Dokumentti Ulvilan murhamysteeri kertoo, mitä seuraa, kun viranomaiset tekevät mitä vain säilyttääkseen kasvonsa.
Siitä, murhasiko Jukka S. Lahden hänen vaimonsa Anneli Auer vai ulkopuolinen hyökkääjä, ei tarvitse välittää, kun pohtii Pekka Lehdon dokumentin Ulvilan murhamysteeri merkitystä. Tänään Sodankylän elokuvajuhlilla ensi-iltansa saanut elokuva nousee suomalaisten dokumenttien kaanoniin.
Lehdon dramaturgisesti muotopuhdas teos edustaa Suomessa harvinaista yhteiskunnallista lajityyppiä, joka kertoo viranomaisten mahdista murskata kansalaisiaan myös oikeusvaltiossa.
Elokuvassa kuullaan karmaiseva hätäpuhelu, josta koko prosessi 1. joulukuuta 2006 on alkanut. Mukana on videoita, joissa viranomaiset ahdistelevat ja johdattelevat Auerin lapsia.
Lehdon on ollut pakko ottaa tuo materiaali elokuvaansa, jotta katsojat voivat arvioida oikeusprosessia, joka tulee hyvin pian elokuvan keskiöön.
Antagonistina elokuvassa huseeraa kihlakunnansyyttäjä Jarmo Valkama. Filosofeeraava syyttäjä päätyy Michael Moore -tyyppisellä leikkauksella tahattoman koomiseen valoon. Lehdon ratkaisu on perusteltu.
Kun hovioikeus kumosi Auerin käräjäoikeudesta saaman murhatuomion ja hylkäsi syytteen, viranomaiset joutuivat Lehdon mukaan pulaan. Usko poliisiin oli palautettava Auerin oikeusturvan kustannuksella.
Ainoaa järjen ääntä dokumentissa edustaa puolustuksen todistajana toimiva psykologian professori Pekka Santtila. Syyttäjä sen sijaan rakentelee teorioita saatananpalvontarituaaleista, ja salaisessa seksuaalirikosoikeudenkäynnissä keskeiseen rooliin nousee omituinen lääkäri.
Loppu on Kafkaa.
Lehto on ujuttanut elokuvaan tarpeellista huumoria. Rakennusmiehet pystyttelevät eri oikeussaleihin ovea, jonka läpi hyökkääjä puolustuksen mukaan kulki. Työturvallisuudestaan tohkeissaan olevat, kookkaat poliisimiehet rekonstruoivat ovikohtauksen lopulta videolle, joten ovea ei enää tarvitse raahata oikeustalolle.
Elokuvassa paljastuu, että Auerin ja hänen miesystäväkseen soluttautuneen poliisin ensi tapaaminen alkoi kännykästä, jonka mies jätti Auerin löydettäväksi. Kun hän tuli hakemaan sitä, hän antoi Auerille palkkioksi kirjekuoren, jossa oli suklaalevy ja lahjakortti.
Tutkinnanjohtaja Pauli Kuusiranta kertoo, että poliisi käytti ”kaikkia laillisia keinoja” murhan selvittämiseksi. Niihin kuului myös selvänäkijän puoleen kääntyminen.
(Selvänäkijä kertoi poliisille, että murhaaja pakeni paikkaan, jossa oli paljon heinäseipäitä. Kuusiranta sanoo elokuvassa, että selvänäkijä erehtyi pahan kerran.)
Elokuva ei ratkaise sitä, kuka murhasi Jukka S. Lahden. Mutta kuka tahansa sen nähnyt aikuinen ymmärtää, ettei Aueria olisi olemassa olevalla näytöllä pitänyt tuomita.
Toivottavasti Ulvilan murhamysteeri käynnistää keskustelun, joka pian johtaa poliisien ja tuomareiden koulutuksen parantamiseen sekä vähentää salailua esitutkinnassa ja tuomioistuimissa.
Aiheesta muualla Kulttuurivihkoissa:
