Helsingin Sanomissa 21.7. oli elokuvaohjaaja Matti Kassilan hieno kolumni suomalaisen elokuvan surkeudesta. Vikana ovat surkeat käsikirjoitukset ja niiden takana vielä surkeammat käsikirjoittajat. Kritiikki markkinointikoneistojen ulos pullauttamia järkytyksiä kohtaan, jota ohjaajat Kassila ja Jörn Donner ovat jo aiemmin esittäneet, ei ole vuosien saatossa vanhentunut – päinvastoin.
Kirjoitin Tampereen lyhytelokuvajuhlista tälle palstalle maaliskuussa pitkän raportin, jossa pohdin muun muassa sitä, miten hyvät elokuvat lumoavat kuin suurenmoiset freskot, jotka on maalattu ihmiselämän arvoituksien loppumattomilla väreillä. Niissä on lohtua ja toivoa, jotta tässä narsistisesti häiriintyneessä historiattomassa ja aatteettomassa nykypäivässä, missä vain syödään, kulutetaan ja naidaan, kuka missäkin kaninkolossa, emme unohtaisi, miksi olemme täällä ja erityisesti miksi olemme ihmisiä.
Yleisesti ottaen tasokkailla festivaaleilla järjestettiin ”Käsikirjoittajien killan” yhteydessä ”Repliikkikaraoke”. Oli hämmentävää seurata repliikkikarokessa omasta erinomaisuudestaan juopuneita käsikirjoittajia, jotka ovat ainakin jossain mielessä vastuussa siitä, että suomalaisten pitkien nykyelokuvien taso on tätä tasaisen harmaata mössöä, jota piristämään laitetaan aina pakolliset kesäteatterimaiset vittu- ja viinarepliikit.
Näitä ”Pane mua”, ”Anna persettä ja munaa”, ”Nain sua”, ”Otan paukut”, ”Nussin sua” -repliikkejä arvuuteltiin sitten illalla ja kaikilla oli erinomaisen hauskaa kuullessa, miten muutama statistiksi Risto Räppääjä -elokuvaan palkattu käsikirjoittaja oli koko ajan hokenut SF-filmien heinälatoromantiikan parodisessa hengessä ”Kohta pannaan” -repliikkejä läpi koko elokuvan kuvausten kenenkään siitä sen kummemin häriintymättä tai asiaa sen kummemmin ihmettelemättä, koska juuri näitä repliikkejä he itse kirjoittavat näihin teini-ikäisille ja sitä nuoremmille suunnattuihin elokuviinsa tuottajiensa pyynnöstä, sillä elokuvissa jaksaa käydä enää tämä jokasukupolven ikuinen popcorneja ja colajuomia ryypsivä, namuja mössöttävä ja toisiaan lääppivä, kikatteleva teinipopulaatio, oli sitten kyseessä Pekko Aikamiespojan seikkailut osa XXXVI tai Minä ja Morrison eläkeläishumpissa rakastuneina -elokuvafestivaalit.
Juuri tämä käsikirjoittajaporukka vastaa suomalaisen elokuvan heikosta tasosta. Tilanne ei ole paljoa muuttunut siitä, kun Jörn Donner kirjoitti yli 50 vuotta sitten elokuvakriitikkiä rajusti tuomitsevia puheenvuorojaan muun muassa kirjoituksissaan ”Jäähyväiset aseille – koruttomia muistikuvia 50-luvun filmikritiikistä” ja ”Suomalainen elokuva vuonna nolla.”
Nyt Hesarissa suomalaiset käsikirjoitukset sivistyneesti ja asiantuntevasti haukkunut legendaaristen Komisario Palmujen ikimuistoinen ohjaaja Matti Kassila väitti jo muutama vuosi sitten eräässä syntymäpäivähaastattelussaan kahdeksankympin korvilla, että suomalainen elokuva kärsii oman historiansa puutteesta. Sen hän oli huomannut katsellessaan suomalaisia koko illan elokuvia, jotka hänen mielestään olivat liian usein latteita ja niistä paistoi läpi syväulottuvuuden puute.
Elokuvalla olisi näinä aikoina kova tehtävä yrittäessään vaalia lähes ainoana taidemuotona vielä elokuvan haastavaa, riitelevää ja ärsyttävää perintöä kunniakkaitten elokuvaesikuviensa yleismaallisessa hengessä, aina Chaplinista, Eisensteinistä, Tarkovskista ja Wajdasta Pirjo Honkasaloon ja valitettavasti lähes unohdettuun helmeen, Antti Favenin ja Tarja Laineen upeaan Joel Lehtosen romaanifilmatisointiin Rakastunut rampa. Siihen suomalainen elokuva ei kuitenkaan kykene. Ulkomainen kylläkin, kiitos loistavien käsikirjoitustensa. Muun muassa Englannissa osataan tehdä laatutyötä pienillä budjeteilla. Sen osoitti Tampereella keväällä filmijuhlien yhteydessä nähty Julien Templen The Modern Babylon, jota raportissani käsittelin.
Kaksi omakohtaista käsikirjoitusmuistelusta
Opiskelin dramaturgi Pentti Halosen vetämällä Teatterikorkeakoulun täydennyskoulutuskeskuksen järjestämällä ensimmäisellä nettielokuvakäsikirjoittamisen kurssilla 2000-luvun alussa. Tein kursilla elokuvakäsikirjoituksen ”Norjalaisverta”, joka oli homopoliittinen kommunistikummitustarina pikkupaskakaupungista nimeltään Kotka (ja oli hyvää harjoitusta juuri valmiiksi kirjoittamaani ensimmäistä romaaniani, 450-sivuista Homokalevalaa varten).
Muistan, miten mielikuvituksettomia ja ponnettomia kopiojuttuja muiden kurssilaisten työt olivat. Eikä mikään ihme, sillä joukossa olivat muun muassa Raha-automaattiyhdistyksen silloinen (jäsenkirjalla valittu) demaritiedotuspäällikkö, liuta tylsiä sormea heristeleviä opettajia, pari itsestään liikoja luulevaa toimittajaa ja muita samanlaisia ei kovinkaan lahjakkaita suorittajia, päällepäsmäreitä, esittäjiä ja patsastelijoita, joille vieläkin surkeampi ja lahjaton äidinkielen opettaja oli vakuuttanut, että he olivat alansa parhaita kirjoittajia.
Usein palautekokoukset alkoivat sillä, että Halosen piti pistää ruotuun minua haukkuvia muita oppilaita.
Juttuni olivat liikaa myös KOM-teatterille, jonka palautepalveluun käsikirjoitukseni silloin lähetin. Murskapalaute oli olevinaan hieman vitsikäs. Kaksi keltanokkadramaturgia kirjoittivat kirjeessä lukeneensa käsikirjoitukseni kahteen kertaan ennen kuin uskoivat sen olevan tosissaan tehty.
Sitten he suosittelivat minulle pokkana lääkityksen vaihtoa ja totesivat, ettei kässäriä kannattanut koskaan eikä missään tapauksessa tarjota millekään elokuvayhtiölle, koska he eivät uskoneet, että aihe olisi kiinnostanut ketään – siihen se oli heidän mielestään ”liian mielikuvituksellinen, siinä oli liian vaikeasti tajuttavia runokohtauksia, liikaa runollisuutta, raskaita tunnelmia, ja ehdottomasti liian kallis elokuvaksi tehtäväksi”. Yritin jänkätä myöhemmin heille, etteivät esikuvinani tuolloin olleet Derek Jarmanin Sonetti, Wittgenstein ja Caravaggio olleet mitään miljoonabudjetilla tehtyjä mainstreamelokuvia, vaan päinvastoin, kokeellisia indiepuolihalpiksia, ja lajissaan genrensä suuria mestariteoksia, jotka elävät vieläkin tietä näyttävinä palavina soihtuna yhteisessä elokuvatajunnassamme, varsinkin Sonetti. Lopussa he kuitenkin yhdessä lauseessa kehottivat minua jatkamaan kirjottamista, sillä he eivät olleet aiemmin kohdanneet vastaavanlaista tekstiä – ”olet ilmeisen lahjakas”, oli heidän loppupäätelmänsä.
