29. marraskuuta saa Suomen ensi-iltansa Erik Poppen ennakkoon kohuttu uutuuselokuva Quisling: Viimeiset päivät. Vidkun Quisling toimi natsi-Saksan miehittämän Norjan nukkehallituksen johtajana helmikuusa 1942 toukokuuhun 1945. Miehityksen päätyttyä hänet teloitettiin muun muassa maanpetturuudesta tuomittuna.
Elokuva on kuin tummien varjojen leikki elämällä ja kuolemalla. Se tulee tärkeään aikaan kuvatesaan Norjaa vaivaavan pahan ydintä, jonka toinen nimi on valhe isänmaan nimissä, vaikka elokuva keskittyykin kuvaamaan Quislingin viimeisiä päiviä.
Jännittävä piirre on kuva Quislingista kokonaisena ihmisenä vailla Quislingiin yleensä liitettyä dehumanisaatiota. Ja vaikka Quisling-elokuva kuvaa Quislingin viimeisiä hetkiä Akershusin linnoituksen sellissä, jossa Quislingia pidetään vangittuna, lähtökohta elokuvalle on riittävän karmea, kun hän taistelee demonejaan vastaan nujerrettuna yksin omien kummitustensa kanssa.
Elokuva on herättänyt myös paljon kysymyksiä siitä, miksi se on tehty kuten se on tehty, ja oliko Quisling jonkinlainen kyyninen optimisti, joka uskoi tosissaan saaneensa jumalalta tärkeän tehtävän pelastaa Norja bolševikkien ja brittien kynsistä? Vai oliko hän vain ovela manipuloija, joka oli saanut itsensä uskomaan omia valheitaan aikana, jonka pahuus viehätti osaa ihmisistä.
Quislingin puolustukseksi voi sanoa Norjan joutuneen Ruotsista eroamisen jälkeen vuonna 1905 ulkopoliittisesti tuuliajolle varsinkin ensimmäisen maailmansodan puhkeamisen jälkeen. Norjassa pelättiin aseita kalistelevia ja aggressiivisia suurvaltoja ihan syystäkin. Siihen oli jopa historialliset perustelut maailmansotien välisissä ongelmissa brittien ja venäläisten kanssa, ja Quisling tiesi tämän hyvin.
Norjassa on viime aikoina tehty muitakin poliittisen historian elokuvia, mutta tämä on niistä merkittävin ja vaikuttavin ja tarinaltaan laadukkain. Elokuvan keskiössä on pappi, Peder Olsen (Anders Danielsen Lie), jota piispa Berggrav (Lasse Kolsrud) on pyytänyt Quislingin sielunhoitajaksi oikeudenkäyntiin asti. Pappi ottaa tehtävän vastahakoisesti vastaan. Hän huomaa Quislingin vaikeaksi ja älykkääksi tahtoihmiseksi, joka osaa selittää vaivatta mustan valkoiseksi ja päinvastoin.
Tutkielma valheesta
Elokuva on ollut tietenkin aran ja vaietun sisältönsä takia suuri tapaus Norjassa, ja saanut inspiraationsa sekä Peder Olsenin että hänen vaimonsa Heidin päiväkirjamerkinnöistä. Faktan ja fiktion välistä rajaa on vaikea löytää – niin on ollut tarkoituskin, sillä Quislingin ja Olsenin väliset keskustelut näyttävät todennäköisiltä niiden historiallisten puitteiden valossa, joissa ne tapahtuivat.
Naiset näyttelevät elokuvassa merkittävät roolit. Quislingin ja papin vaimo ovat molemmat herkkinä tuntosarvet ulkona ja kokevat ajan vaikean hengen niin omina väärinä valintoina kuin väärinä uskomuksina raskaasti sen jälkeen, kun alaston totuus on vihdoin paljastunut. Quislingin vaimon kunnioitus Ukrainassa sankarina Nansenin apulaisena ollutta miestään kohtaan on julman pyhimysmäistä.
Elokuva ei ehkä yllättäen olekaan elokuva niinkään Quislingin syyllisyydestä kuin ennemminkin tutkielma yleisestä valheesta. Sellissä käyvä pappi tapaa Quislingin säännöllisesti ja keskustelee tämän kanssa 8. toukokuusta aina Quislingin teloitukseen 24. lokakuuta 1945 asti vaikeista moraalikysymyksistä, jotka koskettavat kumpaakin myös henkilökohtaisesti riipaisevan läheltä.
Norjan vapautumispäivänä 8. toukokuuta 1945 Saksan miehitysvalta on lopullisesti antautunut, kadut ovat täynnä iloisia norjalaisia, ja pääministeri Vidkun Quisling (Gard B. Eidsvold) uskoo voivansa neuvotella jonkinlaisen sopimuksen Norjan viranomaisten kanssa. Mutta jo seuraavana päivänä poliisi pidättää hänet osoitteessa Møllergata 19, Youngstorget, Oslossa ja alamäki alkaa.
Quisling ei ole helppo tapaus edes elokuvana nieltäväksi norjalaisille vieläkään, eikä hänen ovela ja persoonallinen valheensa yksinkertainen selvitettäväksi. Oliko hänen puolustuksessaan jotain totta? Sitä emme saa koskaan tietää. Mutta Quislingin haamu irvistelee yksin vastauksensa kanssa Akerhusin linnoituksessa, missä hänet lopulta oikeuden määräyksestä mestattiin.
Elokuvan ensimmäiset 15 minuuttia Quisling käy sotaa aikaa vastaan, ja joutuu satimeen sekä vangituksi vihaisen kansanjoukon seuratessa häntä. Koko kansa odottaa henkeään pidätellen Quislingin oikeudenkäyntiä ja tuomiota. Seuraavan kahden tunnin aikana elokuva keskittyy Quislingin syyllisyyden, oman vastuun ja tekojen seurauksien ymmärtämisen ympärille.
Vahva usko oikeassa olemisesta
Aihe on piinaava kuin kauhunäytelmä. Poppe tekee siitä vielä piinaavamman taitavasti ahdistavilla lähikuvilla, joista oikein pursuaa ulos pahuus ja ilkeä oveluus. Vaikka elokuva on aiheeltaan arka ja toteutukseltaan enemminkin John Grishamin oikeussalidraamoja muistuttava, on siinä potkua katsojalle pohtia tarkkaan syyllisyyden ja todistamisen ongelmaa kerrakseen.
Harvat Olsenin salaisesta tehtävästä tietävät odottavat hänen saavan katuvan syntisen pyytämään anteeksi. Elokuva pureutuu Quislingin vahvaan uskoon oikeassa olemisesta. Siksi alkukeskusteluille onkin ominaista syvä epäluottamus ja voimakas vastahakoisuus keskustelukumppanin, Quislingin puolelta, koska hän on vakuuttunut siitä, ettei hän ole tehnyt mitään väärää – niin hän siis väittää.
Quislingin omasta mielestä hän oli Norjan pelastaja. Hän odotti historian puhdistavan hänet aikanaan, mutta toisin kävi. Juuri tätä murtumista ja muutosta elokuva kuvaa. Pappi saa Quislingin katsomaan omaan itseensä ensimmäistä kertaa ehkä suoraan ja rehellisesti. Eikä se, mitä hän näki papin silmistä peilinä hänestä itsestään, ollut mitenkään kaunista tai ylevää, vaan pahaa ja ikävää.
Kun Nasjonal Samling -puolueen johtaja, 1930-luvulla puolustusministerinä toiminut Quisling, vieraili kesäkuussa 1939 natsi-Saksassa, hän oli vakuuttanut valtakunnanministeri Rosenbergille Norjan jakautuneen kahtia porvarilliseen puoleen, jotka olivat täysin brittien ohjailtavissa, sekä työväenpuolueeseen, joka yritti muuttaa maata sosialistiseksi neuvostotasavallaksi.
Norjalla ja Quislingilla oli ensimmäisestä maailmansodasta ikäviä kokemuksia, kun britit vaativat elokuussa 1918 Norjaa miinoittamaan Karmöyn-saarten lähistöllä olleen vesialueen. Norjan suojaiset vuonot houkuttelivat Saksan merivoimia, sillä niiden suojista alukset pystyivät murtautumaan avomerelle mistä päin rannikkoa tahansa hyökkäämään vihollissaattueiden kimppuun.
Saksan Norjan suurlähettiläs oli ulkoministerin kehotuksesta antanut selkeästi ”mutta ystävällisesti” ilmoituksen, että Saksa toisen maailmansodan sytyttyä kunnioittaa Norjan itsenäisyyttä, mikäli se pysyy puolueettomana. Britit viestivät auttavansa Norjaa, jos ”maa olisi liittoutuneille myötämielinen rautamalmiasiassa ja joutuisi tämän vuoksi saksalaisten kostoiskun kohteeksi”.
Pohdintaa mahdollisesta väärinkäytöstä
Millainen vastaanotto elokuvalla on ollut Norjassa? Norjalainen toimittaja Birger Vestmo väittää NRK:n (Norjan Yle) Filmipoliisi-kolumnissaan (Filmpolitiet) Haugesundin elokuvafestivaalien avajaiselokuvana olleen elokuvan ohjaajan, Erik Poppen, kuvanneen yhden Norjan kiistanalaisimmista hahmoista ”vivahteikkaasti”.
”Tällainen dramatisointi saattaisi nostaa kulmakarvoja, mutta Anna Bache-Wiigin ja Siv Rajendram Eliassenin hyvin kirjoitettu käsikirjoitus käsittelee hyvin ilmeistä ristiriitaa Quislingin asettamien tavoitteiden ja niiden saavuttamiseen käyttämiensä keinojen välillä.”
Vestmo on oikeassa. Elokuva onkin yllättävän rohkea sekä kysymyksenasettelultaan että toteutukseltaan ja merkitykseltään.
Vestmo kysyy myös tärkeän kysymyksen: voivatko äärivoimat käyttää väärin Quisling-elokuvaa? Ehkä ei, sillä onneksi Quisling: viimeiset päivät on vahvimmillaan Gard B. Eidsvoldin erinomaisessa nimiroolissa sekä Anders Danielsen Liessä hänen sielunhoitajansa roolissa. Juuri heidän kohtauksissaan elokuva löytää jatkuvan jännitteen eri kohdissa kasvaen suureksi draamaksi.
Elokuvassa on kolme ymmärryksen tasoa ylitettävänä. Ensiksikin Quislingin kokemat viimeiset päivät, josta elokuva kertoo. Toiseksi se mitä me historiasta tiedämme hänestä, sekä kolmanneksi synteesi kahdesta edellisestä ja siitä syntyvä kokonaiskuva Quislingista ja hänen valheestaan sekä ajattelustaan. Elokuva ei tunnu pitkästä kestostaan huolimatta pitkäveteiseltä – se naulitsee katsojansa.
Ohjaaja on saanut hahmoihinsa elävyyttä ja toden tuntua, koska hän herättää katsojan epäilemään Quislingin viimeisissä hetkissä, onko itse Raamatun kertomusten publikaani vai fariseus. Papin ja tämän vaimon syyllisyydentunnon herättäminen heillä piileskellyn vanhan juutalaispariskunnan kohtelusta ja kohtalosta peilautuu sekä Quislingin puolustukseen että laajemminkin yhteiseen syyllisyyteen.
Elokuvan yksi miinus on sen häpeämättömätön kristillisyys etsiessään syyllisyydentunnon keskeltä armoa ja anteeksiantoa, mutta se ei onneksi tyydy pinnalliseen rippikouluteologiaan, vaan kyntää syvällä kaikkien kanssaihmisen valheen ja pahuuden pellossa jättämättä ketään rauhaan. Se ei ole kuitenkaan pääsanoma. Quisling kun ei ole ainoa roisto, joka uhraa kaiken saadakseen kunniaa.
Traaginen hahmo
Norjalaisen kirjailijan Nils Kjaerin sanoin todellisuuden ja unelmien maailmat ovat läheisemmin toisiinsa liitetyt. Lähin keino kurjan todellisuuden unohtamiseksi on luoda itselleen ruusunpunaisia unelmia: ”Tähän keinoon turvautuvat tavalliset, sentimentaaliset ihmiset; he etsivät lohdutusta kääntämällä mielikuvituksessaan asiat ylösalaisin, sillä he tajuavat vain kouriintuntuvia vastakohtia.”
Kummallista kyllä, nämä sanat istuvat oikein hyvin myös Quislingiin, joka oli liian ylpeä tunnustaakseen satunnaiset ulkokohtaiset olosuhteet onnettomuutensa varsinaiseksi syyksi: ”Hän selittää sen pikemminkin riippuvan epäsoinnusta omassa olemuksessaan; hän tahtoo olla alkuperäisesti onneton, ja hän ei unelmista hae elämänsä vastakohtaa vaan sen vahvistusta.”
Kun muut ihmiset näyttävät siltä, että he ovat syyllistyneet johonkin, Quisling ei. Unelmat eivät tuo hänelle samaa tyydytystä kuin onnenunelmat ainakin hetkittäin tuovat sentimentaalisesti onnettomalle. Unelmat erottavat hänen persoonallisuutensa siitä ulkoisesta satunnaisesta todellisuudesta, joka synnyttää hänen rikkonaisuutensa ja kodittomuuden tunteensa Kjaerin sanoin:
”Unelma luo hänelle maailman hänen omassa kuvassaan: fantastisen ja salaperäisen, suurine suruineen ja rikoksineen, hurjine pelontunteineen, traagisen maailman, tuomiokirkon hänen tuskansa yli. Mutta uneksia tällaista unelmaa, sehän on samaa kuin etsiä universaali perusta kärsimyksilleen; se tietää miten luoda uusi sopusointu korottamalla kaikki epäsoinnut ukkoseksi.”
Quisling hakee historiallisuudestaan mahtavan ympäristön onnettomuudelleen jokapäiväisen ympäristön sijaan. Miksei hän olisi onneton, kun sitä on myös koko aika, mitä hänkin joutui elämään? Hän tahtoo unelmissaan tuntea itsensä traagiseksi; hän tahtoo unelmissaan vapauttaa henkisen minänsä, joka metafyysikolle on ainoa todellinen minä. Siksi hän on oman itsensä painajainen.
Hän kummittelee. Juuri näin on käynyt Quislingin kohdalla meille unohtamalla hänet. Elokuvassa on yksi karmaiseva kohtaus, kun vanginvartija, jonka veljen ”quislingilaiset” ovat tappaneet, sammuttelee ja sytyttelee valoja puhuen tapetuista pojista. Mutta kenelle elokuva on oikein tehty? Tuntuu kuin elokuvassa yritettäisiin yhdistää monenlaisia erilaisia elementtejä katsojan hämmästykseksi.
Ainakin Ralph Waldo Emersonin syvämielisyys Edgar Allan Poen intohimoisen kiihtyneeseen mielikuvituksellisuuteen, Nils Kjaerin sanoin: ”Kun Emerson löytää syvän kontemplatiivisen onnen sisäisen ja ulkoisen maailman yhteydessä, tuntee Poe, kuten kaikki romantikot, itsensä onnettomaksi siitä räikeästä epäsuhteesta, joka on sen välillä, mitä hän elää ja sen, mitä hän uneksii.”
Poppe on tavallaan hyvinkin emersolainen hakiessaan synteesiä Quislingin vaillinaiseen julkisuuskuvaan – itse Quisling taas hyvinkin poelainen älyllisessä kärsimyksessään. Quisling-elokuva on synkkä ja ahdistava, mutta tarkka sekä tärkeä psykologinen ja poliittinen kuvaus, missä paljastetaan Quislingin luonnetta muun muassa lapsuudenystävän todistuksella oikeudessa.
Quisling oli kiltti ja ujo lapsena, myöhemmin hänestä tuli yksinäinen susi ja alemmuuskompleksinen. Quisling-elokuva kuuluu historiallisten elokuvien jatkumoon, ja toimii kuin dokumentti. Mutta onko norjalaiselekuva jo muuttumassa museaaliseksi poliittisen historian eläviksi kuviksi? Aiotaanko esimerkiksi massamurhaaja Anders Breivikistäkin tehdä joskus postuumisti tällainen elokuva?
Ensimmäinen elämäkertaelokuva kansallispetturista
Laadukkaita norjalaiselokuvia tuotetaan useissa genreissä, ja elokuvantekijät, kuten Joachim Trier, Morten Tyldum ja Erik Poppe, ovat saavuttaneet sekä taiteellista tunnustusta että kaupallista menestystä kansainvälisillä markkinoilla 2000-luvulta lähtien. Poppe on kunnostautunut aiemmin muissakin vastaavanlaisissa yhteiskuntamoraalia tutkivassa elokuvissa.
Poppea pidetään hyvänä norjalaiselokuvaohjaajana, joka on tunnustettu hänen osaavasta työstään vaikeiden tarinoiden parissa. Vanhempi sodan kokenut sukupolvi Norjassa ei olisi elokuvaa Quislingista hyväksynyt. Ei minkäänlaista muistelua maanpetturista, joka möi maansa Hitlerille ja mahdollisti teoillaan norjalaisten laajan surmaamisen.
Sama kohtalo on Anders Breivikillä. Hänen annetaan ilman huomiota tai armahdusta mädäntyä sellissään kuolemaansa saakka ”nykypäivän quislingina”. Pitää muistaa, että Quisling on 77 ihmistä vuonna 2011 joukkomurhanneen hirviömäisen Anders Behring Breivikin oppi-isä. Vuonna 2017 hän tervehti medioita ennen oikeudenkäsittelyä ilkeästi ”quislingilaisella natsitervehdyksellä”.
Norjassa kysymys Breivikistä otetaan tänään ehkä jopa vakavammin kuin maanpetturi Quislingin, vaikka Quisling on edelleenkin pelottavin esimerkki. Yksi suuri mutta ja avoimeksi jäävä kysymys on ollut ja tulee aina olemaankin Quislingin salainen rooli. Hän toimi Norjan apulaissotilasasiamiehenä Pietarissa sekä myöhemmin Helsingissä.
Quisling oli toiminut aiemmin myös humanitaarisessa avussa Kansainliiton pakolaisasiain päävaltuutetun Nansenin avustusjoukoissa Neuvostoliitossa vuosina 1925–1929. Noilta ajoilta ei kuitenkaan löydy dokumentteja juuri siitä, mitä hän oli oikein tehnyt, ajatellut tai keiden kanssa toiminut yhdessä. Vasta hieman myöhemmin Quisling astuu julkiseen elämään näkyville.
Poppe tekee harvinaisen yhteenvedon ja yrityksen selittää Quislingin arvoitusta elokuvassaan, jossa upseerin ja papin pojan hätäaputyö yhdessä Fridtjof Nansenin kanssa Neuvostoliitossa 1920-luvulla korostui ratkaisevana kokemuksena. Se jää elokuvassa Quislingin vaimon muisteluksi, mutta tuo samalla elokuvaan lisää inhimillisen väärinymmärryksen ongelmatiikkaa ja sen järkyttäviä seurauksia.
Kumma ettei häntä koskaan epäilty venäläisvakoojaksi, menihän Quisling vuonna 1923 naimisiin Ukrainasta kotoisin olevan Marija Pasetšnikovan kanssa, puhui sujuvaa venäjää, ja muutti hänen kanssaan Norjaan. Vaimo toimi koko sen viiden vuoden ajan, jolloin Quisling johti Norjaa, miehensä rinnalla vaikutusvaltaisena edustusvaimona, jota vallan menettäminen riipaisi kovasti.
Nationalistinen oikeistopuolue Fedrelandslaget taisteli norjalaista työväenliikettä ja koko ajan voimistuvaa kansainvälistä marxilaisuutta vastaan. Sen tavoitteena oli vuoden 1930 eduskuntavaalit, jossa porvarilliset voimat voittivatkin pitkälti järjestön antaman propagandatuen voimin sekä mauttoman ja syyllistävän vaalikamppailun ansiosta vasemmiston 15 mandaatilla 169 paikkaisessa Norjan eduskunnassa.
Fedrelanslagetissa oli noin 100 000 jäsentä ja 1 500 paikallisosastoa. Järjestö lakkautettiin Norjan natsihallinnon käskynhaltija Josef Terbovensin puheen jälkeen 25. syyskuuta 1940, jolloin suuri osa jäljelle jääneistä jäsenistä liittyi Quislingin johtamaan Nasjonal Samlingiin. Kummallista kyllä Quislingin vuonna 1933 perustama oikeistoradikaalinen Nasjonal Samling ei koskaan ollut suosittu.
1930-luvun puolivälissä kannatus kääntyi laskuun. Silti Quisling pääsi valtaan. Tästä ei ole aiemmin haluttu puhua, kuten ei myöskään hänen persoonastaan ja motiiveistaan. Nyt aika on ehkä jo toinen, ja otollisempi kokeilulle Quislingin suhteen. Halutaan nähdä, miten homman kanssa käy. Quisling-elokuva on ensimmäinen elokuvallinen elämäkerta Norjan kansallispetturista, samoin kuin se on ensimmäinen kerta, kun hänestä tehdään tunteva yksilö – melkein jopa ihminen – Norjassa.
Muokattu 21.11. klo 12.12: Korjattu virheellinen tieto Suomen ensi-iltapäivästä (ei 21.11. vaan 29.11.).
