Uli Edel on ohjannut puhuttelevan elokuvan 1970-luvun Länsi-Saksassa pelkoa kylväneen Punaisen armeijakunnan (RAF) taustoista.
Terrorin ja kauhun Saksa
Saksan 1900-luvun historia on täynnä mieltä kuohuttavia tapahtumia, joista on riittänyt yllin kyllin ruodittavaa myöhemmille sukupolville. Kansallisen itsetilityksen kannalta keskeisessä asemassa ovat olleet eri alojen taiteilijat, joiden töiden kautta saksalaiset ovat kenties paremmin oppineet käsittelemään menneisyytensä kipupisteitä. Kirjailijoiden ohella saksalaisten elokuvantekijöiden panos on ollut tällä saralla vaikutuksiltaan merkittävin. Maan historian häpeällisintä tahraa, kansallissosialismin aikaa, onkin ehditty käsittelemään sikäläisissä elokuvissa jo melkoisen monelta kantilta. Viime vuosien puhutuin saksalaiselokuva ylipäätään lienee Perikato (2004), jossa Hitler esitetään inhimillisenä – ei kuitenkaan humaanina – henkilönä.
Kolmannen valtakunnan ja toisaalta DDR:n oloihin (Näkemiin Lenin, Muiden elämä) pureutuneiden elokuvien jälkeen on vuorossa 1970-luvun Saksan Liittotasavallassa suurta mediahuomiota osakseen saanut vasemmistoterrorismi. Perikadon tuottajan Bernd Eichingerin jo etukäteen kohua herättäneessä elokuvassa Der Baader Meinhof Komplex kerrotaan Punaisen armeijakunnan (Rote Armee Fraktion, RAF) keskeisestä vaikuttajista: Ulrike Meinhofista, Andreas Baaderista, Gudrun Ensslinista ja kumppaneista.
Aikaisemmin RAF:n toimintaa ei ole kuvattu valkokankaalla näin suoraan. Toki 1970-luvun terrorismi-ilmiötä käsiteltiin yleisemmällä tasolla muutamissa elokuvissa jo tuoreeltaan. Volker Schlöndorffin ja Margarethe von Trottan ohjaama Katharina Blumin menetetty maine (1975) on edelleen yksi onnistuneimpia terrorismiaiheisia kuvauksia. Vasemmistoradikalismiin penseästi suhtautunut Rainer Werner Fassbinder puolestaan tarttui aiheeseen elokuvissa Terrorin ja kauhun syksy (1978) sekä Kolmas sukupolvi (1979).
Toimittaja Stefan Austin samannimiseen kirjaan pohjautuvassa, Uli Edelin ohjaamassa Baader Meinhof Komplexissa kuvataan RAF:n ”ensimmäisen sukupolven” johtajien toimintaa kymmenen vuoden ajalta, 1960-luvun lopun opiskelijaliikehdinnästä vuoden 1977 ”Saksan syksyyn”. Tuolloin ryhmän iskut vaativat lukuisia kuolonuhreja, ja Baader, Ensslin sekä Jan-Carl Raspe kuolivat hämärissä vankilaolosuhteissa. Vuonna 1970 syntyneen RAF:n taru ei toki loppunut tuolloin, vaan se toimi jossain muodossa aina vuoteen 1998 asti. Aihe oli esillä Saksan medioissa laajasti viimeksi viime vuonna, kun RAF:n toisen sukupolven johtajana pidetty Brigitte Mohnhaupt vapautui vankilasta kärsittyään tuomiotaan 24 vuotta – pidempään kuin yksikään natsirikollinen.
Edelin elokuvaa on arvosteltu muun muassa siitä, että siinä vain raapaistaan pintaa, eikä se kerro minkälaisia ihmisiä RAF:n keskeiset toimijat todella olivat. On kuitenkin mahdotonta edellyttää, että yhdessä elokuvassa voitaisiin käsitellä päähenkilöidensä koko henkilö- ja aatehistoria edes tuon vuosikymmenen ajalta. Asiasta kiinnostuneiden on syytä lukea aiheesta kirjoitettu kirja tai katsoa dokumentti, mielellään useampia. Kiinnostavan näkökulman Baader Meinhof Komplex aiheeseensa joka tapauksessa tarjoaa, eikä elokuvaa katsoessa ainakaan ehdi sen kahden ja puolin tunnin kestosta huolimatta pitkästyä. Tämä johtuu osittain siitä, että tekijät ovat panostaneet esimerkiksi ryhmän sisäisten suhteiden kuvaamisen kustannuksella toiminnallisuuteen. Tämä on kuitenkin perusteltua siinä mielessä, etteivät RAF:laiset vain puhuneet ja kirjoittaneet pamfletteja vaan toimivat konkreettisesti.
Auschwitzin sukupolven lapset
Elokuvassa keskeisenä vasemmistolaisen liikkeen radikalisoitumiseen Länsi-Saksassa johtaneena tapahtumana esitetään Persian Shaahin vierailua vuonna 1967 seuranneet levottomuudet, joiden yhteydessä poliisi ampui yhden mielenosoittajan. Taustana RAF:n synnylle on nähtävä myös maailmanpoliittiset tapahtumat, ensisijassa tietenkin tuon ajan vasemmiston lempiaihe Vietnamin sota. Yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden kotimaassa ja ulkomailla voi joka tapauksessa alun perin katsoa motivoineen ryhmän jäseniä heidän yhdistäessään voimansa vallankumoukselliseen taisteluun kapitalistista yhteiskuntamallia vastaan.
Oman aikansa Länsi-Saksan RAF luokitteli fasistiseksi poliisivaltioksi, kansallissosialistisen järjestelmän jatkeeksi, jota johti ”Auschwitzin sukupolvi”. Näkemys on kärjistetty, muttei vailla todellisuuspohjaa. Maassa oli 1950-luvulta lähtien ollut havaittavissa tietynasteista revisionistista suhtautumista kansallissosialismin aikaan. Eräänä ilmentymänä entisiä natsipuolueen jäseniä alettiin nimittää korkeisiin virkoihin. Lisäksi poliisivoimille oli annettu tiukat ohjeet pitää vasemmiston mielenilmaisut kurissa.
RAF:n johto oli alusta asti suoran toiminnan kannalla. Elokuvassakin esitetyn Gudrun Ensslinin näkemyksen mukaan ryhmän oli välttämätöntä aseistautua voidakseen taistella valtion väkivaltakoneistoa vastaan. He tekivät aluksi lähinnä pankkiryöstöjä toimintaansa rahoittaakseen, mutta siirtyivät pian kidnappauksiin, pommiattentaatteihin ja salamurhiin.
Pohjimmiltaan RAF:n toiminnassa lienee ollut osaltaan kyse auktoriteettikapinasta heidän vanhempiensa sukupolven perintöä kohtaan. Ryhmän taustaltaan pääosin keskiluokkaiset jäsenet koostuivat toisen maailmansodan molemmin puolin ja sen aikana syntyneistä ikäluokista, joiden aatteet olivat usein ristiriidassa suhteessa 1900-luvun alkupuolen kansallismieliseen ajatteluun.
Myyttien varjossa
Ohjaaja Edel on kertonut pyrkineensä elokuvallaan osaltaan murentamaan Punaiseen armeijakuntaan ja sen johtajiin liitettyjä uskomuksia. Tämä osoittautui kuitenkin ongelmalliseksi, sillä elokuvat luovat usein uusia myyttejä. Käsitys RAF:sta tyylikkäiden ja idealististen toimijoiden ryhmittymänä lienee ollut merkittävä syy, joka sai ihmisiä liittymään heidän riveihinsä. Baader, Ensslin ja Meinhof olivatkin suorastaan aikansa nuorisoidoleja ja muoti-ikoneita, joihin omaa identiteettiään etsivän nuorison oli mahdollista samastua. Voidaan jopa spekuloida, olisiko RAF:n kaltaista ääri-ilmiötä muodostunut lainkaan ilman sen karismaattisia johtajia, vai oliko sen synty vääjäämätön historiallisten tapahtumien valossa.
RAF:n johtajista suurimpana arvoituksena voitaneen pitää Ulrike Meinhofia: miksi arvostetusta journalistista ja perheenäidistä tuli militantti äärivasemmistolainen ja RAF:n ideologi? Tälle kysymykselle ei saada Baader Meinhof Komplexissa kattavaa vastausta, mutta tuskin lopullista totuutta tietää kukaan. Pikkurikollistaustaisen ja kuumapäisen Baaderin hahmon kautta elokuvassa herää puolestaan kysymys, missä määrin ryhmän tavoitteena oli hänen aikanaan vallankumouksen tekeminen, vai oliko tarkoituksena pikemminkin aiheuttaa yleistä sekasortoa.
Punaiseen armeijakuntaan liitetty keskeinen kiistakysymys on ollut epäselvyys ryhmän ensimmäisen sukupolven johtajien kuolintavoista. Kuolivatko Meinhof (1976), Baader, Ensslin ja Raspe (1977) Stammheimin vankilassa oman käden kautta, kuten virallinen selitys kuuluu, vai tapettiinko heidät? Elokuvassa ainakin asetutaan sen kannalle, että he olisivat riistäneet oman henkensä. Siinä myös puolletaan teoriaa, jonka mukaan Brigitte Mohnhaupt olisi järjestänyt itsemurhissa käytettyjen välineiden salakuljetuksen vankilaan. Monet ovat kuitenkin epäilleet, että kuolemien takana olisi ollut ulkopuolinen taho. Tätä mieltä on muiden muassa ollut kollegoidensa kohtalon täpärästi Stammheimissa välttänyt RAF:n sisäpiiriläinen Irmgard Möller.
Epäpoliittinen poliittinen elokuva?
Taannoinen ilmoitus, että Baader Meinhof –elokuvaa alkaisivat työstää aiemminkin yhteistyötä tehneet Eichinger ja Edel, ei herättänyt suuria toiveita lopputuloksen suhteen. Lahjakkaan Edelin ura on ollut aallonpohjassa ainakin viimeiset viisitoista vuotta, joten hänen pestaamisensa ohjaajaksi tuntui jopa riskialttiilta valinnalta. Baader Meinhof Komplex kuitenkin ylittää odotukset roimasti, ja elokuva on vähintään yhtä hätkähdyttävä tapaus kuin kaksikon ensimmäinen yhteistyö, teiniprostituutiosta kertova Christiane F. (1981). Eichingerin tuotoksille on pidetty tunnusomaisena sensaatiohakuisuutta, mutta tällä kertaa ylilyönnit vältetään, onhan aihe jo itsessään intohimoja herättävä.
Elokuvan tyyli on dokumentaarinen, muttei etäännyttävä. Näkökulma on terroristien, ja valtiovaltaa edustaa miltei yksistään Bruno Ganzin näyttelemä liberaali poliisijohtaja. Kyseessä ei kuitenkaan ole poliittinen kannanotto. Baader Meinhof Komplexissa ei oteta suoraan kantaa kuvattuihin tapahtumiin, vaan haastetaan katsoja hankkimaan aiheesta lisää tietoa ja tekemään omat johtopäätöksensä. Päähenkilöitä ei romantisoida eikä demonisoida, vaan heillä on heikkoutensa ja vahvuutensa kuten kaikilla. Elokuvaa voikin katsoa ärsyyntymättä riippumatta siitä, mitä mieltä itse on RAF:sta.
Edel on onnistunut ihailtavan hyvin laajaan näyttelijäkatraansa paimentamisessa, ja roolisuoritukset ovat lähes poikkeuksetta onnistuneita. Martina Gedeck ja Moritz Bleibtreu ovat hyviä Meinhofina ja Baaderina, mutta erityisen vaikutuksen tekevät vähemmän tunnetut Johanna Wokalek ja Nadja Uhl Ensslinin ja Mohnhauptin rooleissa. He ilmentävät erinomaisesti tiettyä vakaumuksellista ehdottomuutta, jota on liitetty näiden RAF:n pahamaineisten naisjäsenien persooniin.
Näyttelijöiden lisäksi kaikki muukin elokuvassa näyttää autenttiselta. Musiikkiraita on sopiva sekoitus vanhaa ja uutta. Hieman erikoiselta valinnalta tosin tuntuu lopputekstien aikana soiva Bob Dylanin Blowin´ in the Wind.
Olisiko tässä kyse piikittelystä 1960- ja 70-luvun rauhanliikkeeseen kuuluneita tahoja kohtaan, jotka vaativat maailmanrauhaa, mutta sympatisoivat kuitenkin RAF:n toimia.
* * * *
Ensi-ilta 24. 10.
