Oikeistopopulismin vallankumous ja vasemmiston kurjuus

Radikaalin oikeiston puolueet juhlivat menestystä ympäri maailmaa. Euroopassa oikeistopoliitikot saavat kannatusta Marine Le Penistä Geert Wildersiin, Giorgia Melonista Alice Weideliin sekä Riikka Purrasta Herbert Kickliin. Samaan aikaan liberalismia edustavat ovat entistä enemmän hyväksymässä äärioikeiston arvoja ja tavoitteita ilmastopolitiikassa ja maahanmuuttokysymyksissä – militarismista puhumattakaan.

Keskeinen kysymys on: miksi äärioikeisto eikä vasemmisto onnistuu voittamaan monien niin sanottujen ”tavallisten ihmisten” vihan ja raivon puolelleen? Yksi keskeinen selitys on se, että vasemmistolla ei ole tarjota riistetylle enemmistölle kestävää poliittista ohjelmaa, joka mobilisoisi sen kaduille. Vasemmisto on laiminlyönyt työväenluokan enemmistön tyytymättömyyden tunnistamisen – luokan, joka ei tunnistanut itseään monikulttuurisuuden, wokismin ja identiteettipolitiikan aiheissa.¹Vasemmisto on kadottanut oman poliittisen linjansa ja on niin vailla suuntaa, että se ei enää tiedä, mikä on sen paikka.

Vasemmiston noususta oikeistopopulismin vallankumoukseen

Globaali finanssikriisi vuonna 2008 voimisti kapitalismin vastaisia mielialoja. Vuonna 2011 elettiin arabikevään alkua, Isossa-Britanniassa protestoitiin säästöpolitiikkaa vastaan, useissa Euroopan maissa järjestettiin laajoja mielenosoituksia ja syksyllä Yhdysvalloissa syntyi Occupy Wall Street -liike. Vallitsevana oli tunne vasemmiston voimistumisesta ja kapinasta demokratian ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta. Kreikassa syntyi radikaali vasemmistolainen puolue Syriza vuonna 2012, ja Espanjassa perustettiin vuonna 2014 uusi poliittinen vasemmistoliike Podemos, joka ajoi suoraa demokratiaa, talousjärjestelmän demokratisoimista ja hyvinvointivaltion vahvistamista. Vasemmistolaisuuden merkitys oli nousussa.

Syrizasta tuli maansa suurin puolue vuoden 2015 vaaleissa. Puolueesta tuli vaalivoiton jälkeen Euroopan vasemmiston suuri toivon kantaja. Vain seitsemän kuukautta myöhemmin projekti oli EU:n johdon ja kansainvälisen pääoman painostuksesta murskattu.² Vasemmiston tappiolla on laajat vaikutukset. Kriisin dynamiikka alkoi kiristyä koko Euroopassa vuodesta 2015 lähtien. Vasemmisto ei löytänyt vastausta uusliberalismille. Sosiaalidemokratia hyppäsi jopa sen vankkureiden kyytiin. Tämä osittain selittää sen, miksi koko viha voidaan nykyään mobilisoida äärioikeistosta – mutta ei vasemmistosta.

Vuonna 2016 Trumpista tuli ensimmäistä kertaa Yhdysvaltain presidentti ja Isossa-Britanniassa kansalaiset äänestivät brexitin puolesta. Monissa paikoissa havaittiin samanaikaisesti, että erilainen politiikka, perustavanlaatuinen ristiriita, tuo pikemminkin ”menestystä” oikeistolle. Nämä menestykset olivat kuitenkin mahdollisia juuri siksi, että oikeistolaiset puolueet sulkivat ovensa vasemmistolle ja avasivat ovensa äärioikeistolle.³

Nykyistä poliittista tilannetta Nikolas Busse luonnehtii konservatiivisen FAZ-sanomalehden pääkirjoituksessa ”oikeistopopulistiseksi vallankumoukseksi”⁴, jota hän kuvaa seuraavasti:

”Vanha totuus on se, että mikään ei ole niin voimakas kuin ajankohtainen idea, jonka hetki on tullut. Nyt se pätee oikeistopopulismiin. Sen nousu on nyt nähtävissä kaikissa kolmessa maailmankolkassa, joita pidetään laajennetun lännen osana ja joissa on pitkään vakiintuneita demokratioita: Pohjois-Amerikassa, Euroopassa ja nyt myös Japanissa.

Yhdysvalloissa ja Italiassa oikeistopopulistit ovat jo tunnetusti päässeet hallitukseen, Trump jo toisen kerran. Isossa-Britanniassa ja Ranskassa he ovat gallupien kärjessä, Saksassa AfD on jo lähes saavuttanut CDU:n kannatuksen.

Tätä ei voi enää selittää kunkin maan erityispiirteillä, ei edes äänestäjien protestilla tai tietämättömyydellä. Oikeistopopulismi on synnyttänyt maailmanlaajuisesti levitettävän maailmankuvan, jonka kannattajat ovat tietoisesti valinneet. Olemme todistamassa vallankumousta.”

Kapitalismin kulta-ajasta äärioikeiston vallankumoukseen

Läntisessä maailmassa on menossa äärioikeiston vastavallankumous, joka on tuhoamassa liberaalin Euroopan ja Yhdysvaltojen demokratian. ”He haluavat päästä eroon koko liberaalista paketista”, toteaa Oxfordin yliopiston yhteiskuntatieteiden professori Jan Zielonka.⁵ Hänen mukaansa vastavallankumouksen tulilinjalla ovat feminismi, monikulttuurisuus, aborttioikeus, seksuaalisten vähemmistöjen oikeudet ja ympäristönsuojelu. Siellä elävät myös tavoitteet eräänlaisesta uusimuotoisesta poikkeustilavaltiosta autoritaarisine rakenteineen, rasismi ja näkemys linnake-Euroopan välttämättömyydestä sekä orastava ajatus etnisen puhdistuksen tarpeellisuudesta ja ”valkoisen ylivallan” etnonationalismista.

Nykytilannetta ei voi verrata ”historialliseen fasismiin”. Busse toteaa mielenkiintoisesti, että vertailukohtaksi tulee ottaa pikemminkin 1950- ja 1970-lukujen välinen aika. Kyseinen ajanjakso oli läntisen kapitalismin kulta-aikaa. Kapitalistisen teollisuusyhteiskunnan materiaalinen uusintaminen näytti turvatulta ja sen taloudellinen kriisialttius voitetulta. Ihmisten elämänlaatu parani, heidän palkkansa nousivat, työaika lyheni ja lasten paremmat koulutusmahdollisuudet antoivat työväenluokalle ja keskiluokalle varmuuden siitä, että seuraava sukupolvi tulisi elämään paremmin. Läntisen vasemmiston piirissä syntyi kuvitelma, että kapitalistinen talous oli muuttunut teknokraattisesti hallittavaksi hyvinvointikoneeksi, jonka kriisitön kehitys ja kasvu olisivat mahdollisia keynesläisin talouspoliittisin välinein sekä valtioiden ja suuryritysten yhteisillä pelisäännöillä. Pääoman ja työn luokkakompromssi kukoisti, mitä vielä vahvisti kulutusyhteiskunnan nousu.

Kapitalismin 70-luvun alussa alkaneeseen kriisiin oikeisto vastasi uusliberalistisella käänteellä, joka alkoi Chilestä 1973. Euroopaan se rantautui vuonna 1979 Thatcherin johdolla se sai vauhtia vuonna 1981 Reaganin johdolla Yhdysvalloissa. Tuloksena oli lähes koko länsimaailman taloudellinen ja yhteiskunnallinen liberalisointi, jollaista ihmiskunta ei ollut ennen kokenut.

Rajat hävisivät kaupankäynnissä, muuttoliikeessä ja yksilön emansipaatiossa. Yhdysvalloissa talouden ja wokeismin välille syntynyt hämmästyttävä liittouma oli tämän kehityksen huipentuma, ja se levisi luonnollisesti myös Eurooppaan.⁶ Se, että politiikka alkoi jossain vaiheessa jatkuvasti käsitellä seksuaalisten pienryhmien vaatimuksia, oli yksi niistä hetkistä, jolloin vasemmisto menetti osan keskiluokasta. Mutta enemmistön vastaus ei jäänyt odottamaan. Busse kirjoittaa:

”Demokratiassa voi tehdä monia asioita, mutta ei politiikkaa suuria ryhmiä tai enemmistöjä vastaan, ainakaan pitkällä aikavälillä. Oikeistopopulismi vetoaa potentiaalisesti niihin yhteiskuntaryhmiin, jotka ovat viime aikoina jääneet unohduksiin tai jopa joutuneet vastustuksen kohteeksi länsimaissa: työläiset, miehet, perinteiset perheet ja, erityisen vaikutusvaltaisesti, kotimaiset kansalaiset.

Tämä mahdollistaa äänestäjäkoalitioiden syntymisen, jotka eivät todennäköisesti katoa nopeasti, kuten oikeistopopulismin menestys nuorten keskuudessa osoittaa. Nuorisoliikkeenä se voi saavuttaa vaikutusvaltaa yhden tai kahden sukupolven aikana.”

Vasemmiston kurjuus

Globalisaatiokritiikki, joka aikaisemmin oli vasemmiston valtakuntaa, on kadonnut vasemmistolaisesta politiikasta. Vielä voidaan muistella suuria mielenosoituksia G7- ja G8-huippukokousten yhteydessä vuosina 1999 ja 2001. Saksalainen vasemmistopoliitikko Andreas Wehr kysyy: ”Mihin ovat kadonneet maailmanlaajuiset sosiaalifoorumit?” Ja jatkaa: ”Tuolloin syytettiin kapitalistisia suuryrityksiä siitä, että ne siirtävät tuotantoa ja siten myös verotuloja globaalin etelän maihin piittaamatta työntekijöiden elinolosuhteista, jotta ne voivat säästää palkkakustannuksissa, välttää sosiaaliturvamenot ja kiertää ympäristö- ja ilmastosuojelua koskevat vaatimukset. Nykyään Trump haluaa tuoda nämä työpaikat takaisin.”⁷

Vasemmisto on globaalisaatiokritiikin lisäksi jättänyt EU-kriitikin⁸ täysin äärioikeistolle. Euroopan vasemmisto on täysin kritiikittömästi sitoutunut EU:hun ja pitää sitä suurena sivilisaatioprojektina, jonka tavoitteena on kansallisvaltion ylittäminen. Osa vasemmistoa on pahoitellut Ison-Britannian eroa EU:sta, brexitiä, ja tuominnut sen väärään suuntaan johtavaksi askeleeksi.

Vasemmistolle ei ole ongelma, että EU kuluttaa 25–30 % kaikista maailmassa tuotetuista metalleista, vaikka sen osuus metallien maailmantuotannosta on vain 3% ja maailman väestöstä 6 %.⁹ Tosiasiassa ilman vanhoja siirtomaa-alueita EU:n jäsenvaltioilla ei ole juurikaan raaka-aineita. Tästä perspektiivistä EU:n ainoa keino säilyttää nykyinen tuotannon ja kulutuksen taso on sen muuntuminen selvästi imperialistiseksi suurvallaksi. Vasemmisto on täysin vaiennut työpaikkojen siirtämisestä EU:n sisällä Itä-Eurooppaan, ns. delokalisaatiosta. Vain AfD ja Le Penin Rassemblement National tuomitsevat sen edelleen.
Andreas Wehr kysyy: ”Eikö Nikolas Busse ole oikeassa, kun hän syyttää vasemmistoa siitä, että se keskittyy yhä enemmän ’pienten seksuaalisten ryhmien vaatimuksiin’?”

Wehr toteaa, että hänellä ei ole mitään sitä vastaan, ”että LGBTQ-liikkeen sateenkaarilippu liehuu julkisissa rakennuksissa Christopher Street Day -päivänä, sillä homot, lesbot ja transsukupuoliset ihmiset joutuvat päivittäin syrjinnän ja loukkausten kohteeksi”. Mutta hänellä on jatkokysymys: ”Ja entä naiset? Eivätkö hekin kärsi syrjinnästä ja väkivallasta? Miksi siis kansainvälisenä naistenpäivänä 8. maaliskuuta virastorakennuksissa ei liehu violetti lippu? Eikö punainen lippu kuulu sinne 1. toukokuuta, kuten sininen rauhanlippu 1. syyskuuta?” Mutta liberaaliksi muuttunut vasemmisto ei uskalla esittää tällaisia vaatimuksia.

Vasemmiston uutena ja vaikeana ongelmana on Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja sen tuottama kansainvälispoliittinen tilanne. Läntinen vasemmisto ei ole löytänyt sodan ja rauhan kysymyksissä omaa linjaansa, vaan se on pitkälti myötäillyt Natoa konfliktissa, mikä on johtanut rauhanliikkeen halvaantumiseen. Vasemmisto on myös kyvytön ilmaisemaan omaa linjaansa kasvavaan asevarusteluun ja nousevaan militarismiin, jotka tulevat johtamaan sosiaalivaltion täydelliseen alasajoon. Tämä kehitys tulee toimimaan fasismin kätilönä, jos vasemmisto ei kykene kyseenalaistamaan globalisaatiota, kasvavaa eriarvoisuutta, nykyistä taloudellisen kasvun politiikkaa, maailmantalouden vääristyneitä rakenteita, Natoa, militarismia ja asevarustelua ilmastokriisin aikakaudella. Vanha vasemmisto on kuolinkouristuksissa. Vasemmiston tulee löytää uudelleen itsensä.