Japanilaisen elokuvan kultakausi alkoi pian toisen maailmansodan jälkeen ja jatkui aina 1960-luvun puoliväliin. Tämä kahden vuosikymmenen ajanjakso on jäänyt elämään rikkaana ja monen erilaisista lähtökohdista ponnistaneen ja erilaisia elokuvia tehneen mestarin aikakautena: Akira Kurosawa, Kenji Mizoguchi, Mikio Naruse, Keisuke Kinoshita, Masaki Kobayashi, Kaneto Shindo ja monet muut herättivät teoksillaan ihailua ympäri maailmaa. Lopulta japanilaisen elokuvan loisto hiipui, mutta onneksemme tärkeimmät teokset on tätä nykyä siirretty myös kotikatsojaa suosivaan formaattiin – Kurosawaa on yhytettävissä jopa Suomenkin markkinoilta.
Mykän elokuvan vuodet
Vuonna 1927 uransa aloittaneen Yasujiro Ozun ensimmäiset ohjaustyöt ovat muutamaa fragmenttia lukuun ottamatta kadonneet. Varhaisin säilynyt teos on vuonna 1929 valmistunut opiskelijakomedia Wakaki hi (”Nuoruuden päivät”), joka kertoo samaan tyttöön rakastuneista kaveruksista. Paitsi että kyseessä on harvinaisen kypsä teos (Ozu oli elokuvan ohjatessaan vain 25-vuotias), se on myös arkielämän kuvauksena hyvin suuntaa antava japanilaismestarin tulevia töitä ajatellen. ”Nuoruuden päivät” sisältyy The Student Comedies -kokoelmaan yhdessä kolmen muun pitkän elokuvan ja yhden fragmentin kanssa.
Ozua pidettiin uransa alkuaikoina japanilaisista ohjaajista kaikkein länsimaisimpana, eikä syyttä, sen verran hanakasti hän lainasi ideoita ja aiheita ihailemistaan Hollywood-tuotannoista. Niinpä elokuvaharrastaja ei sen suuremmin ihmettelekään, kun hän huomaa siirtyneensä varhaisista komedioista gangsterielokuvien pariin. Ozun The Gangster Films -kokoelmalle on sijoitettu kolme pitkää elokuvaa ja yksi fragmentti, joka löytyi vuonna 2016 kokonaisuudessaan. Tokkan kozo (1929) ei ole kuitenkaan vielä saatavana kuin tämän julkaisun lyhyenä katkelmana.
Komediat ja gangsterielokuvat jäivät muutamien kokeilujen jälkeen taka-alalle, kun Ozu alkoi työstää draamojaan. Paikallaan seisova kamera ja leikkauksen rytmiin perustuva kerronta antoivat odottaa itseään äänielokuviin asti, mutta muilta osin mestari alkoi löytää jo omaa aluettaan. Ozun viimeisten mykkäelokuvien joukkoon osuu monta merkittävää teosta, joista tärkeimpänä pidetään vuonna 1932 valmistunutta draamaa Umarete wa mita keredo (”Synnyin, mutta…”). Se on paitsi hieno kuvaus perheen sisäisistä ongelmista, myös tyylikäs ja nostalginen matka lapsuuden maailmaan, jota on harvoin tavoitettu yhtä aidosti kuin tässä elokuvassa. Viimeisen mykkäelokuvansa Ozu ohjasi vuonna 1935.
Sodan jälkeen suuruuteen
Ozun suuruuden aika alkoi toisen maailmansodan jälkeen, jolloin hän löysi pysyvästi myös oman kerrontatyylinsä ja aiheensa. Hänen käsikirjoittajakseen vakiintui Kogo Noda, jonka kanssa hän oli tehnyt yhteistyötä jo mykän elokuvan kaudella. Perhedraamoista muodostui lopullisesti heidän ominta aluettaan: usein jonkin perheen tyttöä yritettiin saada naimisiin tai toisaalla leskeksi jäänyt vanhempi pohti omia ihmissuhdekuvioitaan. Vaikka elokuvien lähtökohdat olivat usein hyvin samanlaisia, Ozu rakensi niistä persoonallisella tyylillään mestariteoksia yksi toisensa jälkeen.
Ozun tunnetuin teos valmistui vuonna 1953. Leo McCareyn 1937 tekemää draamaa Make Way for Tomorrow mukaileva Tokyo monogatari (Tokyo Story/Ensimmäinen matka) kertoo iäkkään pariskunnan matkasta lastensa luo Tokioon. Vanhemmat odottavat tapaamista innolla, mutta perillä he joutuvat kokemaan pettymyksen: kenelläkään ei ole aikaa olla heidän kanssaan, saati näyttää heille Tokion nähtävyyksiä. Pariskunta matkustaa lopulta pettyneenä kotiin. Pian paluun jälkeen äiti kuolee ja isä jää yksin, ainoana seuranaan heidän kuolleen poikansa leski Noriko. Ozu kertoi halunneensa kuvata elokuvallaan japanilaisen perhejärjestelmän alkanutta hajoamista, ja siinä hän onnistui erinomaisesti.
Vähitellen Ozun elokuviin astui alakuloisuus, aivan kuin hän olisi aavistanut varhaisen kuolemansa (Ozu kuoli 60-vuotissyntymäpäivänään) ja purkanut näin pettymystään tarinoihinsa. Muuttuva maailma näkyi ulkoisesti hänen teoksissaan vain vilauksittain, mutta havainnot muutoksista ihmisten välisessä kanssakäymisessä olivat viiltävän tarkkoja. Hän palasi myös vanhempien aiheidensa pariin ja ohjasi muutaman viimeisen elokuvansa väreissäkin.
Yasujiro Ozun suuriin ihailijoihin kuuluvat muun muassa Aki Kaurismäki, Abbas Kiarostami ja Wim Wenders, jonka vuonna 1985 ohjaama Tokyo-ga on kunnianosoitus niin Ozulle kuin hänen taiteellekin.
Elokuvien saatavuus
Yasujiro Ozun lähes kaikki säilyneet elokuvat ovat saatavana aivan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Suomalaisjulkaisijat eivät ole hänen teoksistaan välittäneet, mutta maailmalla hänen teoksiaan on julkaistu runsaasti. Erityisen ahkerasti Ozua on tuotu markkinoille Englannissa, jossa British Film Instituten (BFI) katalogi tarjoaa parisen kymmentä nimikettä aina Ozun varhaisimmista säilyneistä mykkäelokuvista alkaen. Niin ikään brittiläiset Eureka, Artificial Eye ja vuosikymmen sitten lopettanut Tartan Films (1984–2008) ovat täydentäneet Ozun filmografiaa hyvälaatuisilla julkaisuilla. Lopuista on huolehtinut amerikkalainen Criterion, jonka julkaisuista osa on päällekkäisiä BFI:n kanssa. Kaiken kaikkiaan Ozun elokuvia on saatavana 33 kappaletta (14 mykkää, 19 äänielokuvaa).
Kaikki saatavilla olevat Ozun elokuvat
Mykkäelokuvat: Wakaki hi (”Nuoruuden päivät”, 1929), Hogaraka ni ayume (”Kulje hilpeästi”, 1930), Rakudai wa shita keredo (”Reputin, mutta…”, 1930), Sono yo no tsuma (”Yhden yön vaimo”, 1930), Shukujo to hige (”Nainen ja parta”, 1931), Tokyo no korasu (“Tokion kuoro”, 1931), Umarete wa mita keredo (“Synnyin, mutta…”, 1932), Seishun no yume ima izuko (”Missä ovat nyt nuoruuden unelmat”, 1932), Hijosen no onna (”Gangsterin heila”, 1933), Dekigokoro (“Harhateillä”, 1933), Tokyo no onna (“Tokion nainen”, 1933), Ukigusa monogatari (“Tarina kiertävistä näyttelijöistä”, 1934), Haha o kowasuya (“Rakasta äitiäsi”, 1934), Tokyo no yado (“Majatalo Tokiossa”, 1935) + fragmentit elokuvista Daigaku wa detakeredo (”Suoritin tutkinnon, mutta…”,1929) ja Tokkan kozo (1929).
Äänielokuvat: Hitori musuko (“Ainoa poika”, 1936), Shukujo wa nani wo wasuretaka (“Mitä nainen unohti?”, 1937), Todake no kyodai (”Toda-perheen veljet ja siskot”, 1941), Chichi ariki (”Oli kerran isä”, 1942), Nagaya shinshiroku (”Tarina vuokrakorttelista”, 1947), Kaze no naka no mendori (”Kuin kana tuulessa”, 1948), Banshun (Myöhäinen kevät, 1949), Munekata shimai (”Munekatan sisarukset”, 1950), Bakushu (”Varhainen kesä”, 1951), Ochazuke no aji (”Vihreän teen maku”, 1952), Tokyo monogatari (Ensimmäinen matka, 1953), Soshun (Varhainen kevät, 1953), Tokyo boshoku (”Tokion iltahämärä”, 1957), Higanbana (Sovinnon kukka, 1958), Ohayo (Hyvää huomenta!, 1959), Ukigusa (Kiertolaiset, 1959), Akibiyori (Myöhäinen syksy, 1960), Kohayagawa-ke no aki (Perhetarina, 1961), Sanma no aji (Syksyinen iltapäivä, 1962).
Lainausmerkeillä merkityt suomalaiset nimet ovat epävirallisia. Suomennokset on otettu Antti Alasen kirjasta Elokuvantekijät (2012).
