Jakarta-metodi, dekolonisaatio ja uuskolonialismi – rikokset ihmisyyttä vastaan

Indonesiassa toteutetuilla laajoilla poliittisilla joukkomurhilla vuosina 1965/66 on ollut kauaskantoisia poliittisia, yhteiskunnallisia ja taloudellisia vaikutuksia niin maan sisällä kuin globaalissa politiikassa. Amerikkalaisen tutkijan Vincent Bevisin mukaan Jakarta-metodi¹ on poliittisten vastustajien tuhoamisohjelma, joka nimettiin Indonesian pääkaupungin mukaan. Se on nimitys suunnitelmalle tuhota fyysisesti kaikki Yhdysvaltojen vaikutuspiirissä olevat ’kommunistit’ järjestelmällisellä joukkomurhalla – vuosien 1965/66 ”Indonesian kansanmurhan” tapaan. Sitä käytettiin vähintään 23 maassa. Yksi keskeinen oli Operaatio Condor, jonka puitteissa tapettiin Argentiinassa, Boliviassa, Brasiliassa, Paraguayssa, Chilessä ja Uruguayssa vuosina 1975–83 noin 60 000 – 80 000 poliittista vastustajaa. Tavoitteena oli ”marxilaisten kumouksellisten toimien eliminointi”.² Argentiinan kuolemapartioiden johtaja totesi CIA:n kontaktihenkilölle toiminnan eroista: ”Me emme tarvitse miljoonaa kuollutta kuten Indonesiassa. Ongelma on ratkaistavissa kymmenellätuhannella.”

Jakarta-metodi oli Yhdysvaltojen ja lännen entisten kolonialististen valtioiden yksi olennainen väkivaltainen menetelmä kylmän sodan aikana omien asemien säilyttämiseksi, kommunismin patoamiseksi ja entisissä siirtomaissa todellisen dekolonisaation estämiseksi.

Kolonialismin purkautuminen ja länsi

Kolonialismi ja siirtomaaimperialismi olivat 1700-luvulta aina ensimmäiseen maailmansotaan voimissaan. Sotien välisenä aikana kolonialismi saavutti laajentumisensa yleismaailmallisen historiallisen maksimin. Toinen maailmansota merkitsi kolonialistisen vallan vähittäistä purkautumista ja Euroopan siirtomaavallan päättymistä vuoden 1945 jälkeen.

Euroopan siirtomaavallat eivät halunneet luopua siirtomaaimperiumeistaan. Vuonna 1950 eli vielä yli 2/3 maapallon väestöstä kolonialismin vallan alaisena. Luonnonvaroiltaan rikkaiden siirtomaiden oli tarkoitus tarjota resursseja, joita tarvittiin kipeästi metropolien taloudelliseen jälleenrakentamiseen sodan jälkeen. Sodan jälkeen Euroopan vallat yrittävät uudelleen voimistaa kolonialistista valtaansa Aasiassa ja Afrikassa. Mutta kehitystä ei voinut pysäyttää. Kaikkiaan 120 siirtomaata ja riippuvaista aluetta itsenäistyi siirtomaavalloista 1940-luvun ja 2002 välisenä aikana.

Lännelle asettui kysymys siitä, miten säilyttää kolonialistiset suhteet entisen emämaan ja itsenäistyneen siirtomaa välillä. Indonesian ensimmäinen presidentti Sukarno (1901–1970) totesikin, että ”kolonialismi esiintyy myös modernissa muodossa taloudellisena kontrollina, henkisenä ja konkreettisena fyysisenä kontrollina”. Länsi käytti näitä kaikkia säilyttääkseen valtaotteensa.

Brasilia 1964 – Jakarta-metodin ”prototyyppi”

Brasilian sotilasdiktatuurin pystyttäminen vuonna 1964 oli eräänlainen Jakarta-metodin ”prototyyppi” Latinalaisessa Amerikassa. Historioitsija Tanya Harmer totesi vuoden 1964 olleen ”käännekohta, joka muokkasi tapaa, jolla 1970-luvun ideologiset taistelut käsitteellistettiin ja taisteltiin.” Yhdysvaltojen lähettilään Lincoln Gordonin mukaan vuoden 1964 vallankaappaus oli ”1900-luvun puolivälin absoluuttisesti tärkein voitto vapaudelle”.

Yhdysvallat koki Brasilian kehityksen vaarallisena, koska Brasilian johto yritti löytää keskitien Washingtonin ja Moskovan välillä. USA:n lähettiläs Gordon varoitti, että Brasiliasta voi tulla ”60-luvun Kiina”.

Yhdysvallat käynnisti sotilasvallankaappauksen valmistelun. Tavoitteena oli luoda Brasilian armeijasta luotettava antikommunistinen voima Yhdysvaltojen kouluttamien upseerien avulla. USA:n strategiana oli armeijan johtoon vaikuttaminen ja tavoitteena antikommunistinen, sotilaallisesti johdettu valtio valtiossa.

USA:n tukeman vallankaappauksen tuloksena Brasilia koki 25 vuotta sotilasdiktatuuria. Brasilia auttoi antikommunistisen diktatuurin pystyttämisessä Chilessä, Boliviassa ja Uruguayssa. Tämän toiminnan tuloksena vuoteen 1976 mennessä suuresta osasta Latinalaista Amerikkaa oli tullut USA:n tukemien diktatuurien ”killing zone”, jonka uhrimäärä oli samaa luokkaa kuin Indonesian verilöylyn vuosina 1965/66.

Indonesian itsenäistyminen

Indonesia julistautui ensimmäisenä itsenäiseksi valtioksi toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1945. Indonesia on ollut 1600–1942 Hollannin siirtomaa ja Japanin miehittämänä 1942–45. Hollannin siirtomaapolitiikan yksi keskeinen elementti oli ollut rasismi. Lainkäyttö oli rajattu tiukasti ”rodun” mukaan.

Hollanti vastasi itsenäisyysjulistukseen sodalla, jota se kutsui ”poliisioperaatioksi”, joka vaati 100 000 indonesialaisen hengen. Hollanti joutui tunnustamaan maan itsenäisyyden joulukuussa 1949.

Yhdysvaltojen suhtautuminen itsenäistyneeseen Indonesiaan oli positiivinen. Presidentti Trumanin mukaan Sukarnon Indonesia on esimerkki kolonialismin vastaisesta liikkeestä, joka on riittävän antikommunistinen.

Iran oli vuosien 1951 ja 1953 välillä kansallistanut öljyvaransa, Tämä johti Britannian ja Yhdysvaltojen tiedustelupalvelujen toteuttamaan vallankaappaukseen maassa. Samalla muuttui USA:n suhde itsenäistyneisiin maihin. Indonesian presidentti Sukarno miellettiin kolmannen maailman vasemmistolaisesti suuntautuneeksi nationalistiksi. Yhdysvaltojen lähettiläs varoitti Sukarnoa, että ”Washington ei halua, että maanne liittyy ’kommunistiseen blokkiin’”.

Bandungin konferenssi 1955 ja dekolonisaatio

Sukarnon merkittävin saavutus oli Aasian ja Afrikan maiden Bandungin konferenssi vuonna 1955. Se oli maailmanhistorian merkkipaalu: ensimmäisen kerran ei-länsimaat maat kokosivat voimansa. Se on ensimmäinen ei-valkoisen väestön mantereiden välinen konferenssi ihmiskunnan historiassa.

Kokoukseen osallistuneiden kansoja yhdisti yhteinen kokemus kolonialismista ja rasismista. Sukarno julisti: ”Meitä yhdistää yhteinen vastenmielisyytemme kolonialismia kohtaan sen kaikissa muodoissa. Meitä yhdistää yhteinen vastenmielisyytemme rotuajattelua kohtaan.” Konferenssin osallistujat halusivat myös viestittää, että siirtomaavallan alla eläneiden kansojen passiivisuus on ohitse. ”Bandungin hengen” historiallinen perusta nojasi kolonisoidun maailman kansojen vapautustaisteluihin.

Bandung erosi täysin niistä eurooppalaisten järjestämistä konferensseista, joissa maiden rajoja siirreltiin kysymättä niiden kohteiksi joutuneilta valtiolta mitään. Näitä olivat Wienin (1815), Berliinin (1885), Versaillesin (1919) sekä Jaltan ja Potsdamin (1945) konferenssit. Bandungissa ei vedetty uusia rajaviivoja eikä sovittu alueluovutuksista, vaan annettiin alkusysäys uudelle dynamiikalle yli valtiorajojen. Konferenssin sanoma oli, että vasta itsenäistyneen maan ei ollut pakko valita puoliaan kylmässä sodassa idän ja lännen välillä. Itsemääräämisoikeuden ja rauhan vaatimuksen lisäksi Bandungin aikakausi sisälsi myös uuden kansainvälisen talousjärjestyksen siemeniä.

Operaatio tuhoaminen ja Indonesian joukkomurhat 1965/66

Länsi halusi pysäyttää dekolonisaatiokehityksen. Iranin (1953) ja Guatemalan (1954) vallankaappaukset olivat merkki siitä, että länsi kieltäytyi sallimasta uuden maailmanjärjestyksen rakentamista. Indonesian sotilasvallankaappaus 1965/66, joka johti kommunistien joukkomurhaan, oli eräänlainen kosto Bandungista.³ Yhdysvaltojen johto halusi tuhota Bandungin konferenssin hengen, koska se oli ”luonteeltaan länsimaiden vastainen” kuten Yhdysvaltojen ulkoministeri Dulles totesi.

Bandungin konferenssin lisäksi Indonesian sisäpoliittinen kehitys huolestutti Yhdysvaltoja. Vuonna 1955 Indonesiassa toteutettiin ensimmäiset vaalit. CIA rahoitti miljoonalla dollarilla maan antikommunistisia voimia. Tästä huolimatta kommunistinen puolue (PKI) sai 16 prosenttia äänistä. Yhdysvaltojen silloinen varapresidentti Nixon totesi: ”Demokraattinen hallitus ei ole todennäköisesti paras Indonesialle, koska kommunisteja ei voi lyödä vaaleissa. He ovat liian hyvin organisoituneita.” PKI:llä oli 3 miljoonaa jäsentä. Se oli maailman kolmanneksi suurin kommunistinen puolue. Sillä oli myös laaja ay-organisaatio ja yksi maailman suurimmista naisjärjestöistä Gerwani, jolla oli vuonna 1965 1,5 miljoonaa jäsentä.

Vuonna 1962 Washingtonin tavoitteeksi tuli Indonesian sitominen läntiseen blokkiin ja kommunistien vallan kasvun estäminen. Johnsonin hallituksen mukaan Indonesia oli ”tärkeämpi kuin Vietnam”, ja USA:n kansallisen turvallisuuden neuvonantajan mukaan Indonesian menetys olisi suurin isku sitten Kiinan menetyksen. Yhdysvaltojen ja Indonesian välit kiristyivät. Tonkininlahden tapaus 2.8.1964 lisäsi jännitteitä. Sukarno solmi diplomaattiset suhteet Pohjois-Vietnamiin ja hän korosti puheessaan akselia Jakarta – Phnom Penh – Hanoi – Peking – Pjöngjang.

Yhdysvaltojen lähettiläs Howard Jones totesi vuoden 1965 alussa poliittisen tilanteen perusteellisen muuttamisen edellytyksistä: ”Meidän näkökulmastamme voisi epäonnistunut PKI:n vallankaappausyritys olla tehokkain tapahtuma ohjata Indonesian poliittinen kehitys oikealle tielle.” Aikaisemmin Pakistanin lähettiläs oli raportoinut maansa ulkoministerille joulukuussa 1964, että hollantilainen salaisen palvelun agentti, joka työskenteli Natolle, kertoi läntisten tiedustelupalvelujen organisoivan ”kypsymättömän kommunistisen vallankaappauksen”, jonka jälkeen Indonesia olisi kypsä ”putoamaan lännen syliin kuin ylikypsä omena”.

Ratkaisevaksi katalysaattoriksi nousi 30. syyskuun liike (Gerakan 30.9), jonka johtajat olivat armeijan alempaa upseeristoa. He suunnittelivat seitsemän korkea-arvoisen upseerin pidättämistä. Kuusi pidätettiin ja surmattiin. Tämä julistettiin kommunistien vallankaappausyritykseksi. Edelleenkin on täysin epäselvää, kuka oli suunnitellut syyskuun liikkeen operaation.

Armeijan strategisten joukkojen johtaja kenraali Suharto otti vallan maassa 1.10. Armeija käynnisti Operaatio Penumpasan (operaatio tuhoaminen) ja armeijan lehti julisti: ”Tuhotkaa (PKI) juurineen”. Armeija vaati kansalaisia osallistumaan ja auttamaan kommunistien tappamisessa. Kuinka väärin monet kommunistit arvioivat tilanteen, osoittaa se, että alkuvaiheessa monet itse ilmoittautuivat viranomaisille ajatellen sen olevan viisaampaa.

Armeijan johto käynnisti propagandakampanjan, jolla pyrittiin demonisoimaan Indonesian kommunistinen puolue ja erityisesti sen naisjärjestö Gerwani. Armeija levitti tarinaa, jonka mukaan PKI oli ollut epäonnistuneen kommunistisen vallankaappauksen takana. Suharto ja hänen miehensä väittivät, että PKI oli vienyt kenraalit ja heidät oli tapettu demonisessa rituaalissa. He väittivät, että Gerwani-naisliikkeen jäsenet tanssivat alasti, kun toiset naiset kiduttivat ja silpoivat kenraaleja: leikkasivat heidän sukupuolielimensä irti, kaivoivat silmät ulos ja murhasivat heidät sitten.

Noin neljäsosa Indonesian väestöstä oli sidoksissa PKI:hin ammattiyhdistysten sekä kulttuuri-, nuoriso- tai naisjärjestöjen kautta, mikä teki yli kahdestakymmenestä miljoonasta puolustuskyvyttömästä siviilistä murhapogromin mahdollisia kohteita. Sotilaat kerskuivat myöhemmin murhanneensa kolme miljoonaa kommunistia. Tapettujen lisäksi ainakin miljoona ihmistä ahdettiin leireille. Noin 15 prosenttia vangeista oli naisia. Heihin kohdistettiin erityisen julmaa, sukupuolisidonnaista väkivaltaa, joka oli suoraa seurausta Suharton levittämästä propagandasta.

Yksi nainen kertoo siitä, miten osa kyläläisistä oli tullut heidän talonsa eteen ja vaatineet perhettä tulemaan ulos tai heidän talonsa poltetaan. Hänen miehensä tapettiin. Nainen riisuttiin alastomaksi ja hänen kaulaansa kiinnitettiin juliste: ”Olen kommunistipuolueen huora” ja toinen ”Olen noita! Kenraalien murhaaja!” Hänet kuljettiin läpi kylän ja sidottiin alastomana kyläyhteisön lipputankoon yöksi ja seuraavaksi päiväksi. Sen jälkeen hänet vietiin armeijan tukikohtaan, jossa häntä kuulusteltiin alastomana. Hänet päästettiin vapaaksi, koska ei voitu osoittaa hänen jäsenyyttään kommunistisessa puolueessa tai sen joukkojärjestöissä. Häntä vaadittiin tietyin välein ilmoittautumaan armeijan komentopisteessä. Usein hänet raiskattiin tässä yhteydessä. Käytännössä hänestä tuli sotilaiden seksiorja. Muistelmissaan hän toteaa: ”Minusta on tullut tyhjä hylsy. Ilman kehoa ja sielua, ilman tanssijan kehoa ja henkeä. Sitä taakkaa minun on kannettava viimeiseen hengenvetooni asti.”⁴

Yhdysvaltojen lähettiläs Green tiedotti 20.10. maansa ulkoministeriölle: ”Armeija työskentelee ahkerasti tuhotakseen PKI:n ja sille on annettava kunnioitusta toiminnan päättäväisyydestä ja järjestäytyneisyydestä, jolla he toteuttavat tätä välttämätöntä tehtävää.” Saksan liittotasavallan tiedustelupalvelu (BND) totesi 3.11.1965, että kommunistien murhaaminen ja muut antikommunistiset toimenpiteet ”olivat armeijajohdon huolellisesti valmistelemia.” Kesäkuussa 1968 BND:n silloinen johtaja Gerhard Wessel vahvisti – pöytäkirjojen mukaan – parlamentin luottamukselliselle valiokunnalle, että BND ei ollut ainoastaan tukenut Indonesian armeijaa ”PKI:n tuhoamisessa” neuvonantajilla, varusteilla ja rahalla. Wesselin mukaan myöhempi valtionpäämies Suharto antoi jopa ”suuren osan (…) operaation onnistumisesta” BND:n ansioksi.⁵

Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu CIA:n analyytikot olivat välittäneet tuhansien tosiasiallisten tai epäiltyjen kommunistien nimilistan Indonesian armeijalle. USA:n lähetystön poliittinen työntekijä Martens totesi: ”Tämä oli todella suuri apu armeijalle, Minulla on paljon verta käsissäni, mutta se ei ole peruste valittaa.” USA:n lähettiläs Green saattoi 14.1.1966 viestittää maansa ulkoministeriölle: ”Ennen 1.10.1965 oli Indonesia käytännöllisesti katsottuna aasialainen kommunistinen valtio” ja painotti. että ”PKI ei ole enää lähitulevaisuudessa tärkeä valtatekijä”. Hänen mukaansa armeijan tehokkaan toiminnan tuloksena ”puolueen poliittinen toimikunta ja keskuskomitean jäsenet on tapettu tai pidätetty ja arviot tapettujen puoluejäsenten määrästä nousevat useampaan sataan tuhanteen”. Kaikkiaan Indonesian joukkomurhissa surmattujen arviot liikkuvat 0,5 miljoonan ja 3 miljoonan uhrin välillä.

Indonesian sotilasvallankaappauksen globaali merkitys nykypäivänä

Vallankaappauksen ja vuosien 1965/66 joukkoteurastuksella on valtava vaikutus. Globaalin politiikan kannalta on tärkeää se, että Bandungin konferenssista käynnistynyt dekolonisaatio muuttui ja kääntyi uuskolonialismiksi. Dekolonisaatioliikkeen tärkeimmästä jäsenestä tuli uuskolonialismin perusta. Historioitsija John Roosa ilmasi asian seuraavasti: ”Lähes yhdessä yössä Indonesian hallitus muuttui intohimoisesta imperialismin vastustajasta ja puolueettomuuden kannattajasta kylmän sodan aikana Yhdysvaltain maailmanjärjestyksen hiljaiseksi ja myöntyväiseksi kumppaniksi.”

Bevinsin mukaan yksi merkittävä seuraus vallankaappauksesta ja joukkoteurastuksesta oli se, että ”Washingtonin antikommunistinen ristiretki tuhosi maailmanlaajuisen kehityksen vaihtoehtoiset mahdollisuudet”. Käytännössä tuhottiin vuosina 1964–66 mahdollisuus tasa-arvoisempaan maailmaan ja oikeudenmukaisempaan globaaliin talousjärjestelmään kapitalismin tuolla puolen. Bevis kirjoittaa: ”Ehkä kolmannen maailman maat olisivat olleet kykeneviä liittoutumaan ja taistelemaan globaalin kapitalismin sääntöjen muuttamisen puolesta. Ehkä ne eivät olisi enää lainkaan kapitalistisia.” Washingtonin ja hänen liittolaisten voitto Indonesiassa oli samalla vastaus Etelän yritykseen irtaantua valkoisten herruudesta. Indonesia ja dekolonisaation pysäyttäminen sementoi osaltaan nykyiset maailmantalouden eriarvoiset rakenteet.

Vuoden 1965 väkivalta oli käännekohta myös Indonesian historiassa. Sotilasdiktatuurin aika (1967–1998) on erottamattomasti yhteydessä kapitalismin voittokulkuun. Sotilasdiktatuuri poisti kaikki esteet pääoman ekspansiolta. Yhteiskuntaa ja taloutta määritti kombinaatio, jonka osina ovat kapitalistinen talousjärjestelmä ja poliittinen autoritarismi.

Suharton diktatuurin jäljet ovat nyky-Indonesian todellisuutta. Nykyäänkin rikosten peittely on Indonesiassa edelleen vallalla, ja uhrit tuomitaan edelleen rikoksentekijöiksi. Kommunistinen puolue on kielletty. Jakartan ”kommunismin petoksen museossa” kävijöitä muistuttaa teksti: ”Kiitos, että olette tutustuneet meidän muutamiin näyttelyesineisiin, jotka kertovat kommunistisen puolueen rikoksista. Älkää antoko koskaan enää tämän tapahtua”.

Naiset olivat puhdistusoperaation pääkohteena. Gerwani, joka tuolloin yksi maailman suurimmista naisten oikeuksia ajavista järjestöistä, hävitettiin vuonna 1966. Kommunistien tavoin jokainen nainen, joka on poliittisesti aktiivinen, nähdään vaarana Indonesian kansalle. Edelleen maassa esitetään ”kolmituntista elokuvaa” Gerwani-naisten ”hirviömäisistä teoista”. Aiemmin elokuva esitettiin aina televisiossa vallankaappauksen vuosipäivänä. Bevins toteaa: ”Suharton levittämä tarina iskee hermoon, sillä se koskettaa joitakin synkimmistä peloista… sukupuoliroolien vääristyminen, demonisten naisten suorittama hyökkäys vahvojen miesten sukupuolielimiin – hyvin kirjoitettu, taantumuksellinen kauhuelokuva…”

Länsimaiset tiedotusvälineet peittelivät Jakartan menetelmän aikana vuodesta 1965 lähtien tehdyt rikokset ihmisyyttä vastaan valheilla ja puolitotuuksilla, kuten ”riehumisilla”, ”sisällissodalla” tai ”kommunististen kansannousujen tukahduttamisella”. Yksi modernin historian suurista rikoksista ihmiskuntaa vastaan, Indonesian kansanmurha, ei ole millään tavalla osa läntisen maailman kansalaisten tietoisuutta.

Bandung herätti 70 vuotta sitten toiveen todellisesta dekolonisaatiosta, oikeudenmukaisesta globaalista talousjärjestelmästä. Se hukkui vuosina 1965/66 Indonesiassa veriseen joukkoteurastukseen ja sotilasdiktatuuriin, joka kesti aina vuoteen 1998. Indonesialaisten kommunistien ja heidän väitettyjen kannattajiensa joukkomurhaa ei ole tähän päivään mennessä todella arvioitu uudelleen.