Ukrainan kriisin ja hävittäjähankinnan myötä venäläisvastaisuus, ryssäviha ja ”Venäjän pelon” propagoiminen mediassa on kasvanut. Iltapäivälehdet ovat julistaneet jatkuvaa Venäjä-aggression uhkaa ja jopa tulevan sodan mahdollisuutta. R-kioskeissa ja kaupan kassojen vieressä on ollut luettavissa muun muassa seuraavia iltapäivälehtien lööppejä:
-
”Huippuvirkamiehet paljastavat: Putinin synkät aikeet” (28.11.2014)
-
”Suomi valmistautuu sota-aikaan” (28.4.2015)
-
”Näin Suomen pitäisi varautua Venäjän uhkiin” (31.8.2016)
-
”Suomen itsenäisyys kiistetään? Venäjä voi uhata Suomea” (31.8.2016)
-
”Puolustusministeri (Jussi Niinistö) jyrähtää: ’Sodan uhka on palannut’” (17.02.2017).
Nämä ovat muutamia esimerkkejä kymmenistä iltapäivälehtien sotapropagandatyyppisistä otsikoista Ukrainan kriisin jälkeen. Niiden avulla on luotu henkistä ilmapiiriä, jossa kriittinen keskustelu hävittäjähankinnasta on ollut mahdollista leimata epäisänmaalliseksi.
Historia toimii nykypäivänä myös Venäjän pelon ruokkimisen välineenä. Helsingin Sanomien toimittajan Heikki Aittokosken kirjoitus ”Täystuhon jäljillä” (HS kuukausiliite 8/2021) tarjoaa esimerkin tästä. Artikkelissa kuvataan venäläisten suorittamia raakuuksia isovihan aika ja muutamalla täydentävällä lauseella ne tuodaan osaksi nykypolitiikkaa. Aittokosken mukaan ”etenkin suomettumisen vuosikymmenillä” ollaan tarkoituksellisesti vähätelty isovihaa. Hänen mukaansa tuolloin ”ei rohjettu sanoa ääneen tai haluttu ehkä edes uskoa, että neuvostoliittolaisten ystävien isovanhemmat olisivat tehneet jotain niin perin raakalaismaista”.
Aittokoski ei sanallakaan mainitse sitä, miten isovihan historia on palvellut venäläisvastaisuuden ja ryssävihan propagandaa. Hän ei käsittele myöskään suomalaisessa historiankirjoituksessa käytyä kiistaa siitä, onko venäläisvastaisuus vuoden 1918 sisällissodan yhteydessä synnytettyä vaiko ikiaikaista. Professori Matti Klingen näkemyksen mukaan venäläisviha ei ole ”ikimuistoista”, vaan synnytettiin vuosina 1917–1918. Hän toteaa tutkimuksessaan ”Ryssäviha” (1972), että perivihollinen-teesin syntyyn vaikutti ennen kaikkea ”1920-luvun ryssäviha” ja ”pelko Venäjän voimistumisen seurauksista Suomelle”.
AKS ja venäläisviha
Akateeminen Karjala-Seura (AKS) oli vuosina 1922–1944 toiminut ylioppilasjärjestö, jonka lippuvalassa vannottiin Suomen kansalliseen heräämiseen ja Suur-Suomen puolesta. AKS korosti heimoaatetta, pyrki edistämään koulun militarisoitumista, aggressiivista nationalismia ja ”ryssäpelkoa ja -vihaa”. Yksi AKS:n tunnetuimmista julkaisuista oli ”Ryssästä saa puhua vain hammasta purren” (1922).
Julkaisun johdanto-osassa venäläisyydestä luodaan suomalaisten perivihollisen kuva. Sen ideologisena lähtökohtana toimii isoviha. Pamfletin ensimmäiset kymmenen sivua käsittelevät isovihan ajan raakuuksia otsikolla ”Järkyttäviä muistoja Ison vihan ajoilta”. Lähteenä on käytetty pormestari Falanderin vuonna 1789 Tidningarna utgivna av ett sällskap i Åbo -julkaisussa kirjoittamaa tekstiä. Teksti on kuvaus siitä, miten Pohjanmaalla oltiin valmiit ”viimeiseen veripisaraan saakka puolustamaan isänmaataan, omaa kotikontuansa, vaimojansa ja lapsiaan”.
Julmuuksien lisäksi tekstissä kuvataan kauheuksien aiheuttamia tuntemuksia aikalaisissa: ”Jokainen ymmärtää millainen kauhu valtaa mielet, kun tuskin ehtii unestaan havahtua, kun jo murhaavan kasakan kirves heilahtaa pään päällä kamalaan kuoliniskuun”. Siinä nostetaan esille myös urhea vastarinta miehittäjiä vastaan: ”Erääseen Kalajoen taloon teljettiin muutamia kasakoita ja poltettiin talo tämän jälkeen sisälläolijoineen.”
Julkaisuissa vahvistetaan perivihollisajattelua ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuvalla jutulla ”Ryssä”, jonka on kirjoittanut nimimerkki V.V. Artikkeli perustuu Björn Björnsonin Sotamuistelmia 1914–1917 -teokseen, jossa kuvataan venäläisten sotilaiden joko kuviteltuja tai todellisia tekoja siviiliväestöä kohtaan Itä-Preussissa.
AKS:n pamfletin varsinainen sanoma tulee tämän historiallisen johdatuksen jälkeen otsikolla ”Suomen itsenäisyyden peruskivi”. Tekstin on kirjoittanut yksi AKS:n perustajista Reijo Vähäkallio nimimerkillä V.R.V.
Teksti alkaa viholliskuvan määrittelyllä: ”Harvalla kansalla on niin suuri ja vaarallinen vihollinen välittömässä naapuruudessaan kuin meillä suomalaisilla.” Samalla määritetään tämän viholliskuvan ydin, joka on ”ryssänviha, jonka ympärille kaikki puolueisiin ja kansankerroksiin katsomatta voivat ryhtyä”. Pamfletissa ”ryssänviha” on ”Suomen itsenäisyyden avain” ja ”venäläisviha” on suomalaisen puolustustahdon ehdoton vaatimus: ”Silloin olemme valmiit ottamaan ryssät vastaan”.
Mutta suomalaisten historiallinen tehtävä ei ole vain kansallisen itsenäisyyden säilyttäminen, vaan suomalaisille lankeaa osaltaan historiallinen rooli taistella koko ihmiskunnan puolesta: ”Taistellessaan Venäjää ja venäläisyyttä vastaan on Suomi samalla vain aseena inhimillisen kehityksen kädessä, täyttäen suurenmoista historiallista tehtäväänsä. Taistellessaan omien oikeuksiensa puolesta, taistelee Suomi samalla koko maailman puolesta.” Tässä on kirjoittajan mielestä ”ryssänvihan” oikeutus ja välttämättömyys.
AKS:n pamfletti ja Hitlerin Taisteluni-teos
AKS:n pamfletissa ”Venäjän kansan olemassaolo” on ”sulkuna ihmiskunnan kehitykselle” ja ”uhkana länsimaiselle sivistykselle”. Kirjoittajan mukaan ”Venäjän kansan olemassaolosta” ei ollut mitään ”hyötyä ihmiskunnalle”. Pamfletissa venäläisvastaisuus perustuu ajatukselle slaavilaisten rodullisesta alempiarvoisuudesta, jonka perussyynä on kansan luonne. Vastaavia ajatuksia on löydettävissä Hitlerin Taisteluni-teoksesta (1924).
Venäläisyys esitettiin pamfletissa suomalaisille ja ihmiskunnalle samankaltaisena vaarana kuin Hitler kuvasi juutalaiset arjalaisille ja ihmiskunnalle. AKS:n pamfletti antaa kuvan, että venäläisten voitto (ei siis bolševikkien) tulisi merkitsemään Euroopan ja kulttuurin tuhoutumista. Hitlerin mukaan puolestaan ”juutalaisen marxilaisuuden opin” voitto tulisi taas merkitsemään ihmiskunnalle ”hautaseppelettä” ja maapallon muuttumista kiertotähdeksi, joka kiertäisi ”rataansa eetterissä ihmisistä tyhjinä”.
Samalla tavalla kuin natsismi vaati juutalaisen kysymyksen lopullista ratkaisua, niin AKS:n pamfletissa kutsutaan Venäjän kansan ”häviämistä maapallolta” ihmiskunnan ”suureksi onneksi”. AKS:n pamfletissa ei ole myöskään unohdettu juutalaisvastaisuutta, joka on Hitlerin teoksen keskeinen punainen lanka. Pamfletin mukaan Venäjää ”hallitsevat juutalaiset”. Hitlerille ”nykyiset Venäjän valtiaat” edustivat ”ihmiskunnan kuona-ainesta”. Hitlerille ekspansion pääsuunta ja tuleva valloitusalue oli Venäjä. Samankaltaisesti unelmoidaan AKS:n julkaisussa: ”Ajatelkaahan, että Venäjän kansa yht’äkkiä häviäisi maan päältä olemattomiin ja sen asuma rikas maa annettaisiin jollekin länsieurooppalaiselle kansalle asuttavaksi, muuttuisi se muutamassa vuosikymmenessä maallisesta helvetistä maalliseksi paratiisiksi.”
Historia ymmärryksen ja joukkotuhon välineenä
Historia on ”elämän opettaja” (Historia magistra vitae), totesi historiankirjoituksen isäksi kutsuttu Herodotos (n. 485–425 eaa.). Historian ymmärrystä on kautta aikojen pidetty välttämättömänä. ”Me esitämme menneisyydelle kysymyksiä, jotta se selittäisi nykyisyyden ja antaisi viitteitä tulevaisuudesta”, tiivisti venäläinen valistusfilosofi Belinski historian ymmärryksen merkityksen.
”Historia on ihmisälyn vaarallisin tuote”, totesi Ranskan johtava lyyrikko Paul Valery. Historiasta ja sen myyteistä voi tulla myös väkivaltakierrettä oikeuttava, jonka lopputuloksena ovat sota ja joukkomurha. Väärinkäytettynä historiasta voi muodostua joukkotuhoase. Jugoslavian hajoamissotien aikana englantilainen marxilainen historioitsija Erich Hobsbawn muistutti siitä, että ”historia on samankaltaista raaka-ainetta nationalistisille, rasistisille ja fundamentalistisille ideologioille kuin oopiumunikko on heroinistille.” Hän alleviivasi, että ”menneisyys on olennainen elementti ellei olennaisin näissä ideologioissa”.
Filosofian tohtori Marko Lehti varoittaa Antti Blåfieldin toimittamassa teoksessa Historian käyttö ja väärinkäyttö (2016) metahistoriallista tulkinnoista, kuten ajatuksesta ”sivilisaatioiden konfliktista, jotka voivat koskettaa niin lännen ja Venäjän kuin lännen ja islamin suhteita”. Tämä varoitus on välttämätön ilmastokriisin ja ydinaseiden aikakaudella. On tajuttava historian väärinkäytön seurausten jatkuvuus. Lehti korostaa, että ”väkivaltaisen konfliktin jälkeen konfliktin aikana luodut historian tulkinnat usein vahvistuvat entisestään”.
Maailmansotien historia on varoitus ”ryssävihan” vaarallisuudesta. Molempien maailmansotien edellä venäläisvastaisuus oli olennainen sotapropagandan elementti. Saksan sosiaalidemokratia siirtyi rauhanvoimista sodan kannalle tsarismin ja Venäjän pelon myötä. Venäjän taantumuksellinen tsarismi antoi uskottavuutta eliitin sotapropagandalle. Sosiaalidemokraattisen puolueen johto yhtyi näkemykseen, että venäläisten päämääränä on Saksan valtakunnan liittäminen Venäjään, Saksan kulttuurin hävittäminen ja yksinvallan toteuttaminen. Sosiaalidemokraattinen Volksblatt-lehti kirjoitti 5.8.1914 tässä hengessä: ”Jos on totta, että Venäjä hyökkäsi meidän kimppuumme – ja kaikki uutiset ovat tähän asti esittäneet asian niin – on itsestään selvää, että sosiaalidemokratia myöntää kaikki puolustuksen tarvitsemat varat. Tsarismi pitää heittää kaikin voimin ulos maasta.” Myös toisen maailmansodan ja sitä edeltäneen propagandan ytimessä oli venäläis- ja neuvostovastaisuus sekä ”juutalainen” bolševismi.
Miljoonalevikkinen saksalainen Bild-lehti julisti toisen maailmansodan alkamisen 75-vuotispäivänä ”Venäjän hyökkäävän Eurooppaan”. Euroopalla ei ole varaa toistaa maailmansotien historiaan liittyvää venäläisvastaisuuden historiaa. Lännen johtajien olisi hyvä muistaa Rosa Luxemburgin kirjoittamat sanat Venäjän tsarismista vuonna 1915 pohtiessaan suhdettaan Putinin Venäjään: ”Venäjän politiikkaa johtavat paatuneet lurjukset, mutta eivät hullut, ja yksinvaltiuden politiikka on – kaikessa omalaatuisuudessaan – sikäli samanlaista kuin muukin politiikka, että se ei liiku kuvitelmien, vaan todellisten mahdollisuuksien maailmassa, jonka avaruus on täynnä toisiinsa rajusti iskeviä esineitä.”
Suomen päättäjien ja kansalaisten kannattaa miettiä professori Hiski Haukkalan toteamusta siitä, että ”paradoksaalista Venäjän aggressiivisessa toiminnassa on, että sen perussyy on pitkälti puolustuksellinen”. Venäjä ei ole valmistelemassa hyökkäystä Suomeen. Mutta Suomen tulee ”välttää tilanne, jossa alkaisimme näyttäytyä Venäjälle sen turvallisuutta uhkaavana alueena”. Hyökkäykseen soveltuvien hävittäjien sijaan Suomen ainoa selviytymisen mahdollisuus ydinaseiden ja ilmastokriisin aikakaudella on ”taitava ulkopolitiikka ja diplomatia”, jotka ovat ”pienen maan ensimmäinen ja korvaamaton puolustuslinja”. Suomella ei ole missään nimessä varaa enää taantua 1920- ja 30-luvun ”ryssänvihan” ja venäläisvastaisuuden tielle.
