Kirjoittaessaan Cahiers du Cinémaan (#123) Alain Resnais’n teoksesta Viime vuonna Marienbadissa (L’année dernière à Marienbad, 1961), André S. Labarthe totesi, että neorealismi (tai rapakon takana Orson Welles) käytännössä korvasi klassisen, suljetun skenaarion avoimella ja loi uudenlaisen aktiivisen katsojatyypin, jonka tehtävä ei enää ollut vain antautua tarkasti rakennetun juonen vietäväksi. Toisin sanoen: ”elokuvan merkitystä ei enää määritellä katsojalle, vaan katsojan täytyy rakentaa se perustasta, jonka teoksen elementit ovat tarjonneet.” Merkityksen muodostamisen prosessin kautta elokuva siis lähenee tässä näkökulmassa oikeaa elämää.
Vaikka Labarthe todennäköisesti vetääkin mutkia suoraksi, tähän ajatukseen voi hyvällä omalla tunnolla turvautua katsoessaan Miyake Shōn festivaalivoittaja Two Seasons, Two Strangersia (Tabi to Hibi, 2025), jossa ohjaaja sekoittaa kahta mangaka Tsuge Yoshiharun (1937–2026) tarinaa. Periaatteessa juoneton ja lähestulkoon tapahtumaton elokuva antaa katsojalle niin hillitysti materiaalia, että ohjaajan järjen juoksun tai erilaisten merkitysten pakonomainen etsiminen vie lähinnä umpikujaan ja tekee katsomiskokemuksesta turhauttavan. Ensimmäisessä osassa, elokuvassa elokuvan sisällä, seurataan kahta toisensa sattumalta tapaavaa nuorta Filippiinienmerellä sijaitsevalla Kōzu-shiman saarella. Eräänlaisen välisoiton jälkeen siirrytään talviseen Shōnain kylään Yamagatan prefektuuriin, jossa käsikirjoittaja Lee (Shim Eun-kyung) tapaa vanhemman majatalonpitäjä Benzon (Tsutsumi Shinichi).
Katsojan aktiivisemman roolin vaatimus heijastuu esimerkiksi siinä, miten Miyake ja luottokuvaaja Tsukinaga Yutan kuvasommittelu suosii yleisempiä kuvakokoja eikä koskaan lähesty henkilöhahmoja puolilähikuvia pidemmälle. Ihmiset nähdään usein osana ympäristöään ja jopa lähemmälle tullessa heitä on hyvin vaikea lukea. Kuvaus on ylipäätään uskomattoman kaunista, erityisesti luonnon erilaiset tekstuurit (mm. meren pinta sateella, pakkashanget yössä) huomioivaa, mikä ei yllätä Miyaken ja Yutan aiempia yhteistöitä nähnyttä katsojaa. Muun muassa eräässä alkujakson kohtauksessa elokuvantekijät antavat nuoren kaksikon istuskella kukkulalla sijaitsevalla aidalla, takanaan satamakaupungin valot, samalla kun valo heidän takanaan himmenee pimeyteen saakka lähes huomaamatta. Käsitys ajasta katoaa ja katsoja alkaa pohtia tämän oudon hetken merkitystä. Tällaiset kosketukset tuovat elokuvaan tunteen siitä, että jotain syvällisempää on meneillään, vaikka on mahdotonta täsmentää, mitä se tarkalleen ottaen on.
Elokuvan yleisempi rakenne sekä sen erinäiset pienet yksityiskohdat pakottavat katsojan peilaamaan asioita toisiinsa. On Leen kirjoittama elokuva (vaikka elokuvan ohjaaminen onkin jotain muuta) ja sitten hänen oma kokemuksensa. Ensimmäinen osa sijoittuu kesään, toinen talveen. Ensimmäisessä osassa näemme vapaan meren, toisessa jäätyneen lammen. Elokuvassa elokuvan sisällä näemme nuoren naisen, jolla on sormi paketissa. Toisessa osassa näemme ohimennen majatalon pitäjän ex-vaimon, jolla on side silmän päällä. Keskellä elokuvaa kuolevalla professorilla on puolestaan identtinen kaksonen ja käsikirjoittaja Lee saa myöhemmin samankaltaisen roolin kuin alun ärsyttävä italialainen turisti kameroineen.
Miyake tuntuu tasanneen asioita niin, että mitään näistä yksityiskohdista ei ylikorosteta, mutta kaikilla voi olla potentiaalisesti jonkinlainen merkitys, etenkin jos huomaamme yhdelle asialle vastineen. Miyaken elokuva on siis täynnä potentiaalisia merkitsijöitä. Tässä palataan taas Labarthen ajatuksiin. Idea elokuvasta katsojan subjektiivisen elokuvan raakamateriaalina vaatii tietynlaisen esteettisen lähestymistavan, jossa on otettu huomioon katsojan merkityksen muodostamisen prosessi.
Two Seasons, Two Strangersin läpi kulkevan jännitteen ja konfliktin puute viittaa myös tällaiseen katsomistapaan, jossa yksityiskohdat itsessään ovat tärkeämpiä kuin tiettyyn merkitykseen tähtäävä tarinankerronta. Kaikki edellä mainitut seikat yhdessä tuottavat hyvin avoimen esteettisen rakennelman. Ei ole suurta tarinaa, ihmisten väliset suhteet eivät välttämättä muuta ihmisiä tai muutos voi olla jotain niin näkymätöntä, että se jää ikuiseksi mysteeriksi.
Samalla Miyake kuvaa sitä, miten tarinat tai taide ylipäätään syntyvät. Koululla järjestettävä K&V-tilaisuus sekä keskustelut majatalonpitäjän kanssa nostavat esille kysymyksen, mitä taiteilijat sekä tavalliset ihmiset ajattelevat siitä, mikä on merkityksellistä taidetta. Miten elokuvantekijä löytää ja valitsee sen, mikä on tärkeää, siis tarinan arvoista? Katsoja voi joko antautua elokuvan hypnoottiselle rytmille ja unohtaa järkeilyn tai kokeilla tätä samaa rakentamalla Miyaken elokuvasta tarinan ja pohtimalla, miksi rakentaa juuri sellaisen tarinan kuin rakentaa.
Sho Miyake (käsikirjoitus ja ohjaus): Two Seasons, Two Strangers (Japani, 2025). Suomen ensi-ilta 9.10.2026.
