Uusimmassa Jokerissa on jotain kummaa. Onko se paha valuvirhe vai koko teeman lässähtäminen pannukakuksi? Elokuva ei jaksa pitkitettynä vitsinä enää kiinnostaa juuri nimeksikään. Sillä olisi ollut mahdollisuutensa. Pyrkiessään laskelmoidusti aukottomaan täydellisyyteen se hukkasi ne, ja paskamaisen yhteiskunnan vittumaisuus ei enää lyö kasvoihin kuin märkä rätti niin että tuntuu.
Elokuvaa katsoessa tulee huijattu olo. Eivätkö ne muka pystyneet parempaan? Miksi anarkistisesta Jokerista piti tehdä halpa vitsi? Jokerin I-osa sai katsojat kaikkialla maailmassa jonottamaan ilta illan jälkeen lippuluukuilla. Miksi hyvä tarina häivytettiin ja elokuva muutettiin ontoksi itsensä toistoksi ja kapinallisuus narsistiseksi esittämiseksi? Entä miksi kapina myytiin halvalla showbisnekselle?
Se on nyt enemminkin Hanniball Lecterin pelottavaan kauhuluokkaan karmaisevuudessaan kuuluva vertahyytävän makaaberi irvistys pahuudelle kuin miljoonien kapinallisten maailmansielujen esikuva ja rohkaisija. Todd Phillipsille vuoden 2019 Jokerin ensimmäinen osa toi valtavan kuuluisuuden lisäksi paineet onnistua Jokerin odotetussa jatko-osassa. Miehen ei uskottu nousevan osaamisensa yläpuolelle, onhan hänellä takanaan liuta elokuvallisia rimanalituksia. Nyt tuli maksettua isot oppirahat mutta valitettavasti vain jälkikäteen.
Mutta onneksemme Jokerilla on mieleenpainuvat, muutamat, hetkensä. Jokerin II-osa on toki hyvin kaikkien sääntöjen mukaan tehty, mutta ehkä sittenkin hieman liian helppo tai laskelmoiva tyrkyttäessään romanttisesta pilvenreunasta katsojalleen hyvyyttä, että siitä voisi tulla koskaan mitään muuta kuin pääosanesittäjiensä tähteyttä korostava oman hännän nostotriumfi.
Katsojasta riippuen tummat ja syvälliset lähikuvat, vaikuttavat valaistukset, musiikin lumo ja nokkelat repliikit osaavat kietoa katsojan syleilyynsä. En tiedä, onko elokuvassa yhtään vapaata ja rauhallista kohtausta, mutta halpaan huumoriin kätketty ironia ei vain toimi pääpariskunnan suhteessa – on toki paljon muutakin. Esimerkiksi oikeuden tuomarikohtaus oli kaikkein aivottomin. Sen tarkoitus oli kai olla parodia.
Joker: Folie à Deuxun odotukset olivat korkealla muutama vuosi sitten ykkös-Jokerin suuren maailmanmenestyksen jälkeen, kun kakkososasta alettiin keskustella. Miksi musikaali? Elokuvan valittu muoto hieman ihmetyttää. Hollywoodilla kun on tapana syleillä musikaaleilla vakava hiljaiseksi ja nauraa siirappisissa rakkaustarinoissaan ontosti. Niin on Joker: Folie à Deuxussakin niin että kylmää.
Kun I-osa oli sormella osoittavan yhteiskuntakriittinen, niin nyt tylsistetyn jatko-osan Jokeri viihdyttää ammatikseen. Tylynä ajankuvana vanha Jokeri oli viiltävän pelottava, ennakoiden uuden sukupolven vallankumouksen alkusoittoa; verinen pop-operetti oli sekä ihmiskuntaa vaivaavan turhuuden että tyhjyyden vaarallisuuden viimeinen muistutus ja kuin varoitus kuilun partaalta. Nyt vain esitetään niin.
Mitään tästä ei ole jäljellä, kiitos Lady Gagan kuningatarkompleksin Joker: Folie à Deuxissa, minkä edustama synkkä goottilainen romantiikka on kaukaista verisukua kauhuelokuville, ja aivan erityisesti Seitsemän-elokuvan (USA 1995) kuolettavan umpinaisuuden tahrimalle sävyttömälle maailmalle mädänlemuineen. Mutta aiempiin Jokereihin verrattuna tämä elokuva sijoittuu keskikastiin omassa typeryydessään.
Käsikirjoittajat ovat jämähtänet pitkitetyn vitsin vaivaannuttavaan ansaan, ja siksi koko elokuva tuntuu polkevan keronnallisesti paikallaan. Se ei siksi vaikuta ja vakuuta eikä ota syttyäkseen samanlaisen roihuun kuin hieno I-osa, joka oli häikäisevän ajankohtainen sekä järkyttävän omakohtainen miljoonille kostonhimoisille alistetuille katsojille.
Kakkososa on taas kuin siirappisen Hollywood-sadun Maija Poppasen svengaavuutta yhdistettynä Ihmemaa Ozin surrealismiin, päälle ripaus vielä amerikkalaista musikaaliglamouria sekä viimeisen päälle etäännyttävä ja etova kolossaalinen rumuus.
Musikaalin tekemisessä oli riskinsä. Tekijät tiesivät, ettei sama menestysresepti kuin ykkösosassa voisi toistua sellaisenaan. Mutta kukaan ei osannut arvata, että Gaga pilaa koko elokuvan. Jo Gagan kiinnittäminen naispääosaan irrotti elokuvan juuristaan kuvata Marxin ennustamaa kurjistumisteoriaa eli ”näkymättömän käden murhaa” murskata ihminen palasiksi koneiston alle.
Politiikka on leipää ja raivoa – se puuttuu kokonaan II-osasta, ei siis Gagan pällistelyä naama muikeana omissa liemissään Jokerin tyytyessä sekunnin viiveellä komppaamaan supertähteä ja elokuvan myyntimiehiä miellyttääkseen.
Kakkos-Jokerissa ei ole lainkaan imua, ja sen katsominen ei vie mukanaan tai liikuta. Katsojaa hieman häiritsee, ettei Jokeri ole enää se sama tavallinen hapuilija kuin I:sessä, jossa Jokeri raivosi sokeasti kuin Shakespearen Hamlet – Jokerin pahuus oli hyvän puutetta ja peilasi tuhansien samanlaisten turhautumista. Nyt Jokeri on muuttunut yhteyttä toisiin etsiväksi romanttiseksi individualistiksi.
Onneksi jotain sentään on alkuperäisestäkin jäljellä, kuten Jokerin karmaiseva nauru, joka on yhtä epäinhimillistä ja pakonomaista kuin epätoivoinen hätähuuto tai hengenveto viimeisellä rannalla. Jokerin ulkopuolisuus on luonteeltaan ”dionyysisyyttä”, kun itkevällä naurulla yritetään purkaa kuristavaa pakkopaitaa yltä. Jokeri on fetissi, jonka voima on asussa, kuten Simsonin tukassa.
Jokeri tappaa ja ruumiin kasvot hymyilevät irvokkaasti (Batman-lehti no.1, 1940, Ironian huippu, nauraa kuolemalleen. Virnistelee vainajana). Tässä on Jokerin voima ja houkuttavuus: hän osaa nauraa kuolemalle ja kuolemassa. Naurava pahuus on oksymoron (kreik. ὀξύμωρον) – eli itseristiriita – retorinen kuvio, joka yhdistää kaksi vastakkaista tai toisensa kieltävää käsitettä.
Se on sellaisena pahuuttakin vielä pelottavampi ja pahempi. Siinä pahuus kieltääkin itsensä, ja Jokeri on vain viaton ja onneton viallisuudessaan. Enää Jokeri ei ole vaaraton hullu, joka kiusaa ympäristöään sairailla päähänpistoillaan, vaan pistää ampiaisen tavoin kuolettavasti kiusaajiaan takaisin, tai kuin haavoittunut leijona, joka ei enää tyydy murisemaan vaan puree ja tappelee.
Otan tähän yhden esimerkin siitä, miksi minusta elokuva toimii itseään ja tarkoituksiaan vastaan. Mitä me näimme ja kuulimme, kun Jokeri päätti antaa potkut asianajajalleen ja edustaa itseään? Sen sijaan, että tuomari olisi viheltänyt pelleilyn poikki, hän heittikin bensaa laineille ”sallimalla Jokerin edustaa itseään sellaisena kuin itse halusi, kunhan vain ei aiheuta epäjärjestystä”. Ja PÖH!
Mikä idea tässä oli? Ajatus musikaalista saa kriittisemmän katsojan niskavillat pystyyn: amerikkalainen kauhumusikaali kun on ollut perinteisesti vain teinien pelotteluksi tarkoitettua viihdettä. Arturin kesyt löytöretket itseensä vaikuttavat yleisön halpahintaiselta kosiskelulta. Helposti nieltävän muodon valinnassa on ajateltu enemmän nuorta yleisöä kuin itse sisältöä.
Joker: Folie à Deux tulee ehkä olemaan Oscar-ehdokkaana puvustuksen, lavastuksen ja kuvauksen kategorioissa. Mutta samaa ei voi sanoa valitettavasti onnahtelevista näyttelijöistä. Lady Gaga näyttelee kumman etäisesti, ja ennen loistanut Joaquin Phoenix on muuttunut roolihenkilönsä tavoin omaa itseään toistavaksi huonoksi vitsiksi, ja sitä toistetaankin kyllästymisen saakka vaikuttavissa lavasteissa niin että tukka katsomossa lähtee. Mutta minä en vakuuttunut.
Jokeri I ja II tullaan silti muistamaan pitkään vallankumouksen ensitahdeista vielä sen jälkeenkin, kun taivas on jo tipahtanut peruuttamattomasti niskaamme. Ja vaikka elokuva on vaikuttava viimeistä piirtoa myöten, sen arvo ei niinkään ole taiteellinen. Arvo on enemminkin sanomassa näyttää se kärsimysten katkeamispiste, missä elo on yhtä hulinaa ja kaaosta pahuuden kuristusotteessa.
Harald Olausen