Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivän 250-vuotisjuhlavuosi ja nykypäivä

Heinäkuun 4. päivänä Yhdysvallat vietti itsenäisyyspäivän 250-vuotisjuhlia. Yhdysvaltojen 250 -vuotista demokraattista traditiota pidetään yhtenä maailman vanhimmista. Maata kuvataan peruslaillisena, tasa-arvon ja demokraattisten ihanteiden perustalta syntyneenä yhteiskuntana. Sen katsotaan olleen ja olevan ihmis- ja kansalaisoikeuksien ja oikeusvaltion keskeisten perusperiaatteiden johtotähti ja puolustaja. Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistus hyväksytiin 4.7.1776. Sitä pidetään maailmanhistoriallisena dokumenttina, joka on innoittanut myöhemmin monia muita liberaaleja vallankumouksia ja ihmisoikeusjulistuksia.

Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivän 250-vuotisjuhlista ja maan nykytilanteessa olivat 3.7.2026 aamu-TV:ssä keskustelemassa Elina Väntinen (HS) ja Benita Heiskanen (Pohjois-Amerikan tutkimusprofessori, Turun yliopisto)¹. Heiskanen korosti, että juhlavuosi on pohdinnan paikka nykytilanteesta. Hän kävi lävitse Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistuksen ja perustuslailliset ideaalit ja nosti esille muun muassa vapauden, yhdenvertaisuuden ja kaikille kuuluvan tasa-arvon. Ne oli luotu kaikille, hän totesi.

Mainitsematta, jäi kuten yleensä aina, että samaan aikaan orjuutettuja ihmisiä myytiin ja ostettiin, ruoskittiin, raiskattiin ja pakotettiin tekemään työtä ilman palkkaa. Perustuslaki suojeli orjuutta. Mustat ihmiset loivat vaurautta, jota he eivät itse saaneet omistaa. Alkuperäiskansat karkotettiin maaltaan ja joutuivat kansanmurhan kohteeksi.

Vuonna 1852 orjuudesta paennut kansalaisoikeustaistelija Frederick Douglass kysyi: ”Mitä 4. heinäkuuta merkitsee orjalle?”² Tyypillistä valkoisen ylivallan kerrontaa on se, jossa ohitetaan orjuus, rasismi ja rotuerottelu Yhdysvaltojen historiassa. Afroamerikkalainen kirjailija Ta-Nehisi Coates toteaa niiden vaikutuksesta Yhdysvaltojen politiikassa: ”Orjuuden synnit eivät loppuneet orjuuden lakkauttamiseen. Päinvastoin orjuus oli vain alkuperäinen rikos pitkässä perinteessä rikoksia, jopa rosvouksessa ja joukkotuhossa, jotka voidaan jäljittää aina nykypäivään saakka.” Orjuus on Yhdysvaltojen ”perisynti”. Jos harjoitetaan historian politiikkaa, jossa otetaan vain omaan ajatteluun sopivat asiat historian hyllyltä ja epämiellyttävät asiat unohdetaan, niin ei voida ymmärtää orjuuden ja rasismin syvää vaikutusta Yhdysvaltojen historiaan ja yhteiskuntaan sekä yhdysvaltojen nykypolitiikan ja maan demokratian ongelmiin sekä ja ”trumpismiin”. ³

Orjalait olivat olleet voimassa tuolloin jo yli 150 vuotta kaikissa 13 brittiläisessä siirtokunnassa. Yhdysvaltojen synnyn aikana vuonna 1776 koko väestöstä peräti kolmannes oli orjia tai hyvin rajoitetussa vapaudessa eläviä mustia. Itsenäisyysjulistuksessa yritettin sovittaa ihmisoikeuksien, tasa-arvon ja vapauden vaatimukset orjuuden reaalitodellisuuden kanssa.⁴

Itsenäisuusjulistuksessa todetaan, ”että kaikki ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi ja riippumattomiksi, (ja) että he ovat saaneet luojaltaan tietyt luovuttamattomat oikeudet”, joihin kuuluvat oikeus elämään, vapauteen ja onnen tavoitteluun. Tasa-arvoon uskova republikanismi kyseenalaisti orjuuden herättämällä epäilyn, kuinka joitakin ihmisiä voitiin pitää orjuudessa, jos kaikki oli luotu tasa-arvoiksi. Aikalainen naispuolinen valkoinen orjuuden vastustaja kirjoitti vallitsevasta ristiriidasta kirjeessään: ”Jos jokin on todella naurettavaa, niin se on se, että amerikkalainen patriootti allekirjoittaa itsenäisyysjulistuksen yhdellä kädellä ja heiluttaa toisella kädellä ruoskaa kauhistuneen orjansa yllä.”

Vastaus huutavaan ristiriitaan oli rasismi, jonka mukaan orjat poikkesivat laadultaan niin paljon vapaista, että heille eivät kuuluneet samat oikeudet ja edut. Rodusta, joka oli jo aikaisemmin muodostanut vapaiden ja orjien välisen rajan, tuli entistä ratkaisevampi tekijä. Orjat eivät yksinkertaisesti kuuluneet yleisnimikkeen ”ihminen” alle. Orjat menettivät jo ennen syntymäänsä tuolloin ihmisoikeutensa. Alexis de Tocqueville toteaa teoksessaan Demokratia Amerikassa, että ”mustaihoisen orjuus alkaa hänen elämänsä alkaessa… Hänet ostetaan usein hänen ollessaan vielä äitinsä vatsassa, joten hänen orjuutensa alkaa oikeastaan jo ennen hänen syntymäänsä.” Heillä ei ollut ”luovumattomia oikeuksia”.

Toinen argumentti, jonka nähtiin selittävän orjuuden ja itsenäisyysjulistuksen määrittelemän vapauden välistä ristiriitaa, oli se, että ”orjat olivat omaisuutta, ja omistusoikeus oli olennainen osa vapautta”.

Orjat olivat pyhän yksityisomistuksen suojeluksessa ja se ylitti ihmisoikeuksien ja vapauden arvon Pohjois-Amerikan orjaplantaaseilla. Orjanomistajat tulkitsivat vapauden merkitsevän ennen kaikkea yksityisomistuksen suojaa valtion mahdollisilta toimilta sen rajoittamiseksi. Etelän orjavaltiot lisäsivät omiin perustuslakeihinsa varmuuden vuoksi lauseen, että vain ”kaikki vapaat ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi”.

Itsenäisyysjulistuksen ”luovuttamattomat oikeudet” eivät koskeneet orjia. Heillä ei ollut oikeutta vapauteen, elämään eikä onneen. Heitä voitiin kiduttaa, pahoinpidellä ja jopa tappaa rangaistuksetta. Orjaplantaaseja on verrattu natsien keskitysleireihin. Ne olivat hermeettisesti suljettuja järjestelmiä, joissa selviytyivät hengissä vain ne, jotka alistuivat täydellisesti. Transatlanttinen orjakauppa, orjuus ja kolonialismi ovat natsi-Saksan edeltäjiä ja esikuvia. Aimé Césaire⁵ on todennut: ”Se, mitä 1900-luvun kristilliset porvarit eivät anna Hitlerille anteeksi, ei ole rikos sinänsä, rikos ihmisyyttä vastaan, …, vaan rikos valkoista ihmistä vastaan ja se, että Hitler sovelsi Euroopassa kolonialistisia menetelmiä, joille olivat siihen asti joutuneet alttiiksi vain Algerian arabit, Intian kulit ja Afrikan mustat.”⁶

Itsenäisyysjulistuksen lupaus tasa-arvoisuudesta, vapaudesta ja luovuttamattomista oikeuksista ja Amerikan vallankumous johtivat kuitenkin Yhdysvaltojen pohjoisvaltioissa vähittäiseen orjuuden kieltämiseen ennen perustuslain säätämistä vuonna 1787. Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistuksessa ja perustuslaissa ei esiintynyt sanaa orja tai orjuus. Perustuslaissa orjat esitettiin ”muina henkilöinä” ja henkilöinä, jotka ovat ”palvelus- tai työvelvollisuuden piirissä” tai ”henkilöinä, joiden ottamisen valtio katsoo tarkoituksenmukaiseksi”. Perustuslaki salli myös transatlanttisen orjakaupan harjoittamisen ja siihen osallistumisen. Sen artikla I, pykälä 9 toteaa kiertoilmausta käyttäen, että ”(m)aahanmuuttoa tai sellaisten henkilöiden maahantuontia, joita yksikin osavaltioista pitää asianmukaisena, kongressi ei kiellä ennen 1808”. Transatlanttinen orjakauppa muuntui sellaisten henkilöiden maahantuonniksi, mikä oli kunkin osavaltion näkemyksen mukaan asianmukaista. Amerikan perustuslaki, joka tunnusti ensimmäisenä ihmisoikeudet, vahvisti samaan hengenvetoon värillisten olemassa olevan orjuuden Amerikassa: luokkien etuoikeudet kiellettiin, rotujen etuoikeudet pyhitettiin.

Yhdysvalloissa lakkautettiin orjuus sisällissodan päättyessä ja neljä miljonaa orjaa sai vapautensa. Ensimmäiset kymmenen vuotta sisällissodan jälkeen olivat entisten orjien osalta lupaavia. Yhdysvaltojen kongressi pyrki takaamaan heille demokraattiset oikeudet. Yhdysvaltain senaatti hyväksyi 8. kesäkuuta 1866 perustuslain 14. lisäyksen, joka takasi myös entisille orjille maan kansalaisuuden ja yhtäläisen suojan lain edessä. Vuonna 1870 hyväksyttiin perustuslain 15. lisäys, joka kielsi äänioikeuden epäämisen henkilön etnisen alkuperän, ihonvärin tai aiemman orjan aseman perusteella. Tämä aiheutti dilemman, joka koski kysymystä valkoisten (entisten isäntien) ja mustien (entisten orjien) aseman perustavanlaatuisesta erosta: Miten voitaisiin säilyttää tarvittava sosiaalinen ja symbolinen etäisyys, jotta vältettäisiin rodullinen ”sekoittuminen” etniseen ryhmään, jota pidettiin ”alempiarvoisena”, ”juurettomana” ja ”alhaisena”? Rotuerottelu ja rasistinen lainsäädäntö, joka oli voimassa aina vuoteen 1964 asti, syntyi orjuuden ja sen tuottaman rasismin johdonmukaisena tuloksena. Harvardin yliopiston filosofian professori Cornel West totesi afroamerikkalaisen väestön asemasta amerikkalaisessa demokratiassa seuraavasti: ”Me elimme Yhdysvaltain perustuslain alaisuudessa orjuudessa 85 vuotta. Sen jälkeen uusorjuudessa 100 vuotta rotuerottelun muodossa. 50 vuoden ajan kärsimme systemaattisista lynkkausmurhista. Tuona aikana lynkattiin musta mies, musta nainen, musta lapsi lähes joka toinen päivä”.

Orjuuden historian vaikutukset ulottuvat nykypäivään. Reutersin tutkimuksen mukaan yli 100 yhdysvaltalaisella johtajalla – lainsäätäjillä, presidenteillä, kuvernööreillä ja tuomareilla – on esivanhempia, jotka omistivat orjia. Asian arkaluoteisuuden osoittaa se, että harva on halukas puhumaan siteistään Amerikan ”perisyntiin”. Reutersin tutkimus osoittaa, että viidesosa kongressiedustajista, neljä viidestä elossa olevasta Yhdysvaltain presidentistä sekä korkeimman oikeuden tuomarit ja kuvernöörit ovat orjanomistajien suoria jälkeläisiä. Kaikki elossa olevat Yhdysvaltain entiset presidentit – lukuun ottamatta Donald Trumpia, jonka saksalaiset esi-isät muuttivat Yhdysvaltoihin vasta orjuuden lakkauttamisen jälkeen – ovat orjanomistajien suoria jälkeläisiä: James Carter, George W. Bush, William Clinton ja – Reutersin mukaan äitinsä valkoisen sukulinjan kautta – jopa Yhdysvaltain ensimmäinen musta presidentti Barack Obama. Reutersin analyysi paljastaa, miten läheisesti Yhdysvaltain yhteiskunta on edelleen sidoksissa orjuuteen, ”jopa niiden ihmisten kautta, jotka säätävät maamme lakeja”, toteaa Harvardin yliopiston professori Henry Louis Gates Jr.⁷

Tulevaisuudella on pitkä menneisyys. Ranskalainen filosofi Alexis de Tocqueville totesi kaukokatseisesti orjuuden tuottamista ratkaisemattomista ongelmista: ”Orjuuden poistamisen jälkeen nykyihmisen täytyy vielä tuhota kolme sitä paljon huomaamattomampaa ja sitkeämpää asennetta: ne liittyvät herruuteen, rotuun ja valkoisuuteen.”

Trumpin aikakaudella puhe ”valkoisesta ylivallasta” (white supremacy) on kokenut uuden renessanssin. Osa presidentti Trumpin äänestäjiä ymmärsi hänen esittämänsä ”Me teemme Amerikasta jälleen mahtavan” -tunnuksen sisältävän tavoitteen ”Me teemme Amerikasta jälleen valkoisen”. Mutta ongelma on vielä laajempi. ”Orjuus ja kolonialismi ovat yksi länsimaiden nykyisen vaurauden – ja monien Afrikan ja Karibian maiden alikehityksen perusta”.⁸ Elämme ”rasistisen imperiumin” ja ”vanhojen rasististen etuoikeuksien jatkuvan eroosion” aikakautta, joka järisyttää ”läntisiä identiteettejä ja instituutioita” ja toimii polttoaineena kasvavalle rasistiselle demagogialle läntisessä maailmassa.

EU on entistä avoimemmin tarjoamassa rasismia muotoutuvan linnake-Euroopan oikeutusideologiaksi ja osavastaukseksi demokratiaongelmiin. Euroopassa eliitti ja radikaali oikeisto tarjoavat rasismia nousevan hyvinvointisovinismin ideologiseksi perustaksi. Solidaarisuuden, suvaitsevaisuuden, avoimuuden arvojen puolustaminen edellyttää sen ymmärtämistä, että poliittisen epätasa-arvon ja taloudellisen riiston synnyttämät erot eivät ole luonnollisia tai ”kulttuurin” tuottamia, vaan historiallisesti syntyneitä. Transatlanttisen orjuuden historiallisen merkityksen ymmärtäminen on äärimmäisen tärkeää. Sen on tultava osaksi transatlanttista arvopohjaa, jos Yhdysvalloissa ja Euroopassa todella halutaan torjua ”valkoisen ylivallan” ideologian uusi renessanssi politiikassa. Jos transatlanttinen orjuus, rotuun perustuva syrjintä ja sorto pyyhitään pois Amerikan ja Euroopan historiasta, niin pyyhitään pois suurin osa länsimaisesta historiasta.