Elinkeinoelämän Keskusliiton (EK) piirissä on jo pitkään vaadittu Suomessa toteutettavan samankaltaisia toimenpiteitä sosiaalivaltion alasajossa kuin Saksassa. Tavoitteina ovat kilpailukyvyn parantaminen, niin sanotun kestävyysvajeen voittaminen ja valtionvelan kasvun pysäyttäminen. EK nostaa Saksan mallista erityisesti esille työmarkkinoiden joustavuuden lisäämisen, maltillisen palkkakehityksen ja työvoimapoliittiset uudistukset. Saksan malli sai ihailua Myös Etlan raportissa Miksi Saksa menestyy?. Palkansaajien tutkimuslaitoksen erikoistutkija Pekka Sauramo puolestaan vaatii suomalaista ay-liikettä vastustamaan viimeiseen asti Saksan mallin tulemista Suomeen ja toteaa: ”Saksan tie ei saa olla meidän tiemme.” (Kansan Uutiset 13.1.2014)
Elinkeinoelämän Keskusliiton argumentaatiosta nousevat esille muun muassa Saksan alhainen työttömyystaso, viennin kasvu, Saksan hintakilpailukyky ja nimellispalkan hidas kasvu. Sauramon mukaan Saksan kilpailukyvyn parantuminen ”ei ole perustunut ripeään tuottavuuden kasvuun vaan alhaisiin palkankorotuksiin”. Mitä Saksan uusliberalistiseen ajatteluun perustuneen mallin toteutus on konkreettisesti merkinnyt tavalliselle ihmiselle ja palkansaajalle?
Agenda 2010
Saksassa nykyistä kehitystä määrittävät ”uudistukset” käynnistyivät Gerhard Schröderin ja Joschka Fischerin punavihreän hallituksen toimesta 2000-luvun alussa. Perustana oli hallituksen ”Agenda 2010” -suunnitelma, jonka ytimen muodosti työvoima- ja sosiaalipoliittisten saavutusten murentaminen. Pääoma- ja finanssiryhmät ovat valloittaneet 1980-luvulta lähtien sosiaalivaltion solmukohtia kääntääkseen olemassaolleen jakokoneiston yhteiskunnan vähävaraisten sosiaalisen turvan takaamisesta päinvastaiseksi. Siihen ovat kuuluneet olennaisena osana yritysmaailman ja rikkaiden veronalennukset ja monien aiemmin julkisten toimintojen yksityistäminen soveltuvin osin. Sosiaalivaltion alasajon sijasta valtion menoja on lisätty repressiokoneiston kasvattamisella.
Saksalaisen tutkijan Karl-Heinz Rothin mukaan sisäpoliitikan alueen ”sosiaalinen paljashakkuu” ja muuttuneet ulkoiset ehdot ovat epäilemättä ”kapitalistisen maailmanjärjestelmän säätelyn mitalin kaksi puolta”. Globaalin kapitalismin myötä on syntynyt pilkkahinnalla käytettävissä oleva taloudellinen reserviarmeija ja sen myötä maailmanlaajuisesti entistä suurempi joukkoköyhyyden segmentti. Työperäistä maahanmuuttoa edistetään ja samaan aikaan rakennetaan entistä korkeampia raja-aitoja uusine elektronisine sähköaitoineen ja näkyvine muureineen niin sanotun köyhyyspakolaisuuden ja -maahanmuuton estämiseksi. Nyt ne voimat, jotka aiheellisesti korostivat Berliinin muurin ilmaisevan järjestelmän poliittista umpikujaa, ovat itse rakentamassa linnake-Eurooppaa muureineen, piikkilankoineen ja vartiotorneineen.
Nykyinen uusliberalistinen kasvumalli pakottaa entistä enemmän avaamaan yhteiskunnan sisintä pääomille. Tämä on välttämätöntä, koska pääomille ei ole enää riittäviä ulkoisia laajentumismahdollisuuksia. Kapitalistinen maailmanjärjestelmä on törmäämässä ulkoisiin kasvun rajoihinsa. Tämä voimistaa pyrkimykset turvata kasvun ”yleiset tuotantoehdot” yksityistämällä yhteiskunnallisten uusintamisalueiden, sosiaalisten turvajärjestelmien, infrastruktuurin, koulutuksen keskeisiä toiminta-alueita. Schröderin ja Fischerin hallituksen käynnistämä Agenda 2010 oli laadullisesti uusi askel tässä pääoman ”sisäisessä ekspansiossa”. Tämän yhteiskunnan sisään suuntautuvan pääoman ekspansion myötä privatisoinnin kohteeksi joutuvat yleiset jokapäiväiset tarpeetkin. Tuloksena on myös entistä epävarmemmat työsuhteet. Vähitellen on syntynyt uuden muotoinen ”täystyöllisyys”, jonka merkkinä on laaja matalapalkkasektorin syntyminen.
Matalapalkkasektorin synty
”Me olemme rakentaneet toimivan matalapalkkasektorin”, julisti Saksan sosiaalidemokraattinen liittokansleri Gerhard Schröder Davosissa vuonna 2005. Rikkaassa Saksassa on nykyisin Euroopan toiseksi suurin matalapalkkasektori (Deutsche Wirtschafts Nachrichten 26.07.13). Lähes joka neljäs saksalainen (24,1 %) työskentelee kyseisellä sektorilla. Ainostaan Liettuassa työskentelee EU-maissa tällä hetkellä enemmän ihmisiä alhaisilla palkoilla (27,5 %). Eurooppalaisessa vertailussa saksalaiset naiset työskentelevät kaikkein eniten matalapalkkasektorilla. Kaikkiaan 32,4 prosenttia heistä työskentelee köyhyysrajan alittavalla palkalla.
Kokopäivätyö ei enää takaa toimeentulominimiä. Kaikista normaalityösuhteessa työskentelevistä 19,5 prosenttia on matalapalkkasektorilla. Kyetäkseen selviytymään yhä useamman ihmisen on otettava useampi työ kehnoa palkkausta vastaan. Työaika on monien kohdalla dramaattisesti kasvanut tulojen laskiessa. On syntynyt laaja ihmisjoukko, joka on tuomittu elinikäiseen työköyhyyteen ja sitä seuraavaan vanhuusköyhyyteen. ”Kuka olisi osannut 20 vuotta sitten ennustaa, että nopean tuotantovoimakehityksen johdosta tulisi jälleen ajankohtaiseksi taistelu 8-tuntisen työpäivän ja vapaan viikonlopun puolesta?”, kysyy Roth.
Matalapalkkasektorin syntyminen on merkinnyt Saksassa erityisen suuren palkkaeriarvoisuuden syntymistä, kuten Institut für Arbeitsmarkt- und Berufsforschungin (IAB) tutkimus toteaa. Insituutin julkaiseman tutkimuksen mukaan palkkaeriarvoisuus normaalityöpäivää tekevien ja osa-aikaisesti työskentelevien välillä on Saksassa suurempi kuin lähes kaikissa muissa EU-maissa. Yhtenä tekijänä on se, että Saksan työvoimasta 44,5 prosenttia on vailla ammattikoulutusta. Luku on korkein EU-maissa.
Matalapalkkasektorin synnyttämistä on olennaisesti vauhdittanut työttömyyskorvausjärjestelmän murentaminen, joka tunnetaan Saksassa Hartz IV -lainsäädännön nimellä. Se muodostaa Agenda 2010 -suunnitelman ytimen. Hartz IV -lainsäädännön mukaan työtön saa vuoden ansiosidonnaista työttömyyskorvausta ja sen jälkeen hän putoaa niin sanotulle työttömyysraha II:lle, joka on nykyisin 385 euroa kuukaudessa edellyttäen, että henkilöllä ei ole säästöjä ja hänen avio/avopuolisollaan tai lapsillaan ei ole tuloja. Se on merkinnyt yli vuoden työttömänä olleille nopeaa ajautumista köyhyysloukkuun ja alistumista valtiokoneiston täydelliselle läpivalaisulle sekä joutumista oikeudettomaksi halpatyövoimaksi.
Saksan sosiaalivaltion alasajon tuloksena on köyhyyden räjähdysmäinen kasvu koko yhteiskunnan mittakaavassa. Vuonna 2008 julkaistun Saksan liittovaltion hallituksen köyhyysraportin mukaan ”joka neljäs saksalainen on joko köyhä tai välttyy köyhyydeltä vain valtiollisen tuen avulla”. Köyhyydestä kärsivät niin työikäiset työttömät ja matalapalkkasektorin työntekijät kuin lapset ja eläkeläiset. Lapsiraportti 2007 -kartoituksen mukaan yli 2,5 miljoonaa lasta elää köyhyydessä. Alle 16-vuotiaitten köyhien lasten määrä on kasvanut vuodesta 2004 läntisen Saksan alueella 69 prosenttia ja itäisen Saksan alueella peräti 129 prosenttia.
Sosiaalivaltion alasajo, työttömyyden ja ennen kaikkea köyhyyden kasvu ovat kasvattaneet sen pelon ilmapiirin, joka on mahdollistanut alhaiset palkankorotukset ja matalapalkkasektorin synnyttämisen ilman laajempaa vastarintaa.
Veronalennuksia rikkaille, ”kestävyysvaje” ja sosiaalis-taloudellisen eriarvoisuuden räjähdys
”Vain rikkailla on varaa köyhään valtioon. He voivat huolehtia itsestään, heidän lapsensa käyvät yksityiskouluja ja opiskelevat ulkomaisissa yliopistoissa. He eivät tarvitse julkista terveydenhoitoa, eivät julkisia kouluja, uimahalleja, kirjastoja ja muita kunnallisia palveluja”, toteaa sosiaalipolitiikan ja köyhyyden tutkija, professori Christoph Butterwege.
Saksassa rikkaille annetut verohelpotukset ovat johtaneet valtion ja kuntien velkaantumiseen (”kestävyysvaje”) ja sosiaalis-taloudellisen eriarvoisuuden räjähdysmäiseen kasvuun. Ay-liikettä lähellä olevan Böckler-säätiön tutkimuksen mukaan vuodesta 1998 lähtien verohelpotukset rikkaille ovat merkinneet valtiolle 45 miljardin euron tulonmenetystä. Yksistään Rheinland-Pfalzin osavaltio olisi saanut vuoden 1998 verolakien mukaan 862 miljoonaa euroa enemmän verotuloja. Tämä suurinpiirtein vastaa osavaltion vuoden 2012 ”kestävyysvajetta”, joka oli noin 819 miljoonaa euroa. Tämän lisäksi osavaltion kunnat menettivät verotuloja 518 miljoonan edestä. Yhteensä osavaltion julkinen talous menetti rikkaita suosivien verohelpotusten vuoksi vuonna 2013 vajaa 1,4 miljardia euroa (Telepolis 12.9.2013).
Verohelpotukset rikkaille on toteutettu ennen kaikkea verotuksen progressiota purkamalla. Vuonna 2005 veroprosentti oli suurimmillaan 42 prosenttia. Punavihreän Schröderin–Fischerin-hallituksen toteuttaman verouudistuksen jälkeen rikkaimman prosentin verotusta laskettiin 30,5 prosenttiin. Ja rikkaimman 0,1 prosentin, jonka tulot olivat vähintään 11 miljoonaan euroa vuodessa, veroja alennettiin 31 prosenttiin. Superrikkaat, jotka ansaitsivat vähintään yli 58 miljoonaa euroa, saivat myös ”osansa”: heidän veroprosenttinsa laskettiin 28,7 prosenttiin.
Sosiaalivaltion kriisin lisäksi uusliberalistinen veropolitiikka on johtanut sosiaalis-taloudellisen eriarvoisuuden räjähdysmäiseen kasvuun. Tämä yksi prosentti käsittää 820 000 henkeä, joista jokainen omistaa keskimäärin 1,83 miljoonaa euroa. Toisaalla ovat ne 22,1 miljoonaa saksalaista eli 27 prosenttia kansalaisista, jotka eivät omista mitään tai ovat velkaantuneet. Hallituksen vuoden 2013 köyhyys- ja rikkausraportin mukaan rikkain kymmenesosa omistaa Saksassa 53 prosenttia maan nettovarallisuudesta, kun taas 50 prosenttia väestön köyhimmästä osasta omistaa ainostaan prosentin koko nettovarallisuudesta. Saksan vasemmistopuolue Linken keskeinen vaatimus on omaisuuden uusjako ylhäältä alas: ”Rikkaat maksumiehiksi – ei ’pienet ihmiset’!”
Saksan eläkeläiset matkalla köyhyysloukkuun
”Miljonääri ei tarvitse lakisääteistä eläkettä, mutta lakisääteinen eläkejärjestelmä tarvitsee miljonäärejä.” Näin on todennut nykytilanteesta Linke-puolueen parlamenttiryhmän puheenjohtaja Gregor Gysi. Saksan työministeriön vuoden 2011 raportti ennakoi Agenda 2010:n mukaisen eläkejärjestelmän olevan suora tie tulevaisuuden köyhyysloukkuun. Raportin mukaan henkilö, joka on työskennellyt 35 vuotta ja ansainnut 2 500 euroa bruttona kuukaudessa, saa vuonna 2030 eläkettä alle 700 euroa kuukaudessa.
Ennen vuoden 2003 eläkereformia alle perusturvatason olevaa eläkettä sai Saksassa 260 000 henkilöä. Vuoden 2010 lopulla heidän lukunsa on noussut 60 prosentilla. Nykyisin heitä on 412 000, joista naisia on lähes 70 prosenttia.
Erityisesti niiden henkilöiden eläkkeet, joilla ei ole täydellistä yhtäjaksoista työhistoriaa, on heikentynyt jyrkästi. Vuonna 2000 he saivat eläkettä keskimäärin 738 euroa kuukaudessa bruttona. Viime vuonna heidän keskimääräinen eläkkeensä oli 634 euroa kuukaudessa. Se on hieman alle määritellyn toimeentulominimin, joka on nykyisin virallisesti 642 euroa kuukaudessa.
Naisten osalta kehitys on ollut dramaattinen. Vuonna 2000 vielä naispuolisten eläkkeensaajien eläkkeistä 82 prosenttia ylitti lakisääteisen sosiaaliavustuksen summan. Vuonna 2011 tämä osuus oli laskenut 53,9 prosenttiin. Tämä merkitsee sitä, että jo joka toinen naispuolinen eläkeläinen saa ”köyhyyseläkettä”.
Gerhard Schröderin johtama punavihreä hallitus teki joulukuussa 2003 eläke-etuisuuksiin olennaisia leikkauksia, jotka markkinoitiin eläkejärjestelmän taloudellisen kestävyyden ja sukupolvien oikeudenmukaisuuden nimissä. Yksi keskeinen heikennys koski eläkeiän nostamista asteittain 65 vuodesta 67:ään vuodesta 2011 lähtien. Muutos merkitsee sitä, että kaikki vuonna 1969 ja sen jälkeen syntyneet pääsevät eläkkeelle vasta 67-vuotiaina.
Eläkeiän nostaminen 67 vuoteen merkitsee monelle köyhyyttä. Vuonna 2010 oli 1,2 miljoonaa yli 50-vuotiasta työttömänä. Työttömyysprosentti 50–65-vuotiaitten keskuudessa on lähes 20 prosenttia. 67 vuoden eläkeikä merkitsee käytännössä kahta lisävuotta kiristyvillä työmarkkinoilla. Yhä suurempaa osaa eläkeikää lähestyvistä odottaa siis pitkäaikaistyöttömyys, omien mahdollisten säästöjen kuluttaminen ja lopuksi ennen eläkeikää kituuttaminen ihmisarvoa alentavan Hartz IV -lainsäädännön säätämällä työttömyysraha II:lla. Tämän tien päässä on minimieläke ja vanhuusajan köyhyysloukku.
Mutta eläkeuudistus ei merkinnyt vain eläkein nostamista, vaan eläkejärjestelmän osittaista yksityistämistä. Sen julkilausuttuna perusteluna oli kompensoida lakisääteiseen turvaan tehdyt heikennykset. Mutta osittainen yksityinen eläkesäästäminen on osoittautunut mahdottomaksi pitkäaikaistyöttömille ja matalapalkkasektorilla työskenteleville. Myös maahanmuuttajataustaiset ovat pudonneet tämän järjestelmän ulkopuolelle. Jos henkilö elää toimeentulominimin rajamailla, niin hän ei kykene sijoittamaan edes 10–20 euroa kuukaudessa tulevaisuuden lisäeläkkeeseen. Kaikkiaan eläkejärjestelmän osittainen yksityistäminen on osoittautunut täydelliseksi fiaskoksi ja samalla vakuutusalan valtavaksi piristysruiskeeksi. Eläkkeiden osittainen yksityistäminen on merkinnyt vakuutusyhtiöille yli 36 miljardin euron tuloa. Kaikkiaan eläkejärjestelmän osittainen yksityistäminen on vaarallinen, koska se luo turvallisuudentunnetta, jota ei reaalisesti ole olemassa.
Mutta nykyisen kiihkeän keskustelun tulevasta eläkeköyhyydestä ovat aiheuttaneet laskelmat vuoden 2003 eläkereformiin liittyvästä lakisääteisten eläkkeiden korvaavuusasteiden laskemisesta vuoteen 2030 mennessä. Tuolloin päätettiin laskea silloisten lakisääteisten eläkkeiden bruttokorvaavuusastetta 53 prosentista asteittain 43 prosenttiin.
Liittokansleri Merkelin johtama mustapunahallitus on ottamassa muutaman askeleen takaisin eläkepolitiikassa. 67 vuoden eläkeikä säilyy. Mutta uuden hallitusohjelman mukaan 1.7.2014 alkaen ne työntekijät, jotka ovat olleet työelämässä 45 vuotta, voivat siirtyä 63-vuotiaana eläkeelle. Tavoitteeksi on asetettu, että 40 vuotta työelämässä olleet henkilöt voisivat myös siirtyä täydellä eläkkeellä pois työelämästä vuonna 2017. Tällöin huomioitaisiin myös 5 vuotta mahdollista työttömyysaikaa. Mutta nämä uudistukset eivät lievennä eläkeköyhyyden tulevaisuuden pommia.
”Vaarallinen luokka” ja sosiaalirasismin voimistuminen
Saksan kehitys on menossa kohti Manchester-kapitalismia. 1800-luvulla syntyi teollistumisen myötä omistamaton ”vaarallinen luokka”, joka toisen maailmansodan reformien myötä katosi kehittyneistä teollisuusmaista kokonaan. Nyt joukkoköyhyys on palaamassa metropoleihin, ja on syntymässä uudelleen työväestö ja ryysyköyhälistö. Tämän myötä on lisääntynyt puhe, jolla ”herruussuhteista juontuva ihmisten keskinäinen eriarvoisuus selitetään johtuvan heidän geneettisestä perimästään” (Haug). Rasistinen sosiaaliaristokratismi esittää luokkavastakohtaisuudet perimäbiologisena erona. Jo 1800-luvun lopulta tämän sosiaalidarwinistisen ajattelun perusideana on ollut alempien luokkien kiistämätön huonommuus ja niiden antropologisesti ilmeinen vähempiarvoisuus.
Yksi keskeinen sosiaalirasismin edustaja Saksassa on Thilo Sarrazin, sosiaalidemokraattisen puolueen jäsen ja Saksan liittotasavallan pankin johtokunnan entinen jäsen. Hänen kirjoitamaansa teosta Deutschland schafft sich ab on myyty 1,5 miljoonaa kappaletta (tammikuu 2012). Teoksessaan Sarrazin hyökkää rajusti pitkäaikaistyöttömiä ja niin sanottuja yhteiskunnan alempia sosiaalisia ryhmiä (Unterschicht) vastaan, jotka hänen mukaansa lisääntyvät huomattavasti nopeammin kuin keski- tai ylempi sosiaaliluokka. Sazzarinin mukaan niin sanotun alaluokan lisääntymisen taustalla on liian hyvä Hartz IV -lainsäädäntö ja sosiaaliturva. Vaaraksi Sarrazin näkee sen, että yhteiskunnan heikompilahjainen aines yhteiskunnassa lisääntyy. Tyhmyys siirtyy perimässä entistä suuremmalle joukolle – niin Sarrazin. Tämä vaarantaa ensinnäkin Saksan kansan tulevaisuuden ja toiseksi se on epäoikeudenmukainen, koska yhteiskunnan ”suorituskykyiset” joutuvat maksamaan tyhmien ”luuserien” lisääntymisen ja elämän. Tässä palataan 20- ja 30-luvun rotuhygieniapuheeseen.
Kaikkiaan Saksan malli on tuottamassa Saksassa laajan ryysyköyhälistön. Yhä suurempi osa ihmisistä on joutunut köyhyysloukkuun tai katsoo pelonsekaisesti sen syövereihin. Samaan aikaan yhteiskunnan jakautuminen rikkaisiin ja köyhiin on kasvanut uudelle laadulliselle tasolle. Sosiaalivaltion alasajo seurausilmiöineen on johtamassa vallitsevien arvojen koventumiseen ja yhteiskunnan brutalisoitumiseen. Tämä on myös johtamassa demokratian vähittäiseen rapautumiseen, josta yksi ilmiö on köyhyydessä elävien vieraantuminen yhteiskunnasta ja politiikasta. Taustalla väijyy myös radikaalin oikeiston nousu ja Saksan tilanteen ”normalisoituminen” eurooppalaiselle tasolle. Yhtenä merkkinä tästä on oikeistopopulististisen ”Vaihtoehto Saksalle” (Alternative für Deutschland) -puolueen orastava nousu poliittiselle areenalle, josta oli osoituksena puolueen menestys vuoden 2013 vaaleissa.
