DVD-arviot, Kulttuurivihkot 1/2012
Michael Winterbottom (s. 1961) on tehtaillut leffan vuodessa ja kaksi parhaassa, kolunnut jokseenkin kaikki lajityypit (ehkä musikaalia lukuun ottamatta). Parhaillaankin jälkituotannossa sekä suunnitteilla näyttää olevan kolme uutta elokuvaa. The Trip (2010) puristettiin kasaan kuusiosaisesta televisiosarjasta, mutta tuloksena ei ollut mikään pannukakku vaan salaviisas ja kirjallinenkin elokuva.
Oxfordissa opiskelleen Winterbottomin mieltymys kaunokirjallisuuden klassikoihin tosin tunnetaan hyvin, löytyväthän hänen filmografiastaan Thomas Hardy -filmatisoinnit Jude– kivenhakkaajan rakkaus (1996) ja Trishna (2011) sekä The Tripin taustalla alati näyttäytyvä Tristram Shandy (2005).
Steve Coogan ja Rob Brydon löysivät yhteisen sävelen jo Tristram Shandyssa, metaelokuvassa, jossa pitkin matkaa ja varsinkin lopputekstien aikana he sanailevat tyyliin, jonka The Trip vie askeleen pidemmälle. Haastattelussa Winterbottom on kertonut, että Brydonin ja Cooganin imitaatioita ja verbaalisia koukkuja pullistelevaa improvisointia taltioitiin sateisena päivänä, jolloin Tristramin 1700-lukuun soveltuvia ulkokuvauksia ei voitu tehdä.
Usein toistetun hokeman mukaan Laurence Sternen (1713‒1768) Tristram Shandya on mahdoton kääntää elokuvaksi. Kun hokema otettiin tosissaan, filmatisointi onnistui. The Trip jatkaa vapaasti siitä, mihin Tristram loppui, mukaillen vapaasti Sternen jatko-osaa Sentimental Journey Through France and Italy (1768) – tai pikemminkin kyseessä on Tristramin jälkinäytös. Siinä missä Tristram Shandyssa kieroillaan ja parodioidaan »kaikkitietävällä kertojalla» (ja ohjaajalla), The Trip (ja Sentimentaalinen matka) on tilannekomediaa.
Koomikko ja taiteilija
The Observer pestaa Cooganin arvostelemaan joukon fine dining -ravintoloita Luoteis-Englannin Järviseudulle (Lake District). Välien viilennyttyä hänen tyttöystävänsä on palannut Yhdysvaltoihin, joten Coogan alistuu pyytämään parikseen Brydonia, »koska kukaan muukaan ei pääse.» Niin sanottuja Järvikoulun runoilijoita (Wordsworth, Coleridge ym.) siteeraten ja turistipaikkoja ravintoloiden ohella kierrellen kaksikko toki syö ja juo antaumuksella, mutta itse arvostelujuttu unohtuu ja sen tilalle työntyy skisma »viihdyttäjän» ja »taiteilijan» roolista. Fakta ja fiktio sekoittuvat kuin Sternen matkakertomuksessa ikään.
Perheellinen Brydon asettuu perheellisen Brydonin rooliin – televisiokoomikoksi – ja donjuanismistaan lööppejä tehtaileva Coogan lööppejä tehtailevan Don Juanin rooliin – taiteilijaksi, joka haluaa työskennellä vain auteurien (kuten Winterbottomin) kanssa. Brydon soittelee kotiin ja ikävöi perhettään ja Coogan ajautuu matkallakin irtosuhteisiin.
Kuten Teemu Ikonen huomauttaa arvostellessaan Sentimentaalisen matkan suomennoksen Helsingin Sanomissa, teoksen »sentimentaalisuus» on sentimenttiä, tunteen ja tuntemuksen lisäksi »paljon muutakin, esimerkiksi halun liikkeelle sysäämää pohdintaa. Etymologisesti sana oli sukua lauseelle, sentenssille: sentimentillä viitattiin myös ilmaisuun joka osoitti lausujansa olevan herkkä, kykenevän kiteytyksiin ja koskettamaan niillä yleisöään. Sentimentin taitona sentimentaalisuus oli kirjailijoiden erikoisalaa.»
Ja kaikki tämä toteutuu myös The Tripissä; koomikon ja taiteilijan ilmaisun eroja haetaan, mutta imitaatiot ja runonlausunnat vievät heidät aina vain lähemmäs toisiaan. The Tripissä alituisesti jatkuva veistely, yhteislaulu, imitaatiot, hautajaispuheet, tahallisen lapsekas kinastelu näyttelijän statuksesta, improvisaatiot ja kaksinkamppailut nokkeluuksien säilällä ovat juuri sitä »haparointia vieraan kanssa», jatkuvaa tulkintaa, josta myös Ikonen mainitsee. Imitaatio on Cooganin ja Brydonin yhteinen kieli.
Imitaatiolla tunneherkkyyteen
Ville-Juhani Sutinen toteaa suomentamansa Sentimentaalisen matkan alkusanoissa: »Matkan tarkoitus ei ole etsiä vieraita maita ja vaurautta, vaan oman sydämen tuntemattomia kolkkia.» Viihdyttäjä, teflonpintainen Brydon, jää ennalleen, hänessä mikään ei muutu – päinvastoin, perhesidonnaisuus vain vahvistuu. Viihdyttäjä ei ole koskaan matkalla. Coogan sen sijaan ajautuu syvemmälle melankoliaan, jää hämmennyksen tilaan ja peruu hänelle tarjotun näkyvän roolin seitsemän vuotta kestävässä HBO:n televisiosarjassa. Taiteilija on aina matkalla.
Pohjimmiltaan The Trip on kertomus miehen herkkyydestä ja herkkyyden miehekkyydestä. Kaksikon imitoidessa Sean Connerya, Hugh Grantia, Al Pacinoa, Anthony Hopkinsia, Woody Allenia ja Michael Cainea käy selväksi, että imitaation taide perustuu sopivalle liioittelulle. Vain tarkasti liioiteltu imitaatio on tarkka, vain sopivasti (mutta vain hieman) yli ammuttu näköisyys on näköisyyttä. Improvisaatio ja imitaatio ovat juuri se suoja, joka mahdollistaa tunneherkkyyden, sillä ilman tätä suojaa herkkyys olisi pelkkää värisevää alastomuutta eikä taitoa – 1700-luvun malliin.
Michael Winterbottom: The Trip (2010). Elokuvaaja: Ben Smithard. Leikkaus: Mags Arnold & Paul Monaghan. Musiikki: Michael Nyman. Pääosissa: Steve Coogan, Rob Brydon. Kuvaformaatti: 16:9 anamorfinen widescreen 1.85:1. Kesto: 107 min. Warner Bros. Entertainment 2011.
Kirjallisuutta:
Teemu Ikonen: 1700-luvun eurooppalaisen kirjallisuuden ensyklopedia eli Don Quioten perilliset. Gaudeamus, Helsinki, 2010.
Laurence Sterne: Sentimentaalinen matka. Suomentanut ja alkupuheen kirjoittanut Ville-Juhani Sutinen. Savukeidas, Turku, 2010.
