On taas aika asettaa järjestykseen edellisvuoden parhaat ensi-iltaelokuvat.
Valtaosa listan elokuvista on näyttelijäpainotteisia draamoja, mutta loppupäässä on pari ison budjetin kassamagneettiakin.
TOP 20
1. Barbara (Saksa 2012)
Saksan johtaviin elokuvantekijöihin lukeutuvan Christian Petzoldin vahva draamaelokuva 1980-luvun alun Itä−Saksasta.
Nina Hoss näyttelee elokuvan nimihenkilöä, poliittisten mielipiteidensä johdosta tiedustelupalvelu Stasin vainoamaa lääkäriä.
Vapausrangaistuksen jälkeen Barbara määrätään vähäiseen virkaan pikkupaikkakunnan lastensairaalaan, missä hän kaikessa hiljaisuudessa suunnittelee pakoa Länsi−Saksaan rakastajansa luo. Elämästä Lännessä haaveilee myös sairaalassa pakkohoidossa oleva tyttö, ja lopulta Barbara joutuu moraalisen valinnan eteen.
Barbarassa tavoitetaan ilmeisen realistisesti DDR:n ahdistava ja vainoharhainen ilmapiiri, jonka ainakin toisinajattelijat joutuivat kokemaan.
Toisaalta Petzold välttää mustavalkoista asetelmallisuutta, ja elokuvassa osoitetaan sikäläisten viranomaistenkin olleen omalla tavallaan järjestelmän uhreja.
2. This Must Be the Place (Italia/Ranska/Irlanti 2011)
Italialaisen Paolo Sorrentinon omaperäisessä elokuvassa tarkastellaan holokaustin raskasta muistoa nykyajan ja keski-ikäisen goottimuusikon (!) (Sean Penn) näkökulmasta.
Hedonistista elämää viettänyt rokkikukko päättää etäiseksi jääneen isänsä kuoltua etsiä käsiinsä tätä toisen maailmansodan aikana keskitysleirillä nöyryyttäneen natsin.
Pennin hämmentävän goottilookin lisäksi kunniamaininnan ansaitsee erilaista Amerikkaa silmiä hivelevästi esittelevän Luca Bigazzin kuvaustyö.
3. Killing Them Softly (USA 2012)
Australialaisen Andrew Dominkin ohjaama rikoselokuva voidaan välittömästi julistaa lajityyppinsä moderniksi klassikoksi.
George V. Higginsin romaaniin Cogan’s Trade (1974) perustuvan elokuvan tapahtumat on sijoitettu nykypäivän talouskriisin vaivaamaan Yhdysvaltoihin, missä raha merkitsee kaikkea.
Veristä satoa on luvassa, kun mafian peliluolan ryöstäneet yksinkertaiset pikkurikolliset saavat peräänsä kyynisen palkkatappajan (Brad Pitt).
Iskevästi toteutettujen väkivaltakohtauksien lomassa elokuva sisältää osuvaa yhteiskuntakritiikkiä ja eksistentialistista pohdintaa kaiken turhuudesta. Ei siis mitään tarantinolaista tyhjänjauhamista, vaikka vertailua tuohonkin suuntaan on tehty.
4. Vallan kääntöpuoli (The Ideas of March, USA 2011)
George Clooney näyttelee itse ohjaamassaan poliittisessa draamaelokuvassa John F. Kennedyyn ja Bill Clintoniin vertautuvaa Demokraattisen puolueen presidenttitoivo Mike Morrisia, jolla on suhde nuoreen alaiseensa (Evan Rachel Wood). Morrisin kampanjapäällikön (Ryan Gosling) idealismi joutuu koetukselle, kun hän saa tietää esimiehensä salaisuudesta.
Clooneyn toistaiseksi hienoin ohjaustyö on onnistunut kurkistus politiikan kulisseihin. Saavutuksena se vertautuu lajityypin klassikoihin, kuten Alan J. Pakulan Presidentin miehiin (1976).
5. Faust (Venäjä/Saksa 2011)
Venäjän merkittävimmän nykyohjaajan Aleksandr Sokurovin omaperäinen tulkinta Faust-aiheesta Goethen ja Thomas Mannin teosten pohjalta on yksi hänen pääteoksiaan.
Sokurovin Faust on elämänsalaisuuksiin maanisesti vastauksia etsivä tohtori (Johannes Zeiler), joka myy sielunsa muotopuolelle vanhukselle (Anton Adasinski) vastineeksi yhteisestä yöstä himoitsemansa nuoren naisen (Isolda Dychauk) kanssa.
Venäläis−saksalaisena yhteistyönä valmistunut elokuva on paikoin raskassoutuinen, mutta lopulta palkitseva taideteos.
6. Hugo (USA/Iso-Britannia 2011)
1900-luvun alun Pariisiin sijoittuva tunteellinen draamaelokuva on mestariohjaaja Martin Scorsesen ensimmäinen 3D-tuotanto.
Hugo kertoo näppäräsormisesta orpopojasta (Asa Butterfield), joka huoltaa kelloja kaupungin rautatieasemalla. Siellä hän tutustuu samanikäiseen tyttöön (Chloë Moretz), jonka kärttyisäksi isoisäksi paljastuu fantasiaelokuvan pioneeri Georges Méliès (Ben Kingsley).
Scorsesen elokuva on kunnianosoitus Méliès’n elämäntyölle ja koko taiteenlajin ihmeelle.
Muuten laadukkaan – lähinnä brittitähdistä koostuvan – näyttelijäensemblen heikoin lenkki on rasittavasti roolinsa ylitseampuva Sacha Baron Cohen virkaintoisena asemapoliisina.
7. Moonrise Kingdom (USA 2012)
Salaviisas draamakomedia on Wes Andersonin toistaiseksi kevyin ja humoristisin ohjaustyö.
Kirkkaalla väriskaalalla toteutetussa elokuvassa kolkkapoika (Jared Gilman) ja teinityttö (Kara Hayward) pakenevat valheellista aikuisten maailmaa luonnon keskelle aiheuttaen suuren luokan etsintäoperaation.
Valkokankaan ensikertalaiset Gilman ja Hayward ovat periaatteessa mainioita lapsinäyttelijöitä, mutta heidän yhteiset kohtauksensa ovat lähinnä kömpelöitä.
Keskeisissä aikuisrooleissa vakuuttavat muiden muassa Edward Norton, Bruce Willis, Bill Murray, Frances McDormand ja Tilda Swinton.
8. Luihin ja ytimiin (De rouille et d’os, Ranska/Belgia 2012)
Rosoinen rakkaustarina jalkansa työtapaturmassa menettäneestä kauniista miekkavalaiden kouluttajasta (Marion Cotillard) ja laittomia potkunyrkkeilyotteluita harrastavasta äkkipikaisesta yksinhuoltajaisästä (Matthias Schoenaerts).
Vakuuttavaa työväenluokkaista realismia, jolle Cotillardille digitaalisesti luodut tynkä- ja tekojalat antavat omaleimaisen lisän.
Ohjaaja Jacques Audiardilla on tapansa mukaan ollut vaikeuksia lopettaa elokuvaansa ajoissa, ja niinpä tarinan kiivas rytmi rikkoutuu viimeisissä kohtauksissa.
9. Tropa de Elite 2 – Eliittijoukot (Tropa de Elite 2 – O Inimigo Agora é Outro, Brasilia 2010)
Poliisin erikoisjoukoista Rio de Janeirossa kertovaa José Padilhan elokuvaa Tropa de Elite (2007) voitiin oikeutetustikin arvostella poliisiväkivallan ja oman käden oikeuden ihannoinnista.
Kolme vuotta myöhemmin valmistunut jatko-osa tuntuu alun perusteella jatkavan ideologisesti edellisen elokuvan linjoilla.
Erikoisjoukkojen komentaja kapteeni Nascimento (Wagner Moura) on eronnut vaimostaan, jonka uusi aviomies on lipevä vasemmistoidealisti (Irandhir Santos). Myöhemmin nämä kaksi miestä kuitenkin yhdistävät voimansa taistelussa Brasiliaa hallitsevaa rakenteellista korruptiota vastaan.
Elokuva luo lohduttoman kuvan yhteiskunnasta, jossa rikollisliigat ovat lopulta vain pikkutekijöitä häikäilemättömien poliitikkojen ja poliisijohtajien rinnalla. Ei mikään kovin hyvä mainosfilmi tulevalle olympiakaupunki Riolle.
Ennen kaikkea huomattava parannus ykkösosaan, jonka jälkeen Padilha on ehtinyt ohjata myös erinomaisen, Ylen kanavillakin esitetyn dokumenttielokuvan Heimon salaisuudet (2010).
10. Love Is All You Need (Den skaldede frisør, Tanska/Ruotsi/Italia 2012)
Trine Dyrholmin näyttelemä syöpähoidossa oleva »kalju kampaaja» (kuten elokuvan alkukielinen nimi suomennettuna kuuluu) on valmistautumassa tyttärensä häihin, kun saa tietää miehensä (Kim Bodnia) pettävän häntä. Italiassa järjestettävissä hääjuhlissa nainen tutustuu tyttären sulhasen charmanttiin isään (Pierce Brosnan).
Lukuisista sivujuonteistaan huolimatta sujuvasti etenevä romanttinen tragikomedia on ainakin päällisin puolin kepeämpi kuin ohjaaja Susanne Bierin ja käsikirjoittaja Anders Thomas Jensenin edelliset yhteiset elokuvat.
Dyrholm on pääroolissaan suurenmoinen, ja hänen hymynsä valaisee koko elokuvan.
11. Poikani Kevin (We Need to Talk About Kevin, Iso-Britannia/USA 2011)
Skottiohjaaja Lynne Ramseyn Yhdysvaltoihin sijoittuva elokuva pojasta, josta ilman äitinsä rakkautta kasvaa tunteeton sosiopaatti.
Teinipoikansa aiheuttaman tragedian jälkeen äiti (Tilda Swinton) saa kokea yhteisön vihan.
Swinton tekee elokuvassa yhden uransa huippusaavutuksista, ja Ezra Miller on kylmäävä psyko-Kevinin roolissa.
12. Martha Marcy May Marlene (USA 2011)
Alistavasta kulttiyhteisöstä paennut parikymppinen Martha (Elizabeth Olsen) muuttaa asumaan sisarensa ja tämän aviomiehen luo, mutta menneisyys ei jätä rauhaan.
Taitavasti rakennetun elokuvan on esikoispitkänään käsikirjoittanut ja ohjannut Sean Durkin.
Näyttelijäsisarusten nuorimmainen Elizabeth Olsen on odottamattoman hyvä hämmentyneenä Marthana. Kultin alfaurosta näyttelevältä John Hawkesilta hienoa roolisuoritusta sopikin odottaa.
13. Sota on julistettu (La guerre est déclarée, Ranska 2011)
Valérie Donzellin ohjaama ja yhdessä elämänkumppaninsa Jérémie Elkaïmin kanssa kirjoittama sekä näyttelemä omakohtainen elokuva nuorestaparista, joiden pikkupojalla todetaan vaarallinen aivokasvain.
Pojan vanhemmat Roméo ja Juliette eivät vaivu epätoivoon, vaan taistelevat toiveikkaalla elämänasenteella läpi vaikeiden aikojen. Heille kolmihenkinen ydinperhe on kaikki kaikessa, eivätkä Donzelli ja Elkaïm ole arastelleet esittää roolihahmojaan myös itsekkäinä.
14. Albert Nobbs (Iso-Britannia/Irlanti/USA 2011)
Hyvin näytelty ristiinpukeutumisdraama sijoittuu 1800-luvun lopun patavanhoilliseen Irlantiin.
Glenn Close näyttelee miehenä esiintyvää keski-ikäistä naista, joka on jo vuosia työskennellyt menestyksellä hovimestarina paljastamatta oikeaa identiteettiään. Vapaa-ajallaan hän uneksii pikkuvaimosta ja omasta tupakkapuodista.
Close tulkitsi Albert Nobbsin nimiroolin teatterissa jo 1980-luvun alussa. Rodrigo Garcian ohjaamassa melko näytelmällisessä elokuvaversiossa Close ja hänen kohtalotoveriaan näyttelevä Janet McTeer ovat erinomaisia.
15. J. Edgar (USA 2011)
Clint Eastwoodin ohjaama intiimi henkilökuva kaksoiselämää viettäneestä FBI:n perustajasta ja pitkäaikaisesta johtajasta J. Edgar Hooverista (Leonardo DiCaprio), joka oli vuosikymmenten ajan Yhdysvaltojen vaikutusvaltaisimpia henkilöitä. Hänen salaisissa arkistoissaan oli arkaluontoista tietoa lukuisista yhteiskunnan silmäätekevistä.
Hooverin kerrotaan pukeutuneen mielellään naisten alusvaatteisiin, ja hän eli pitkään salasuhteessa alaisenaan työskennelleen miehen (Armie Hammer) kanssa.
Rakkaustarinana J. Edgar on yllättäen vakuuttavampi kuin esimerkiksi Hiljaiset sillat (1995), jossa Clint patsasteli Meryl Streepin seurassa.
16. To Rome with Love (USA/Italia/Espanja 2012)
Woody Allenin fantasiakomedia kertoo neljä hieman epätasaista rakkaustarinaa »ikuisesta kaupungista». Mukana on kevyttä mediasatiiria ja pohdintaa romanttisen rakkauden illuusiosta.
Maestro itse palaa kameran eteen ensimmäistä kertaa sitten ohjaamansa Scoopin (2006). Hänen esittämänsä musiikkimanageri yrittää väen väkisin tehdä oopperatähteä vävypoikansa isästä, joka osaa laulaa vain suihkussa. Monet elokuvan hersyvimmistä vitseistä Allen on tietenkin varannut itselleen.
17. 007 Skyfall (Skyfall, Iso-Britannia/USA 2012)
Puoli vuosisataa valkokankailla esiintyneen James Bondin uusimpaan seikkailuun onnistuttiin palkkaamaan todellinen laatuohjaaja, Sam Mendes.
Hengästyttävällä vauhdilla etenevä elokuva on hyvinkin sarjan onnistunein teos. Romanttiset juonenkäänteet on karsittu miltei kokonaan, päähuomion keskittyessä Bondin (Daniel Craig) ja hänen pomonsa (Judi Dench) mutkikkaaseen äiti−poika-suhteeseen. Samalla koko Brittien salaisen palvelun asema on uhattuna entisen MI5-agentin (Javier Bardem) punoessa kostonhimoisia juoniaan.
Komeasti toteutettu lopputaisto käydään Bondin lapsuusmaisemissa Skotlannissa.
18. Yön ritarin paluu (The Dark Knight Rises, USA/Iso-Britannia 2012)
Christopher Nolanin kolmannessa Batman-elokuvassa rikolliset mellastavat Gotham Cityssa Bruce Waynen (Christian Bale) vetäydyttyä viittasankarin tehtävistä.
Vallankumouksellisena esiintyvä rosvojoukko suistaa rahamarkkinat sijoiltaan ja ajaa kaupungin anarkiaan. Pian jo yhteiskunnan hyväosaiset passitetaan tuomiolle Ranskan ja Venäjän vallankumousten malliin.
Yön ritarin paluu on tarinaltaan Nolanin Lepakkomies-trilogian kekseliäin, mutta elokuvan naamiokasvoinen pahis Bane (Tom Hardy) ei yllä edesmenneen Heath Ledgerin Jokerin tasolle.
19. Cosmopolis (Kanada/Ranska 2012)
Kulttikirjailija Don DeLillon romaanin (2003) filmatisointi kertoo nuoresta superrikkaasta pörssinerosta (rooliinsa varsin hyvin soveltuva teini−idoli Robert Pattinson), joka limusiinistaan käsin ohjailee puolta maailmantaloutta.
Kiinan juanin odottamattomat heilahtelut suistavat nuorukaisen yhden päivän aikana taloudelliseen ja henkiseen perikatoon.
DeLillon enteellisenä pidetty ökykapitalismin kuvaus on veteraaniohjaaja David Cronenbergin käsittelyssä kääntynyt kunnianhimoiseksi, mutta paikoin pitkäveteiseksi elokuvaksi.
20. Argo (USA 2012)
Yksi kevään suurimpia Oscar-suosikkeja on Iranin vuoden 1979 panttivankiselkkauksesta kertova tosipohjainen elokuva, jossa tapahtumia on dramatisoitu paikoin epätodennäköisen toiminnalliseen suuntaan.
Ben Affleck näyttelee ohjaamassaan hieman yksioikoisessa jännitysdraamassa boheemia CIA-agenttia, joka suunnittelee kahden Hollywood-veteraanin (Alan Arkin ja John Goodman) avustuksella monimutkaisen juonen Teheranissa piilottelevien amerikkalaisdiplomaattien pelastamiseksi Khomeinin fanaattisten kannattajien kynsistä.
Argo on saanut osakseen hämmästyttävän määrän ylistävää kritiikkiä, ja vastikään esimerkiksi Hollywoodin ulkomaiset toimittajat valitsivat sen viime vuoden parhaaksi draamaelokuvaksi. Affleckin kunniaksi on kuitenkin noin yleisemmin todettava, että suurimman suosionsa käännyttyä laskuun hän ei monien kollegoidensa tavoin lähtenyt hakemaan uutta nousua uralleen television puolelta. Pidättäytyminen nimenomaan elokuvanäyttelijänä ja oman ohjaajauran käynnistäminen vuonna 2006 ovatkin tuottaneet tulosta Argon menestyksen myötä.
Kotimainen elokuvavuosi 2012: muutamia huomioita
Jonkin laskentatavan mukaan viime vuosi oli elokuvateattereissa yksi suomalaisen elokuvan taloudellisesti menestyksekkäimpiä.
Sekä vuonna 2011 että 2012 teatterilevitykseen on päässyt miltei kolmekymmentä täkäläistä elokuvaa, mikä on enemmän kuin vuosikymmeniin.
Tarjontaa lähemmin tarkasteltaessa menestystä selittää pikemminkin määrä kuin laatu.
Vuoden 2012 kaksi laadukkainta kotimaista elokuvaa ovatkin dokumentteja, jotka keräsivät teatterikierroksellaan suhteellisen niukasti katsojia vuoden menestyneimpiin tuotantoihin (Risto Räppääjä ja Viileä Venla, Tie Pohjoiseen, Puhdistus) verrattuna.
TOP 5
1. Säilöttyjä unelmia (Katja Gauriloff)
2. Kovasikajuttu (Jukka Kärkkäinen & J−P Passi)
3. Tähtitaivas talon yllä (Saara Cantell)
4. Vuosaari (Aku Louhimies)
5. Taistelu Näsinlinnasta 1918 (Claes Olsson)
