään eri mieltä olevien ja taistelevien kirkkojen ja sekopäisten kristillisten kahnausten keskellä. Silti paha ei ollut hänelle todellista. Se oli hänen mukaansa vain hyvän puutetta.
Näin hän loi pohjan myös nykyihmisen kärsimättömyydelle ja narsistisesti häiriintyneelle kulutusidentiteetille sekä suurelle itsepetokselle, josta italialainen Antonio Gramsci oivalsi, että vallalle alisteisten ryhmien todellisen hädän tai toiveiden tunteminen ei kiinnostanut vallanpitäjiä huolimatta sitä, että niin yritettiin suurelle yleisölle näyttää ja väittää. Siksi Gramscin mielestä ainoa mahdollisuus muuttaa tilanne paremmaksi oli, että ne, jotka eivät saaneet päättää omista asioistaan, yrittäisivät vaikuttaa asioihin sisältäpäin.
Eikä tietoisuudestakaan voi olla tässä tapauksessa pelastukseksi, kun se on täydellisesti kahlittu renebergiläis-hegeliläisen häiritsevän klassisen persoonattomuuden ylevyyden ankkuriksi, sillä jo Goethe pelkäsi tiedostamisesta tulevan valtavan sairaalan, jossa olemme toistemme sairaanhoitajia, mutta siihen hän ei osannut sanoa juuta eikä jaata, miten selviytyä tästä pahasta maailmasta olematta tyhmä (kuten Matteuksen evankeliumissa sanotaan: ”Minä lähetän teidät niinkuin lampaat susien keskelle; olkaa siis älykkäät kuin käärmeet ja viattomat kuin kyyhkyset”). Miten toimia, kun hyvään kehottavat ihmiset paljastuvat aina itse pahoiksi tai heidän sanomansa takana on vuosisatojen jäykkäniskaisuus, missä vanhojen miesten kuolaava hulluus yrittää lannistaa leikkivän ja luovan ihmisen vapaan tahdon säännönmukaiseksi latteudeksi ja tulee samalla itse riippuvaiseksi luomastaan suvaitsemattomasta uskonnollisisänmaallisesta julmuudesta, jossa heikompia kiusataan ja alistetaan naamioiden se inhimilliseen häilyväisyyteen ja sattumanvaraisuuksiin tässä sinivalkoisessa hullujenhuoneessa nimeltään Suomi.
Frankfurtin koulukuntaan kuulunut filosofi Herbert Marcuse kuvasi teoksessaan Yksiulotteinen ihminen, miten länsimaisissa yhteiskunnissa arvostettiin eniten tekijöitä, jotka pikemminkin haittasivat kuin edistivät kehitystä. Hänen mukaansa ihmisen todellisia tarpeita vääristeltiin, jotta tuotantoon ja kulutukseen perustuva markkinatalousjärjestelmä pysyisi pystyssä. Frankfurtin koulukunta lähti siitä, etteivät tiede ja teknologia pelkästään edistäneet kehitystä vaan ajoivat ihmiskunnan uudenlaiseen barbarismiin ”uuden teknologian” myötä: ihmisiä hallittiin täydellisesti, ja ihminen muuttui epäinhimilliseksi, niin että nykyisin identiteetin määrittelemisellä oli hallitseva asema maailmankatsomuksessamme, ja derridalaisesti ajateltuna, se miten ihmiset määrittelivät itsensä ja identiteettinsä yhteisössä vaikutti siihen, miten he ymmärsivät oman moraalinsa ja totuutensa. Tätä elokuvaohjaaja Pier Paolo Pasolini tarkoitti, kun hän sanoi nykyisen kulutusyhteiskunnan olevan vain yksi fasismin muoto, joka oli kuristanut kaikkialle ulottuviin lonkeroihinsa myyttisen nuoruuden.
Dramaturgi Juha Siltanen valottaa esseessään ”10 ja 1 polkua Pasolinin puutarhaan” Antti Alasen toimittamassa kirjassa Elokuva ja psyyke 3 Pasolinin yhteiskuntanäkemystä: ”Pasolinin marxilaisuus ei rajoitu tuotantovälineiden ja talouden analyysiin: se ulottuu merkitysten maailmaan. Niinpä hänen aikakäsityksensäkin oli pallonmuotoinen, myytit ja moderni olivat läsnä yhtä aikaa. Tämä oli eräänlaista tajunnan kommunismia. Vuonna 1974 pitämässään puheessa ’Taiteen kaksiselitteisyydestä’ hän sanoi: ’Tosiasiassa suuri vaikeus on pystyä erottamaan esteettinen maailma muusta ja löytää analyyttinen metodi, joka koskee juuri sitä ja saada tuloksia, joilla on merkityksiä vain taiteen sisällä. Itse asiassa meidän tulisi tehdä taiteelle, mitä Marx teki yhteiskunnalle ja Freud psyykelle. Tarvitaan kolmas juutalainen, joka toisi taiteeseen sen, mitä ’luokkataistelu’ merkitsi yhteiskunnalle ja ’taistelu tietoisen ja alitajuisen välillä’ merkitsi psyykelle; ja päämääränä tulisi mielestäni olla jättämättä (taiteen) idealistisesta viattomuudesta jäljelle varjonkaan vertaa.'”
Gramscilla oli monia tärkeitä oivalluksia siitä, kuinka porvarillinen valtaapitävä (hetero)ideologia toimi ja vaikutti. Hänen tärkein käsitteensä oli hegemonia. Tällä käsitteellä hän pyrki selittämään porvarillisen vallankäytön logiikkaa. Porvarillinen hegemonia tarkoitti käytännössä hänen mukaansa sitä, että yhteiskunnan hyväosaiset osasivat ja saivat selittää kaiken itselleen parhain päin julkisuudessa pitäen tiukassa otteessaan kaikkia yhteiskunnallisia instituutioita, joissa tavalliselle kansalle toistettiin heidän nöyryys- ja alistumisoppejaan, niin että ihmiset rituaalinomaisesti toimivat Nietzcshen väittämän mukaan haluamatta tietää asioiden oikeaa ja todellista luonnetta.
Althusserin näkemys oli lähellä Gramscin ajatusta. Hän vertasi käsitystään ideologiasta Freudin käsitykseen alitajunnasta, eli ideologia esitti niitä mielikuvia, joita yksilöllä oli omista todellisista elinehdoistaan, todellisuuden jäädessä kuitenkin aina piiloon (Richard Rorty väittää, ettei nykyfilosofeilla ole juuri muuta virkaa kuin ryhtyä rupattelemaan maailmasta sellaisena kuin he sen näkevät, kukin omasta näkökulmastaan).
Kun rationalistien puolueeton järkeisusko hukkasi humanistisen suorapuheisuuden ja asioihin rivakasti tarttumisen otteen, se kadotti samalla lopullisesti spekulatiivisiin änkytysonkaloihinsa kaiun tavalla ikuisesti sinne jonnekin kummittelemaan meiltä näkymättömiin jääneen skeptisen suvaitsevaisuuden ja mahdollisti näin kuluttaja-alamaisuutta tasavertaisen kansalaisuuden sijaan korostaneen jäykkäniskaisen viha- ja käskymaailman uudelleenviriämisen viihdehömppään puetussa elokuvassa, joka samalla kadotti oman sielunsa ja sitä kautta sen aiemman yhteyden eri mieltä olemisen perinteeseen kuuluvien runouden ja filosofian kanssa, joiden alkuperäinen yhteinen tehtävä oli taiteen tavoin: ärsyttää!
Hyödyllisiä idiootteja vastaan
Jari Halonen on sisäistänyt Marcusensa, Gramscinsa ja Pasolininsa vanhoja kuvia kumartelemattomassa ja uudenlaisia mielemme muotoutumassa olevia merkityksiä etsivässä Kalevala-elokuvassaan, joka saa yleisöensi-iltansa 15. marraskuuta elokuvateattereissa kautta maan samaan aikaan, kun muussa suomalaisessa kaupallisessa ja markkinahenkisessä elokuvamaailmassa (miksei elokuvaa jaeta kahteen luokkaan; viihde- ja taide-elokuviin?) on käynyt ihan samoin kuin tanskalaisen elokuvaohjaaja Lars von Trierin Dogvillessä: taidehempat ovat yhteisestä sanattomasta sopimuksesta muuttaneet katsojan ja elokuvan välistä sopimusta niin, ettei siitä enää ota kohta selvää kukaan.
Lenin puhui tällaisesta osasta sivistyneistöä hyödyllisinä idiootteina, kun he oman edun tavoittelussa tekivät tyhmyyksissään itseään ja vapauttaan myyden ilmaispalveluksia porvaristolle. Leniniä suututtivat muka ”tieteellisillä” ja ”taiteellisilla” saavutuksilla professuureja ja apurahoja hankkivat, kun tosiasiassa nämä typerykset tekivät poliittisia ja ideologisia palveluksia valtaapitäville ja saivat niistä itselleen muhkeita vastapalkintoja. Lenin kutsui heitä myös porvariston intelligenttihännystelijöiksi ja intelligenttirengeiksi.
Juuri tätä porukkaa vastaan Halosen elokuvallinen lähtökohta suuntautuu. Theodor W. Adornon sanoin: ”Taide säilyy hengissä ainoastaan yhteiskunnallisen vastustuskykynsä kautta: siitä tulee tavaraa, mikäli se esineellistyy. Se ei suo yhteiskunnalle kommunikaatiota vaan jotakin hyvin välillistä, vastarintaa, jossa estetiikansisäisen kehityksen voimalla yhteiskunnallisuus uusintaa itsensä ilman jäljittelyä.”
Siksi Jari Halonen inhoaa syvästi syvähenkisistä asioista puhumisen nykyistä tapaa, jonka hän mieltää pinnalliseksi lörpöttelyksi, lässytykseksi tai sönkötykseksi Nietzschen tarkoittamalla ”Ihmiskunnan patsaalla” eli ihmisessä, johon valettaessa jalometallien jatkeeksi heitettiin myös erheitä, paheita, toiveita ja houreita, koska muuten patsas ei olisi koskaan tullut valmiiksi, koska muistaa filosofian uudistajan Ludvig Wittgensteinin varoitukset siitä, että kaiken maailman hölynpölyn viljeleminen järkipuheena vie meidät harhaan todella tärkeissä kysymyksissä.
Halonen ymmärtää Niklas Luhmannin tavoin, ettei modernin yhteiskunnan systeemeillä ole huippua tai mitään selvää keskustaa, vaan se on enemmänkin maailmanyhteiskunta, joka ei muodostu elävistä tietoisista ihmisistä, vaan kommunikaatiosta (ihmiset ovat vain kommunikaation kantajia ja toteuttajia), ja yhteiskuntakin on vain itseensä viittaava ja itseorganisoituva systeemi, missä ympäristö on systeemille sen oman rakenteen vastine eikä järjestelmä itsessään, missä ajatukset tuottavat toisia ajatuksia ja kommunikaatio tuottaa lisää kommunikaatiota, niin että puhuminen ja elokuva ja elokuvasta puhuminen tuottavat oman uuden todellisuutensa – ja juuri sen varaan Halonen Kalevalassaan on laskenut.
Viime sunnuntaina Hesarissa (25.8) oli toimittaja Juhani Karilan tekemä kahden sivun juttu elokuvaohjaaja Jari Halosesta. Pinnallinen sutaisu ja sen ihaileva ote sai kaipaamaan Hesarin entisiä elokuvatoimittajia Helena Ylästä (joka vielä kirjoittaa silloin tällöin Filmihulluun) ja Mikael Fräntiä (jonka hienoin työ oli paljastaa, ettei keisarilla ollut uusia vaatteita Rauni Mollbergin täyslimbossa Ystävät toverit -elokuva-arviossaan).
Oikea osoite kriittiselle kulttuuriälyllisyyden kaipuulle olisi kuitenkin Kulttuurivihkojenkin yhtenä esikuvana olleen SKDL:n valitettavan lyhyeksi jääneen vapaamielisen ja kulttuuripainotteisen pää-äänenkannattajan Vapaan Sanan ensimmäisen päätoimittajan Raoul Palmgrenin laajat ja sivistyneet kulttuuriesseet vuosilta 1944–52. Niiden älyllinen laaja-alaisuus ja hengen lennokkuus hakevat vertaistaan vielä tänäkin päivinä (Palmgrenin Tekstejä – Vapaan sanan vuosikymmeniltä, Love-kirjat 1981).
Post-turkkalaista macho- ja käskykulttuuria
Harmi ettei Filmihullu ole kirjoittanut Halosesta laajaa elokuva-analyysiä, sillä Filmihullu jaksaa jatkaa vielä ensimmäisestä vuosikymmenestä kertovan kirjan (Filmihullu – Vuodet 1968–1978, Like 2008) esittelytekstin hengessä pistäessään poikki, halki ja pinoon elokuvamaailman ihmisiä ja ilmiöitä omaan lahjomattomaan tapaansa: ”Mellakoiden kyynelkaasu on tullut todellisemmaksi kuin kulutusyhteiskunnan elokuvan loistopainosten silmäsumut.” Filmihullun kriittisen ironian aloitti lehden säälimättömän sarkastinen toteamus, että aikamme polttavimmasta ongelmasta, Jaqueline Kennedyn, 39, ja A. S. Onassiksen, 69, avioliitosta on tässä valitettavasti tilanpuutteen takia mahdollisuus kirjoittaa vain sellaisia rivejä, jotka jotenkin liittyvät elokuvaan. Täsmäohjuksen suoritusvalmiudella maaliinsa löytäneen kritiikin kohteina olivat toistuvasti esimerkiksi Elokuvasäätiö, Yleisradio, Spede, Coca Cola, riistokapitalismi, narsistinen populismi, hengetön kaupallinen tuontielokuva, sieluttomat tai pikkusieluiset ymmärtämättömät kulttuuribyrokraatit, ja haalennutta kokouspullaa oravan lailla nakertavat leipiintyneet virkamiehet, valtakunnan päälehtien tonttumaiset elokuva-arvostelijat, sekä kaikenlainen ylellinen porvarillinen limboilu.
Lehti on ollut osa ”haavoittunutta ja eksyksissä olevaa mieltä parantavaa”, Egon Friedellin Uuden ajan kulttuurihistoriassa aloittamaa älyllistä verbaalitykitystä sitä valheellista pikkuporvarillista tyytyväisyyttä vastaan, jota vallassa olevat julkiset mielipideautomaatit ovat jatkuvasti valheellisesti totuutena kansalle tarjonneet elämän peiliksi. Siinä pikkuporvarillisuudessa kärsimys ja ahdistus johtuvat tietämättömyydestä tässä ajatusten harhan maailmassa, jossa ketkään muut kuin tinkimättömät elokuvantekijät eivät ole herättäneet ymmärtämään, ettei tämä kaikki tuota onnea. Filmihullun ”anteeksipyytelemätön taistelu rakenteiden Gestapoa vastaan” on kirjan kirjoittajien mukaan jatkunut näihin päiviin saakka.
Karilan juttu alkaa tyylillisesti lähestulkoon suoralla ja huonoa makua osoitavalla Turkka-plagiaatilla Jouko Turkan Aiheita-kirjasta vuodelta 1983 (vai oliko se vitsi?): ”Kaikilla pitäisi olla kotona oma Jari Halonen. Sitä voisi säilyttää kirjahyllyn ja sohvan välissä. Kun televisiosta ei tule mielenkiintoista ohjelmaa, Halonen herätetään vahvalla kahvilla. Hänen korvaansa kuiskataan yksi sana, mikä tahansa, vaikka: ’Taide.’ Ja jo Halosen silmät syttyvät…”
Halosen tuntevat ystävät ja kollegat olisivat olleet toimittajan kanssa täysin eri mieltä, jos hän olisi asiaa heiltä kysynyt. Muttta hänen ei tarvinnut. Hesarin juttu oli niin sanottu ennakkopuffi tulevasta, ja siinä pääosassa olivat kauniit kuvat Halosen tulevasta Kalevala-elokuvasta sekä Halosen jussiparviaismaisen vääristynyt käsitys feminismistä, jota hänen mukaansa ei tarvita enää Suomessa, ”koska feminismi estää naista näkemästä aitoa naiseuttaan”, joka on Halosesta maailmankaikkeuden rakkauden kuva (Rabelaisin Pantagruelin eräs sanoma oli se, ettei kannata koskaan luottaa tällaisiin ihmisiin, jotka katselevat asioita aina saman kapean rakosen kautta).
Tähän viestiin kiteytyykin Halosen suurin ongelma: epä-älyllinen ja yksiniittinen vouhkaaminen ja post-turkkalainen macho- ja käskykulttuuri, jossa vain ulkokohtaisella uhoamisella, vihalla ja miehisellä voimalla on merkitystä tässä pinnallisessa ja kohkaavassa muka-ajattelun syvällisyyttä hyvin esittävässä kulttuurissamme ja sen omatoimisessa näppäryydessä. Tämä ilmentää tietämättömyyttä Simone de Beauvorin Toisesta sukupuolesta, joka oli hänen mukaansa jaettu ensimmäiseen ja toiseen luokkaan, kasvatettu kieroon. Beauvoir kirjoitti, että maailmaan heitetyn subjektin elämä on raahustamista julmien tabujen ja typerien tapojen puristuksessa. Hänen mukaansa saduilla peitetään puolet ihmiskunnan mahdollisuuksista: ”Valtavasti vapautta heitetään hukkaan ja koko olemassaolomme oli katkera pettymys.”
Halosen olisi pitänyt ottaa oppia Kansallisteatterin johdossa oleva Mika Myllyahosta, joka tekee komean psykohistoriallisen synteesin juuri tästä ajankuvamme piilotetuimmasta polttoaineesta, aina vaarallisen ajankohtaisesta ja mielettömyyksiin ajavasta kylmästä, julmasta ja kostonhaluisesta vihasta, jolla on ideologiasta riippumatta miehiset despootin kasvot, ja osaa yhdistää nerokkaasti tämän kansallisen tragedian poliittiseen tematiikkaan. Juuri siksi Mika Myllyahon tulkinta suomalaisesta klassikkonäytelmästä Täällä pohjantähden alla oli ehdottomasti läntisen pallonpuoliskon parasta yhteiskunnallista draamaa. Se ei sortunut politikointiin, sormella osoitteluun, julistamiseen tai yhden näkökulman esittelyyn yleispätevänä totuutena, vaan näyttää Marcel Proustin hengessä sarjakuvamaisesti tanssien menneen ja tulevan järkytyksen yhteiset kipupisteet, mielen alennustilat, ja ihmisiä hengiltä raastavan henkisen rappion. Samalla se hengittää sisäänsä tämän päivän kaikkea muuta kuin raikasta ilmaa, jossa vellovat myötähäpeän ja voimattomuuden tunteet rinnakkain syyllisyyden ja sen ikuisen moraalifilosofisen kysymyksen kanssa, pitäisikö meidän puuttua tähän peliin ja tehdä henkilökohtaisia tekoja hyvän puolesta pahaa vastaan silloin, kun vastassa ovat vihan kyllästämät hymyilevät tappajat, jotka nykyisin tunnetaan sellaisilla nimillä kuin välinpitämättömyys, kiire, edullisuus tai halpatyövoima ”hälläväliä- ja mitävittuasesinullekuuluu-asenteella” lisättynä.
Halonen riisuu sovinnaisuutta suomalaisuudesta
Kalevalasta odotetaan jatkoa Halosen elokuvalliselle ”Totuustrilogialle”: Lipton Coctonille, Joulubileille sekä Aleksis Kivelle, joissa hän jo paljasti suomalaisuuden koko älyllis-esteettisen historian olleen jatkuvaa ja kovaa taistelua järjen ja järjettömyyden sekä uskomusten ja tiedon välillä, missä vanhan säilyttäjät sietivät uudistajien kritiikkiä heikosti, ja kun Halonen elokuvillaan hieman pöyhi näitä totuttuja sovinnaisuuksia, ne osoittautuivat sisällyksettömiksi vakuutteluiksi ja totunnaistapaan perustuviksi vakaumuksiksi, suuren suomalaisen ajattelijan, Samuli Parosen sanoin: ”Kun valta kasaantuu, se menettää kyvyn neuvotella ja silloin sen ainoaksi mahdollisuudeksi jää kaiken muuttaminen vallaksi.”
Ja ihan kuten oikeudenmukaisuuden esikuva Sokrates ei antanut periksi kuolemankaan hetkellä periaatteistaan, vaan Platonin mukaan kertoi tuomarille, ”että olet väärässä, jos sinun mielestäsi ihminen saa välittää hengenvaarasta. Jos mies on mistään kotoisin, hän ajattelee toimiessaan vain sitä, että tekeekö hän oikein vain väärin, hyvänkö vai huononko miehen töitä”, samalla tavalla Halonen on elokuvillaan Tarkovskin Peili-elokuvan moton tavoin runoilijan tavoin avannut avaruutta sinne, missä luovuutta kuristava säännönmukaisuus on tehnyt ympäristöön liian selvät jäljet seurata, ja on varoittanut suomalaisia, niin kuin Aristoteleskin varoitti aikalaisiaan, että kuten yksilö voi olla moraalisesti kykenemätön, niin voi olla kokonainen valtiokin. Aristoteles syytti oman aikansa sofismia siitä, että siltä puuttui kokonaan tieto valtiomiestaidon luonteesta ja tarkoituksesta, Halonen taas syyttää suomalaissivistyneistöä kansan todellisen luonteen ja historian huoraamisesta sovinnaisuuden ja sopivuuden alttarille vanhan ruotsalaisperäistä eliitin miellyttämiseksi, jolle kuva suomalaisuudesta hulluna ärveltämisenä yksin metsässä paskat housuissa suu vaahdosta valuen, sopii kuin nyrkki silmään siihen alisteiseen ja halventavaan puoli-idiootti-mongolikuvaan, mitä Ruotsissa suomalaisista vielä tänä päivänäkin ylimielisesti paremmissa piireissä levitellään.
Halonen käsittelee elokuvissaan myös tunteita, kuten Aristoteles Retoriikka-kirjassaan, jossa hän uskoi syntyneen järjen harkintana itsenäisiksi reaktioiksi ulkoisen maailman tapahtumiin, tai kuten Cicero, jolle ihmisen sielu oli sokraattisen perinteen mukaisesti yhtenäinen järjen hallitsema kokonaisuus, jossa tunteet olivat järjen arvostelmia, mutta sellaisina virheellisiä.
Siksi Halosen elokuvat herättävät ajattelemaan ihmisen ja elämisen perusongelmia Ciceron Keskusteluja Tusculumissa tapaan, missä hän esitti elävissä filosofisissa vuoropuheluissaan tunteiden, hyveen sekä onnellisuuden välistä suhdetta tarkasti ja oivaltavasti stoalaisen puhtauden ja ajatuskirkkauden hengessä, väittäen, että hyvien puhujien puhumista sääteli aina yleisön maku, sillä jokaisen joka halusi vaikuttaa, oli ajateltava, millä mielellä kuulijat olivat; ”kaikki oli muokattava ja sopeutettava yleisön mielipiteen ja arvostuksen mukaan.”
Ihan samaa yrittää Halonen näyttää elokuvissaan katsojilleen, mutta ymmärtää Michel de Montaignen tapaan kaiken tekemisen ongelmallisuuden ja ihmisen mahdottomuuden. Hänen mukaansa ne, jotka ryhtyivät tutkimaan ihmisten tekoja, eivät missään kohdanneet yhtä suuria vaikeuksia kuin yrittäessään paikata niitä ehjäksi kokonaisuudeksi ja yrittäessään esittää sitten niitä yhtenäisessä valaistuksessa, sillä ne olivat Montaignen mukaan yleensä niin merkillisellä tavalla ristiriidassa keskenään, ettei niiden mitenkään voinut ajatella olevan samasta puodista. Montaignen mielestä meille oli tavanomaista seurata vaihtelevia mielitekojamme vasemmalle ja oikealle, ylös ja alas, tai miten nyt sattuman tuulet kulloinkin meitä sitten ohjasivat, sillä emme ajattele mitä tahdomme ennen kuin juuri sillä hetkellä kun tahdomme sitä.
Ja koska meitä Montaignen mukaan ennemminkin kuljetetaan kuin että itse kulkisimme läpi harmaan elämämme, on helppo ymmärtää mitä hän tarkoitti sanoessaan meidän samalla ajelehtivan mielipiteestä toiseen, koska jokainen päivä tuo hänen mukaansa uuden päähänpiston ja siksi mielialamme ailahtelevat kuin sää. Siks hän kirjoitti, että me ajelehdimme mielipiteestä toiseen, emme tahdo mitään vapaasti, emme mitään ehdottomasti, emmekä mitään pysyvästi.
Räjähtävää alkuvoimaa
Halonen tutkii niin innokaasti nykysuomalaisuuden vahvoja myyttejä montaignelaisesti, koska hän tietää, miten ihmisille tärkeää tietoa heistä itsestään salataan, sillä Suomessa kasvatukseksi kutsutun alistamisjärjestelmän hierarkian ylimmän ja alimman kerroksen välillä on aina ollut ja tulee aina olemaan pelottava informaatiokatkos, josta julkinen valhe synnytetään.
Yleisen rauhan ja edun nimissä motivoidaan tiedon salaamista siinä määrin ja niin ammattimaisesti, että koko elämänmeno on paljolti nojautunut totuuden salaamisen varaan. Tiedon ja sen salaamisen välinen konflikti on olennaista tälle ajalle.
Jacques Monod puhui siitä purevasti luonnonfilosofiassaan Sattuma ja välttämättömyys, kun hän totesi: ”Ensimmäistä kertaa historiassa sivilisaatio pyrki rakentamaan itseään pitäen epätoivoisesti kiinni animistisesta traditiosta antaakseen oikeutusta arvoilleen, mutta luopuen siitä samaan aikaan tiedon ja totuuden lähteenä.”
Ja mitä nämä tärkeät kysymykset ovat? Haloselle ne – tietoisuus, oleminen, tuska ja kärsimys – ovat olleet läpi koko hänen taiteellisen tuotantonsa samalla tavalla moraalisia kuin sokraattisissa dialogeissa ymmärrettiin, että oikeudenmukaisuuden tuottaminen oli sitä, että sielun eri osien kohdalla suhde hallitsevien ja hallittavien välillä saatiin luonnonmukaiseksi, väärämielisyyden tuottaminen taas sitä, että se tehtiin luonnonvastaiseksi.
Tätä Halosen ongelmaa kuvaa hyvin Antiikin kertomus Antignoksesta, joka oli mieltynyt erääseen armeijan sotilaaseen tämän hyveellisyyden ja urhollisuuden ansiosta ja määräsi lääkärinsä parantamaan miehen sitkeästä sisäisestä sairaudesta, joka oli pitkään vaivannut häntä. Miehen tultua terveeksi Antignos huomasi hänen suorittavan tehtävänsä paljon aikaisempaa haluttomammin ja kysyi, mikä oli aiheuttanut muutoksen ja tehnyt sellaisen pelurin. ”Te itse, Sire”, hän vastasi, ”koska olette vapauttanut minut tuskista, jotka saivat minut halveksimaan elämää.”
Senecan Suuttumuksesta -kirjassa kuvataan hyvin sitä, kun ihmistä on loukattu ja hän haluaa kostaa, ja siitä seuraavaa hävyttömyyttä. Jo länsimaisen kirjallisuuden ensimmäisenä historiallisena henkilönä tunnettu kirjailija Hesiodos väitti kuuluisassa teoksessaan Työt ja päivät Homeroksen kertovan runokielen hengessä, että röyhkeydestä ja jumalattomuudesta koitui aina loppujen lopuksi rangaistus, joka tosin joskus antoi odottaa itseään valitettavan kauan aikaa, koska tuomarit olivat lahjottuja ja oikeus toimi aina vahvemman puolesta.
Halosen tavaramerkkinä on suurten taidenerojen tapaan leikkivä lapsi, ”Homo Ludens.” Ja ihan kuin Michelangelo, hänessäkin on räjähtävää alkuvoimaa, periksiantamattomuutta, tutkimusmatkailijaa, sinnikästä selviytyjää ja jalon villin tavoin viettiensä harhauttamaa ainaista eksyjää, että täytyy olla joko pohjamutiaan paatunut peruspersu tai vankimielisairaalan ylilääkäri Hannu Laerman varoittavana esimerkkinä yleisöluennoillaan kertoma esimerkki psykoottisesta psykologista, jos tästä hepusta ei heti alkuhymyjen ja muutaman nokkelan ärsytysrepliikin jälkeen innostu ja kuuntele loppuun saakka rystyset valkoisina surren menetettyä mahdollisuutta nuoruudessaan, siksi että tekisi mieleen vetää turpaan koko Suomen koululaitosta, etteivät he tällaisia ilmiselviä opettajien hulluiksi luokittelemia kansanvillitsijöitä palkanneet aikoinaan tekemään maamme koululaisista tulevia monilahjakkaita neroja ja kansainvälisen luokan taiteilijoita, vaan antoivat niiden mitäänsanomattomien ja lahjattomien hiirulaisten opettaa heidät valjulla ja haalistuneella olemuksellaan inhoamaan taidetta, koska siitä räpellyksestä sai sellaisen kuvan, että se oli teknistä piipertämistä ja kilttiä edustamista hienoissa salongeissa.
Teatteritemppuilija ja vakuuttava puhuja
Mutta sitten asiaan, josta ei puhuta: Homon on piinaavaa katsoa Halosen elokuvista välittyvää suoraviivaista armottomuutta ja kovuutta, josta puuttuu pelottavalla tavalla myötäelämisen ja ymmäryksen perussiemenet, sillä niitä katsoessa tulee mieleen käänteinen ja itsensä kieltävä kielteinen homoseksualismi amerikkalaisen elokuvan ”vasemmistolaisista roskista” puhdistaneen Nixonin suuren idolin, senaattori McCarthyn tapaan, joka oli FBI:n transuhomojohtaja Edgrar J. Hooverin mielestä oikeassa päätyessään syvällisissä tutkimuksissaan näin pitkälle, ennen kuin passitettiin mielisairaalaan: ”Että Batman ja Robin olivat kommunistien salajuoni, jonka tarkoitus oli turmella amerikkalaiset terveelliset ja isänmaalliset nuorukaiset homoseksualismilla.”
Jos Halonen ottaisi oppia Turkalta, hänkin voisi lyödä miehisyyden pelot läskiksi Turkan ”Ison homon” tapaan: ”Kuinka iso ja merkityksellinen keksintö olisi Iso Homo. Valtava ja karvainen tyyppi, jos Spedeen lisäisi vähän lihavuutta, karvaisuutta, terveyttä, punakkuutta ja kiharaa kähärää tukkaa niin käsitätte minkälaisesta tyypistä olisi kyse. Ei mikään pikkuhinttari, vaan ylivoimainen, härski ja huumorintajuinen ja terve jättiläinen, joka nauraisi miehekkyydelle ja pussailisi väkisin rimpuilevia miehiä”, ja voisi olla hieman hintimmällä asenteellaan seuraavana Suomen ehdokkaana Oscar-gaalassa parhaan ulkomaisen hinttielokuvien sarjassa Goldonin Kahden Herran palvelijan hengessä tehdyssä ”Pane mua Kullervo-Perkele!” -filmatisoinnissa, missä Tero Jartti ja Taisto Reimaluoto kumartaisivat Lapinlahden mielisairaalassa sen seitsemälle samuraiveljelle pyllistäen samalla Fredrik Cygnaeuksen homosaunabileille Hollywoodin hinttiohjaajakillan suureksi iloksi ja riemuksi.
Mutta ei. Halosesta näkyy, etteivät homot ja feministit miellytä häntä, eikä kumma kyllä hienosyinen huumori ironiaan käärittynä tai karnevalisoitu pilkka – eikä sen mukanaan tuomat unenomaiset absurdit välitilat “leijalla todellisuuksien välillä”. Siksi hän ei joko osaa tai kykene kirjoittamaan kliseisten kuvaustensa väliin syvästi inhimillistä olemisen tuntua kohottamalla niitä arjen yhteisiksi universaalisaduksi, mikä jäsentäisi menneen ajan ja paikan tajua kauniin koskettavalla tavalla ymmärryksessämme, ihan kuin olisimme itse olleet tapahtumia todistamassa, ja siksi hänen elokuvansa eivät ole tyypillistä elokuvaunta, vaikka siellä elokuvateatterin perimmäisessä nurkassa istuva 13-vuotias nuori tyttö voisi juuri silloin kokea elämänsä mullistavamman älyllis-esteettisen elämyksen ja oivalluksen, joka muuttaisi mahdollisesti hänen maailmansa loppuiäkseen kertaheitolla kohti siedettävämpää omaehtoisuutta omalla elämänpolullaan.
Eikä hänen elokuvissaan ole kyse kohtaamisista tai poissaoloista, tämän olevaisen maailman ja sen rinnakkaismaailmojen törmäyksistä ja hassuista sattumuksista, ihmisistä pakotettuina sietämään ja kestämään itseään ja toisiaan pakon edessä. Tai siitä, mitä filosofi Empedokles tarkoitti puhuessaan kotikaupungistaan, että siellä syötiin kuin kuoltaisiin seuraavana aamuna, mutta rakennettiin taloja kuin ei koskaan kuoltaisi, vaikka kysymys olisi ollut koko ajan sattumanvaraisesta oikullisuudesta ennen olevan ja jälkeen tulevan välillä (kuten James Joycen Odysseuksessa), koska mikään ei oikeasti muuttunut kuin jatkuvasti hajoava mielemme ja pirstaloituva todellisuutemme ympärillämme, eikä Sofokleen kuningas Oidipuksen ajatus ihmisten korkeimmasta päämäärästä valjastaa kaikki voimavaransa toistensa palvelemiseen ole kaikkien yhteinen päämäärä.
Halonen on pohjimmiltaan kuitenkin näyttävien teatteritemppujen tekijä, ja siksi ulkokohtaisuutta korostavan manikealainen erotuksena sivistyneestä elokuvaälyköstä, joka osaa maalata eteemme elämän kauniina ja nautinnollisina freskoina ja ihmisen eri muodoissaan/ajatuksissaan hiljaa ja nautinnollisesti ja on itse pehmeiden sävyjen ja asteiden ihminen, sillä häntä kiinnostavat ensin totuus sinänsä ja sitten ilmiöiden laajasti näyttäytyvä moninaisuus, eikä niin kuin nykymaailman tekoälyllisesti orientoitunutta näyttämisenhaluista kiire- ja hyväksikäyttömaailmaa, jossa tekovallankumoukselliset ovat aina lopulta mielistyneet enemmän asioiden yksinkertaistamiseen ja mustavalkoiseen maailmankuvaan kuin maailman muuttamiseen kaikille yhteiseksi hyväksi. He pauhaavat jatkuvasti muodikkaan kovaäänisesti milloin mihinkin edistysuskoon käärittyjen kotivallankumouksien apokalyptisinä tykkeinä hukuttaen alleen aina väistämättä ihmisen äänen, kirkkaan älyn ja valoisan maailmannäkemyksen sekä yhä harvinaisemmaksi käyneen ystävällisen ihmisluonteen ja unohtavat samalla Caton ehdottoman eettisyyden: yksilön yhteisönsä hyväksi tekemien palvelusten tärkeyden yksilön ja yhteisen moraalin selkärankana.
Halosessa on sitä jotain samaa kansantajua ja sisäsyntyistä ymmärrystä, jolla Väinö Linna ymmärsi hyvin ihmisissä olevan monta toisistaan mittaa ottavaa minää, kun hän antoi teksteissään ihmisten elämän sulautua yhteen kuvattuun ymmärrettävään ympäristöönsä, koska pohjimmiltaan oli kyse pelon ja epävarmuuden synnyttämien vaarallisten aburdismien tiukasti historiaan ankkuroituneista lieveilmiöistä ja niiden kyvyttömyydestä torjua jatkuvasti murenevan moraalin paikoilleen jämähtänyt yksioikoisuus. (Kaiken tämän lopullinen luhistuminen oli Tuntematomassa suoraa jatkoa Albert Edelfeltin maalaamaan tauluun, missä Kaarle Herttua herjaa Klaus Felmingin ruumista Zachris Topeliuksen vuonna 1875 julkaistun Maamme-kirjan tarinan mukaan. Linna vain lisäsi kuolemalle nauravat kasvot ja teki historialliset jamesbondit naurunalaisiksi luutnantti Lammiossaan.) Tätä kaikkea Halonen yrittää historiallisilla kuvituselokuvillaan ratkaista.
Halonen on parhaimmillaan puhujana eikä elokuvantekijänä, kun hän julistaa vakuuttavasti, hurmaa, ärsyttää ja osaa manipuloida kuulijansa uskomaan ja tekemään ihan mitä tahansa hän itse haluaa oman ajattelun miekkansa hiotuimmalla terällä, eikä hänen elokuvissaan siksi ole ihmisen mentävää sovituksen ja sovinnollisuuden mahdollisuutta, vaikka Halonen on ihan omaa luokkaansa rehellisyyttä tykittävänä ja suorana raakarealistisena tarinankertojana, kun hän kuvaa tavalliset ihmiset kaikessa raadollisuudessaankin juuri sellaisina kuin he ovat, epävarmoina ja heikkoina ihmisinä himoineen, haluineen ja syrjähyppyineen, kummallisista pikkuporvarillisista moraalirajoitteista sen kummemmin piittaamatta.
Ja kun Halonen sitten aloittaa aaltoilevan puhumisensa, hän käyttää iskeviä ja kuvailevia verbejä yrittäessään valottaa yleisölleen, miten pilkotaan taiteessa se kaikkein tärkein mureneviin käsiin: taide omana kokemuksena, omana tunteena, oman sisäisen sekavan maailman heijastuksena, ihan samalla tavalla kuin Platon osoitti, että hänen kuuluisilla luolasta paenneilla, idean auringon sokaisemilla vangeillaan oli velvollisuutenaan palata varjoon ja olla hyödyksi kumppaneilleen sen orjuudessa, mikä oli ottanut heidät kiinni hämärän maailman kynnyksellä.
Halonen oivaltaa kansan kusetuksen
On kumma, ettei pienen elokuvapiirin suosiossa olevasta undeground-elokuvan Suomessa hyljeksitystä mestarista ole kirjoitettu alan elokuvalehdissä eikä hänen töitään ole aiemmin esitetty laajemmin suomalaisilla elokuvafestivaaleilla, jotka ovat nykyisin pääsääntöisesti limaisia mielistelyn, nöyristelyn, valmiiksipurtujen sekä korkeissa asemissa olevien helppojen nakkien hintalapun edessä pokkuroimista, missä haukutaan varmuuden vuoksi epäilyttävät ja kaikkea kyseenlaistavat mesteriteokset tai vähätellään ja/tai peräti jätetään kokonaan katsomatta ne oikeat ja harvinaiset taidehuiput, helmet sioille -osastolaiset, mielenjärkytykset, ja vastaavat poikkiteloin valtakulttuurinsa kanssa asettuneet eturivin filmihulluräpellykset, mitkä osaisivat ja jaksaisivat haastaa ympärillään olevat idioottimaiset todellisuuudenkuristajansa raikkailla välähdyksillään toivosta paremmasta huomisesta ja ihmisarvoisesta elämästä.
Kun suomalainen valtion rahoilla tehtävä punainen vallankumous lopullisesti kuoli Jouko Turkan moraalitappion ja Jumalan teatterin surkuhupaisan paskanheittoskandaalin jälkeen Oulussa, Halonen suuntasi kiinnostuksensa elokuvaan ja alkoi rakentaa omaa elokuvamaailmaansa parhaiden auter-elokuvaohjaajien tapaan keräämällä ympärilleen erilaisia taiteellisia tiimejä, joiden lopputulokset hän otti mielellään nimiinsä.
Tuntuu kuin Halonen olisi ottanut elokuviensa yhteiseksi kirjalliseksi motoksi Mika Waltarin ohjeiden mukaisesti: ”Älä tyydy pieniin aiheisiin. Kirjallista näpertelyä meillä on ihan kylliksi. Tartu sinä moukariin ja tao omaa aikaasi kuin hehkuvaa rautaa. Älä pelkää suuria aiheita, sillä ihminen kasvaa työnsä mukana. Ole rohkea. Sinulla täytyy olla uskallusta myös epäonnistua. Ennen kaikkea älä masennu, älä katkereoidu, älä koskaan vihaa ihmistä”, mutta unohtanut samalla sen mitä se käytännössä tarkoitti.
Silti hän on osannut yhdistää ajattelussaan kaksi kulttuurissamme vähemmälle huomiolle jäänyttä tärkeää peruskysymystä; pyhyyden ja olemisen. Filosofi Martin Heideggerin tunnettu väittämä oli, että antiikin Kreikasta tuleva eurooppalaisen ihmisen perinne olisi unohtanut kokonaan olemisen. Nykyihminen ei hänen mukaansa enää kokenut olemista pyhyydenkin aineksia sisältäväksi ihmettelyn aiheeksi. Näin ollen meillä ei ole enää kykyä ihmetellä olemista. Emme myöskään ymmärrä, että olemattomuus on olemisen lähtökohta, joten emme voi tavoittaa olemisen olemusta.
Jos asiaa tarkastelee yhteiskuntafilosofian kautta ja unohtaa kaikki kauniit sanat, jotka eivät ole totta, ja ottaa käyttöön kaikki toden sanat, jotka eivät ole kauniita, joudumme puhumaan Platonin sanoin laajalle levinneestä eliitin moraalisesta turmeluksesta ja pitkäaikaisesta tavallisen kansan kusetuksesta pelissä, jonka maksajina ovat juuri nämä kusetettavat. Juuri tämä on Halosen elokuvien punaisia oivalluksia.
Taustalla vaikuttaa myös ranskalaisfilosofi Jean–Jacques Rousseau, jonka mukaan luonto oli tehnyt ihmisen hyväksi ja yhteiskunta on tehnyt hänet pahaksi; luonto oli tehnyt ihmisen vapaaksi ja yhteiskunta tehnyt hänestä orjan; luonto oli tehnyt ihmisen onnelliseksi ja yhteiskunta on tehnyt hänestä kurjista kurjimman olennon. Turmelus alkoi sinä päivänä, jolloin harkinta liittyi aistimukseen, jolloin järki otti vangikseen vaiston, jolloin ihminen keksi pitää huolta myös tulevista tarpeistaan, jolloin hän näiden tulevien tarpeiden nimissä jakoi esineet käsitteiden minä ja sinä mukaan ja loi omaisuuden.
Näin syntyi luonnollisen tasa-arvoisuuden tilalle omaisuuteen, voimaan, viekkauteen ja julmuuteen perustuva eriarvoisuus. Näin syntyivät etuoikeudet, näin joutuivat toiset saamaan kaikki, mitään tekemättä, kun taas toisten oli pakko raataa nääntymykseen asti herrojensa hyväksi. Näin syntyi yhteiskunta, joka näyttää vain tukevan anastajia heidän anastuksissaan ja raastavan köyhän vieläkin köyhemmäksi. Tällä tavalla yhteiskunta kulkee yhä eteenpäin turmeltumisen tiellä Rousseaun mielestä, koska olemme unohtaneet Senecan muistutuksen siitä, että meidän pitäisi ennen kaikkea huolehtia velvollisuudentunnosta ja muustakin hyveiden joukosta elämämme tärkeimpinä asioina.
Halonen näkee tätä taustaa vasten taiteen samalla tavalla kuin venäläinen runoilija Osip Mandelastam hellenismin. Haloselle se on merkitysjärjestelmä, jonka ihminen käärii auki ympärillään kuin ajallisesta riippuvuudesta vapautettuna inhimillisen minän kautta sisäiselle yhteydelle alisteisten ilmiöiden viuhkan, joka on koko ajan totuutta pakenevaa muotoutumassa olevaa merkitystä ihmismielen ehtymättömässä kultakaivoksessa.
Maailmojen aukottomuus ja rikkumaton arvosymmetria on nykyihmisille tärkeämpää kuin oikea totuus. Yhden selityksen, yhden mallin ja yhden sanan maailmassa tiedekin on mukajumalallisen korkeaa kaiken luonutta ylistävää hölynpölyä ja hevonkukkua, ja ominaislaadultaan samanlainen kokoava, kaiken selittävä ja looginen selkeä askelkuvio, kuin ennen toista maailmansotaa Russellin ja Whiteheadin Principia Mathematican ympärille rakennettu unelma maailman pelastavista salaperäisen voiman suosiollisella avustuksella ihmisten oman etunsa palvelemiseen valjastamista kaikki ongelmat ratkaisevista yhdistetyistä tieteistä.
Siksi elokuvaohjaaja Jari Halosen erilainen näkökulma on tärkeä, koska vanhan arvomaailman kulisseja pystyssä piteleviä kavahduttaa eniten tietoisuuteen heränneiden nykyihmisten kuvia kumartelematon ja eteenpäin suuntautunut järkiperäinen edistyksellinen ja totuudet kyseenalaistava ajattelu, mikä on antiikin ajoista vastustanut ansiokkaasti vallanpitäjien ja heidän hännystelijöidensä hellimää ja suosimaa aivot narikkaan -asennetta, jossa järki alistetaan epämääräisille kotkotuksille ja koko elämä nähdään ennalta määrättynä ilman, että siihen olisi ihmisellä mitään mahdollisuutta puuttua.
Harhan ja väärinolemisen selvittämistä
Siksi Halosen vahvoissa puheissa on jotain samaa kuin valtavirrasta hieman eroavassa toisinajattelijassa ja kaiken kyseenalaistavassa filosofi Slavoj Žižekissä, jonka mielestä suurten selitysten aika oli jo ohitse eikä meidän enää pitäisi tavoitellakaan kaiken selittäviä järjestelmiä ja globaalia vapautumista, sillä nyt hänen mukaansa suurten ratkaisujen vaatiman väkivallan pitäisi antaa tilaa jo erilaisille väliintuloille ja vastarinnan muodoille, mikä tarkoitti moraalin palauttamista takaisin sen alkuperään, ihmiseen, eikä mihinkään kaikesta irralliseksi olevaan uskonnolliseen pyhäinkuvastoon, joka on tarkoitettu ihailtavaksi eikä jokapäiväiseen käyttöön, kuten se nykyisin on. Ensin hänen mielestään piti kuitenkin selvittää kaiken harhan ja väärinolemisen syyt, kuten Halonen tekee elokuvissaan.
Järkevyys olisi tässä asiassa selkeää rationaalisuutta eli kyky jalostaa kokemuksemme avulla perittyjä käsitteitä näkemällä ne sellaisessa uudessa valossa, missä ne olisivat avaimia uusiin todellisuuksiin ja uusien ovien eteen, eikä niin kuin ne nyt ovat, historiallisesti jämähtäneitä unohdushorisontteja, jotka on verhottu epävarmuuden, epäselvyyden ja selvien asioiden selittämättömän monimutkaiseen munkkilatinalla kuorrutettuun usvaan ja hämärään.
Järki edustaa hyvää. Ruumis pahaa. Halonen tietää, että inhimillinen tieto on aina erehtyväistä ja epävarmaa, eikä se voi perustua mihinkään pysyvään, ja että jo Descartes piti tietoisuutta substanssina, joka oli erillään ruumiista. Ruumis oli kuin tiedoton kone, joka oli myös kaikilla eläimillä, ja juuri siksi me Camus’n mukaan omaksuimme tottumuksen elää jo ennen kuin olimme tottuneet ajattelemaan. Ruumis ankkuroi meidät maailmaan, johon meidät on heitetty. Myös se mihin synnymme määrää älyllis-esteettisen ajattelumme ja poliittiset mielipiteemme hyvin pitkälle, siksi on epärehellistä puhua ihmisen vapaasta valinnasta tai vapaudesta.
Ja koska tällä tavalla vajavainen ja helposti ohjailtava ja muiden kontrollissa oleva ruumis sai ihmisen kärsimään, sitä pitää yrittää hallita viisaasti ja hyvin ja siksi se pitää vieraannuttaa niistä tekijöistä, jotka silmälaputtavat sen sokeaksi, sen tajuamatta kaikkia niitä mahdollisuuksia joitä hänelle on suotu, jos hän ymmärtäisi spinozalaisesti elämän ilona.
Platon kuvaa tätä oivallisesti Faidonissa: ”Niin kauan kuin meillä on ruumis ja sielumme on sekaantuneena sellaiseen pahaan, emme koskaan voi täydellisesti saavuttaa sitä mitä kaipaamme, sitä mitä sanomme totuudeksi. Ruumiin välttämätön ravitseminen aiheuttaa meille loputtomasti puuhaa, ja jos lisäksi tulee vielä sairauksia, nekin ovat esteenä totuuden etsimisessä.”
Tämän takia sielu kärsii ja jos sielua pidetään jatkuvasti pimeässä eikä sitä ruokita hyvillä asioilla, syntyy koko kulttuurimme tuhoavinta polttoainetta: häpeällisyyttä, mikä on suurempi paha kuin tuska, sillä siihen verrattuna tuska ei ole yhtään mitään.
Platon jatkaa: ”Että niin kauan kuin pidät vaikerointia, parkua, valitusta, murtumista ja tuskasta lamaantumista häpeällisenä ja miehelle sopimattomana, niin kauan kuin jalous, arvokkuus ja hyveellisyys säilyvät ja näitä tarkaten hillitset itsesi, on varmaa, että tuska väistyy hyveen edessä ja vähenee määrätietoisuuden ansiosta. Sillä joko hyvettä ei ole ollenkaan tai sitten kaikki tuska on halveksittavaa. Uskotko, että on olemassa järkevyyttä ja ilman sitä ei voi edes ymmärtää, mitä hyve on? Salliiko järkevyys sinun tehdä jotain hyödytöntä ja nähdä turhaa vaivaa? Tai antaako maltillisuus sinun tehdä jotain hillitöntä? Voiko oikeudenmukaisuutta kunnioittaa sellainen ihminen, joka ankaran tuskan vuoksi rikkoo luottamuksen, pettää ystävänsä ja unohtaa lukuisat velvollisuutensa?”
Halonen ymmärtää valistusajan skottifilosofi David Humen tapaan, ettei ihminen muutu perusolemukseltaan, vaikka olosuhteet parantuisivat oleellisesti. Hume oli niitä harvoja selväjärkisiä kirkasajattelijoita, jotka kantoivat sokraattista epäilyä toitottamalla ympärillään valheelliseen tyyneyteen ja rauhaan vaipuneille/uskoville/höynäytetyille ihmispoloille tyytyväisyydenvalheen helvetillisistä ansoista, ettei nykyasioista pitänyt tehdä johtopäätöksiä siitä, miten tosiasioiden tulisi olla.
Mallia Hume haki Augustuksen Tunnustuksista, joita hän arvosti kirjallisuudessa ylitse muiden. Augustusta, kuten Wittgensteinia ja kaikkia suuria ajattelijoita ja vastaanhangoittelijoita, ohjasi oman yksityisen minän autonomian tarve ja rehellisyyden vaatimuksen vankkumaton periaate sekä omassa että yhteiskunnallisessa elämässä.
Humen tavoin Halonenkin arvostaa tällaista henkevää sukkeluutta, joka voi palaa vain puhtaassa kynttilässä. Tällaisen puhtaus edellytti ulkopuolisuutta vallitsevista valheista, vallasta ja sen mielistely- ja rankaisusysteemeistä.
Siksi hän on koko ajan matkalla ja on hyväksynyt lähtökohdiksi etsinnälleen rosoisuuden, asioista niiden oikeilla nimillä puhumisen ja tietynlaisen rikkinäisyyden ymmärtämisen osaksi ihmiselämän mysteeriä, mitkä ovat jostain kumman syystä suomalaisessa esteettis-älyllisessä elämässä harvinaisia oivalluksia.
Varjofilkkarien huipennus
Tampereen hieman nukahtaneiden lyhytelokuvafestivaalien piristykseksi vuodelle 2014 on sunnniteltu ”pienen anarkistisen filmihulluporukan” toimesta ensimmäisen kerran piristämään ja luomaan vähän kilpailua ja henkeä itse filkkareille ”Varjofilkkarit”, johon valittaisiin mielenkiintoisimmat itse filkkareilta reputetut yhteiskunnallisesti ja taiteellisesti vaikuttavat lyhytfilmit.
Ensimmäisten ”Varjofilkkarien” pääohjelmiston huipennukseksi on pyydetty elokuvaohjaaja Jari Halosen tuotannon nonstopfestivaalinäytöstä sekä ohjaajan uusimman elokuvan Kalevalan yönäytöstä kummitus-Tampereen kattojen yllä kyttävapaaalla vyöhykkeellä. Paikalle on kutsuttu kuuleman mukaan myös itse ohjaaja, jollei hän ole silloin liiaksi rakastamiensa Bollywood-elokuvien lumossa.
Suurella mielenkiinnolla jään odottelemaan, miten elokuvaohjaaja Jari Halonen on sisäistänyt Marcusensa, Gramscinsa ja Pasolininsa vanhoja kuvia kumartelemattoman ja mielemme muotoutumassa olevia uudenlaisia merkityksiä etsivässä Kalevala-elokuvassaan, kun se saa yleisöensi-iltansa 15. marraskuuta elokuvateattereissa kautta maan.
