Charles Chaplinin elokuvista Poikaa (1921) pidetään kaikkein omaelämäkerrallisimpana. Myös Parrasvaloissa (1952) on selkeitä viittauksia tekijänsä uraan ja elämään. Harvoin näiden elokuvien joukkoon nostetaan kuitenkaan Sirkusta (1928), josta on silti nähtävissä kosolti erilaisia Chaplinin elämässä sattuneita tapahtumia − ainakin mikäli tähän leikkimieliseen analyysiini on uskomista.
Yleisellä tasolla nähtynä sirkus on kuin maailman elokuvanäyttämö Hollywood. Sen areenalla on vuosien saatossa nähty jos jonkinlaista esitystä ja yrittäjää. Toiset ovat onnistuneet ja toiset epäonnistuneet, ja yleisö on antanut palautteensa lipputuloina. Areenaa hallitseva tirehtööri viittaa elokuvatuottajiin, jotka kontrolloivat kaikkea aina valmiista tuotteesta ja sen tekoprosesseista näyttelijöihin ja muuhun työryhmään. Usein he tietävät mitä haluavat ja ovat myös valmiita tekemään kaiken tarvittavan siihen päästäkseen.
Sirkuksen alussa näemme Chaplinin esittämän Kulkurin rahattomana ja nälkäisenä, kuten niin useasti ennenkin. Yhteenotot poliisinkin kanssa ovat tuttuja hänen aiemmista elokuvistaan. Alkuasetelma on linkitettävissä tähden lapsuusvuosiin, jolloin elämä oli jokapäiväistä kamppailua nälkää ja vilua vastaan. Varasteluun ei Chaplinin tosin tiettävästi tarvinnut turvautua, eikä myöskään poliisin rökittämiseen.
Näytteleminen vei nuoren Chaplinin mennessään, ja menestystä tulikin Fred Karnon komediaryhmässä, jossa hänen bravuurikseen muodostui juopuneen teatterikatsojan esittäminen. Siirto elokuviin tapahtui, kun Keystone-yhtiön johtaja Mack Sennett näki Chaplinin lavalla ja päätti tarjota tälle sopimusta. Alku osoittautui kuitenkin ennakoitua vaikeammaksi, sillä elokuvissa näytteleminen poikkesi jonkin verran siitä, mihin Chaplin oli teatterissa tottunut. Sennett ei sentään uhannut antaa uudelle tulokkaalleen potkuja, kuten Sirkuksen vaativa johtaja, joka ilmoittaa koomikolleen, ettei tämän tarvitse tulla takaisin enää koskaan.
Pian johtaja huomaa, että apumieheksi palkattu Kulkuri on hänen sirkuksensa suurin tähti. Hän päättää kuitenkin olla tarjoamatta spontaanisti yleisöä hauskuuttavalle Kulkurille parempaa sopimusta, vaan pitää hänet työssään nykyisellä palkalla. Kun Kulkuri saa tietää tästä, hän vaatii ja lopulta myös saa lisää rahaa. Chaplin ja Sennett kiistelivät oikeastikin rahasta, mutta Chaplin jatkoi matkaansa Essanaylle, joka tarjosi paitsi paremman palkan myös paremmat työskentelyolosuhteet. Elokuvassa uuden sopimuksen teon jälkeen olosuhteet muuttuvat paremmiksi, vaikka sama työpaikka pysyykin.
Kulkurin ihastuminen tirehtöörin tyttäreen ja tämän menettäminen nuorallatanssija Rexille on kuin Chaplinin suhde ensimmäiseen merkittävään vastanäyttelijäänsä Edna Purvianceen. Heidän suhteensa oli päättynyt Ednan uskottomuuteen, ja eroprosessin kerrotaan olleen todella tuskallinen molemmille. Entiset rakastavaiset pysyivät tosin edelleen tekemisissä keskenään ilman sen suurempia mustasukkaisuuskohtauksia, aivan kuten Kulkurin voi nähdä toimivan johdattaessaan vastanaineet pois kirkosta. Häitä ennen tapahtuva nuorallatanssikohtaus apinoineen toimii puolestaan vertauskuvana Chaplinin elokuvienteolle: vaikeuksia, vaikeuksia, vaikeuksia yhdistettynä aina kunniakkaaseen ja menestyksekkääseen loppuun.
Elokuvan loppukohtaus lienee kaikkein selkein. Sirkus tekee lähtöä, mutta Kulkuri jää yksin tyhjentyneelle areenalle, rypistelee maasta nostamansa paperiplakaatin, potkaisee sen omalaatuisella tavalla ilmaan ja lähtee kävelemään toiseen suuntaan. Sirkuksen valmistumisaikana äänielokuva oli hyvää vauhtia valtaamassa Hollywoodia ja lähestulkoon kaikki tahot tekivät valmisteluja sen vuoksi. Chaplin oli skeptinen uutta keksintöä kohtaan eikä innostunut äänielokuvista yhtä paljon kuin monet muut, vaan päätti katsoa mihin se kehittyisi – siksi siis Kulkurikin lähtee kulkemaan päinvastaiseen suuntaan.
Tästä kaikesta on kyse Sirkuksessa. Tai sitten ei. Vähätelty välityö se ei missään nimessä ole.
