Katsoin käsikirjoituksestaan Oscarilla palkitun Kuolleiden runoilijoiden seura -elokuvan (1989) televisiosta yläasteen ja 1990-luvun alussa. Siitä puhuttiin usein ystävieni kanssa, joita oli tasan kaksi.
Nuo ystävyyssuhteet ovat jo loppuneet. Pitkäaikaisin ystävyyteni loppui ensimmäisen runokirjani julkaisun jälkeen 2020. En kadu sitä ja muistelen yhteisiä vuosiamme lämmöllä, mutta olisi mielenkiintoista kysyä, miten lapsuudenystäväni kokivat elokuvan ja miten se vaikutti heihin.
Katsoin äsken myös täysin erilaisen elokuvan, Pulp Fictionin (1994). Sitä katsoessani huomasin, miten paljon se vaikutti ainakin toisen ystäväni käytökseen nuoruudessa. John Travoltan cooli roolihahmo oli hänelle selvästi pitkään esikuva. Kuolleiden runoilijoiden seurasta tuli minulle oma, tärkeä esikuva.
Yhtäläisyyksiä elokuvan ja elämäni välillä on paljon.
Elokuvan henki elää yhä 35 vuotta myöhemmin kotikaupunkini runoklubeilla ja -tapahtumissa. Erityisen iloinen olen Pride-viikolla järjestämistämme runoilloista, joissa joka vuosi moni rohkaistuu esittämään runojaan ensimmäistä kertaa. Innostunut ja kannustava tunnelma on hyvin sama kuin elokuvassa.
Elokuva kuvaakin hienosti häpeästä vapautumista. Robin Williamsin näyttelemä äidinkielen opettaja John Keating saa osan sisäoppilaitoksen pojista näkemään runouden voimauttavana ja rohkeana, kun ympäröivä yhteiskunta näkee sen usein vain hävettävänä tai parhaimmillaankin pölyttyneenä.
Surullista on, että samat ennakkoluulot elävät yhä.
Tarve voimaantua elää monissa meissä, ja Keatingin kaltaiset ihmiset, kuten runoilija ja opettaja Risto Ahti, ovat siksi kullanarvoisia. Äidilläni oli pakkomielle armeijan käymisestäni, johon hän suhtautui epäillen ja pilkallisesti. Onneksi kävin Oriveden Opiston ja tapasin Risto Ahdin ennen armeijaa.
Ahti opetti meille samaa kuin Keating elokuvassa. Asioiden katsomista uudella tavalla. Rakkauden voimaa sisällämme. Häpeän voittamista ja siitä vapautumista. Unohtumattomin oli kohtaamisemme kaatosateessa, kun juoksin koululle ja Ahti oli matkalla junaan. Hän tervehti minua rauhassa ja juttelimme pitkään sateesta ja kiireestä välittämättä. Lopuksi hän toivotti minulle hyvää päivää.
Keating käyttää opetuksessaan terävää ajattelua ja taitavaa retoriikkaa.
Hahmoa näyttelevä Williams tuo sopivissa kohdin mukaan myös huumoria. Olen paljon miettinyt, miten asiat saadaan jäämään mieleen. Keating käyttää kehollisuutta, mikä varmasti toimii hyvin. Oppikirjan esipuhe revitään yhdessä irti, kävelyllä havainnollistetaan itsenäistä ajattelua ja jokainen lukee runon ennen kuin potkaisee omalla tyylillään palloa.
Runous ei ole elokuvassa kuollutta tai tylsää. Se tuo sisäoppilaitoksen ja vanhempiensa ankarassa kurissa ja paineissa eläville nuorille henkistä vapautta. Sitä he löytävät runoista ja toisistaan. Elokuvassa Neil (Robert Sean Leonard) rohkaistuu tavoittelemaan unelmaansa näyttelijänä. Hän saa Puckin roolin Kesäyön unelmassa. Ensi-ilta menee hienosti, mutta näytöksen jälkeen isä murskaa Neilin ja tämän unelman.
Neil päätyy itsemurhaan.
Moni lahjakas taiteilija kärsii terveys- ja mielenterveysongelmista. Herkkä ja hauras Vincent van Gogh yhtä lailla kuin härkämäinen Ernest Hemingway. Luin juuri analyysin Hemingwayn kuolemaan johtaneista sotavammoista, sairauksista ja alkoholismista. Olen itse kahdesti ollut hyvin lähellä itsemurhaa. Ensimmäisen kerran elokuvan Neiliä nuorempana ja toisen kerran kirjailijan urani alussa.
Elokuvasta voimme oppia, että yhteiskunta on usein hyvin jyrkästi epäilevä ja tuomitseva taiteilijuutta kohtaan, koska sen taloudellinen epävarmuus ja traagiset kohtalot herättävät monissa – meissä ja vanhemmissamme – pelkoa. Melko nuorena kuollut äitini ehti lukea ensimmäisen, julkaisematta jääneen kirjani käsikirjoituksen. Hän ehti vielä myös nähdä minun lähtevän opiskelemaan liiketaloutta.
Ainoat, jotka yläasteella uskoivat kirjoittamiseeni ja joiden usko piti minut silloin elossa, olivat veljeni ja äidinkielen opettajani. Sain 7. luokalla kunniamaininnan Pohjois-Savon yläasteiden kirjoituskilpailussa. Yläasteella teimme myös opettajamme ohjaamana näytelmän, joka muistutti elokuvan Kesäyön unelmaa. Se kertoi vapaudesta. Tärkeintä oli saada kirjoittaa ja näytellä ja että joku uskoi minuun.
Äidin kuoleman jälkeen 2001 lähdin Bulgariaan ja luin Pentti Saarikosken tuotannon. Aloin kirjoittaa ensimmäistä runokokoelmaani. 2025 kirjoitin tulevaan esseekokoelmaan näin: ”Kirjoittaminen ja matkustaminen, aluksi Itä-Euroopassa ja Pariisissa, viimeiset 10 vuotta keskitysleireillä, ovat auttaneet minua löytämään uudestaan Jumalan ja käsittelemään kaikkea elämässä kokemaani ja tuntemaani.”
Miksi opettaa nuorille itsenäistä ajattelua ja unelmia?
Minulta vei lopulta 19 vuotta tulla julkaistuksi runoilijaksi, mutta Kuolleiden runoilijoiden seuran ja Risto Ahdin opetukset ovat kulkeneet mukanani koko matkan lapsuudesta ja nuoruudesta asti ja ovat auttaneet minua pääsemään tänne. Ilokseni elokuvan ja Ahdin arvot ja runous elävät yhä ympärilläni. Siksi Kuolleiden runoilijoiden seura on arvokkaampi sisältönsä kuin elokuvallisten ansioidensa takia.
Tarvitsemme elokuvia, jotka puolustavat sisäisiä henkisiä arvojamme, itsenäistä ajatteluamme ja hetkeen tarttumista tässä rahan yhä tiukemmin hallitsemassa kyynisessä maailmassa. Taiteilijoina tarvitsemme myös ihmisiä, vaikka vain yhtä, joka uskoo meihin, tukee meitä ja kannustaa ylittämään rajamme. Meistä jokaisella on paljon annettavaa tälle maailmalle.
Kiitos kaikille, jotka olette rohkaisseet minua.
Timo Suutarinen
————
Kuolleiden runoilijoiden seura on Areenassa 25.3.2025 asti:
https://areena.yle.fi/1-70228165
Mieli ry:n valtakunnalliseen Kriisipuhelimeen
voi soittaa nimettömänä: 09 2525 0111
Puhelin- ja verkkoapua tarjoavia tahoja:
https://www.puheet.net/auttavat-puhelimet-suomessa
