Historia painolastina vai ”elämän opettajana”?

Helsingin yliopiston akatemiatutkija Timo Miettinen esittää mielipidekirjoituksessaan¹, että Eurooppa on ”kohtalokkaalla tavalla menneisyydestä kumpuavien tarinoiden vanki”. Erityisesti hänen mielestään Saksalle historiasta on tullut ”rasite, joka estää sitä toimimasta päättäväisesti hädän hetkellä”. Miettiselle historian painolasti koskee ennen kaikkea kykyä lisätä asevarustelua ja kiihdyttää Ukrainan sotaa. Tämä ilmenee siinä, että ”Saksa on empinyt varsinkin aiempaa tehokkaampien asejärjestelmien – ensin modernien taistelupanssarivaunujen, sittemmin pitkän kantaman ohjusjärjestelmien – toimittamista Ukrainaan”. Todisteena historian painolastin vahingollisesta vaikutuksesta Miettinen esittää saksalaisen parlamentaarikon toteamuksen hänelle vuonna 2022: ”Olemme aloittaneet kaksi maailmansotaa, emmekä halua aloittaa kolmatta.”

Miettiselle Saksan laaja Ukrainan avustustoiminta ei ole riittävää. Institut für Weltwirtschaft -instituutin Ukraina-tukiseurannan (Ukraine Support Tracker) mukaan Saksan Ukrainalle antama suora sotilaallinen, taloudellinen ja humanitaarinen apu oli tammikuun 2022 ja kesäkuun 2024 välisenä aikana 14,7 miljardia euroa, josta 10,2 miljardia euroa oli sotilaallista apua.²

Kohti kansallistunnon palautusta

Miettinen on tutkinut filosofiaa, aatehistoriaa ja modernin ajan Eurooppa-käsityksiä. Mutta hänen ymmärryksensä historiasta ja sen merkityksestä on ongelmallinen. Miettisen vaatimus Saksan historian opetusten unohtamisesta saisivat varmasti kättentaputuksia AfD:n kannattajakunnan piirissä.

Miettisen teesit Saksan historiasta politiikan turhana painolastina muistuttavat hyvin paljon 80-luvun ja 90-luvun alun saksalaisten uusnationalistien ja AfD:n edeltäjien puheenvuoroja. Tuolloin saksalaisten nousevien uusnationalististen ja äärioikeistolaisten ideologien mielestä jatkuva menneisyydestä selviytymisen pakko oli johtanut siihen, että saksalaiset muodostavat ”haavoitetun kansakunnan”. Saksalaisilta puuttui heidän mukaansa siksi kansallisylpeys. Sen vuoksi muun muassa sellaiset ominaisuudet kuten ”urhoollisuus ja kyky kärsiä (Leidensfähigkeit), usko valtioon ja velvollisuudentunto” olivat joutuneet ”eroosion” kohteeksi kuten kristillisdemokraattien ideologi H.-P. Schwarz totesi vuonna 1987. Vahingoittunut kansallistunto heikensi jo tuolloin heidän mielestään puolustusvalmiutta. H.-P. Schwarz kirjoittikin: ”Missä kansallistietoisuus korvataan syyllisyydentunnolla, on patriotismin denegeroituminen defaististiseksi pasifismiksi pitkälti ennakoltamäärättyä.” Konservatiivinen politologi Willms vaatikin ”historiakirjoituksen revisiota”. Hänelle antifasistinen tietoisuus merkitsi ”erästä saksalaisen identiteetin kaikkein pahinta vaarantamista”. Se oli ”kollektiivista itsevihaa”, joka voi olla vain ”identiteettiä tuhoava”.³

”Sotakyvykkääksi viidessä vuodessa”

Miettisen ei kannattaisi olla huolissaan saksalaisen militarismin hitaasta kasvusta. Sotapropaganda voi maassa hyvin valtamedian piirissä. Hyvänä esimerkkinä toimii liberaalipuolue FDP:n meppi, entinen Saksan parlamentin puolustusvaliokunnan puheenjohtaja ja Saksan suurimman asevalmistajan Rheinmetallin lobbari Marie-Agnes Strack-Zimmermann sekä Saksan lehdistön reaktio hänen puheisiinsa. Starck-Zimmermann väitti Putinin valmistelevan hyökkäystä Nato-maihin. Tämä julkaistiin suurena uutisena Stern-lehdessä⁴. Saksalainen valtamedia tarttui innokkaasti Starck-Zimmermannin näkemykseen. Saksalainen online-portaali julisti: ”Strack-Zimmermann varoittaa välittömästä Putinin hyökkäyksestä”. Berliinin toiseksi suurin lehti Tagesspiegel puolestaan kirjoitti: ”Tiedämme, että Putin valmistautuu” ja kertoi tiedon perustuvan Strack-Zimmermann varoitukseen Venäjän hyökkäyksestä Natoa vastaan. Konservatiivinen Die Welt -lehti yhtyi kuoroon: ”Strack-Zimmermann varoittaa Putinin hyökkäyksestä Natoa vastaan”. Samaa viestitti Yahoo News: ”Strack-Zimmermann varoittaa Putinin hyökkäyksestä ja vaatii suurempaa puolustusbudjettia (uutistoimisto AFP:ltä).” Ainoastaan valtamediasta Saksan lehdistöpalvelu dpa toteaa kriittisesti, että Strack-Zimmermann ”uskoo“ Venäjän hyökkäävän ja toteaa, että Strack-Zimmermann ei paljasta, mistä hän on tämä ”tiedon” saanut.⁵

Miettisen huolta pitäisi myös rauhoittaa Saksan puolustusministeri Boris Pistoriuksen (SPD) vaatimus ”sotakyvykkyydestä” (Kriegstüchtigkeit)⁶. ”Meidän on tultava sotakelpoisiksi”, vaati Pistorius puheessaan 29.10.2023. Termillä Kriegszüchtigkeit on ”kunniakas” pitkä historia saksalaisen militarismin historiassa. Ensimmäisen kerran kyseinen termi löytyy vuodelta 1826 oppikirjassa ”Preussin valtion historiasta kouluja ja itseopiskelua varten”. Todellisen renessanssin termi koki kansallissosialismin aikana Hitlerin ja Goebbelsin puheissa. Mutta Pistorius ei ole yksin termin kunnian palauttamisessa. Saksan armeijan johtohenkilö (Generalinspekteur) Carsten Breuer vaati helmikuussa 2024, että ”Saksan tulee olla viidessä vuodessa sotaan kykenevä”. Vaatimus on kuin natsi-Saksan keskeisestä sotaan valmistautumista käsittelevästä muistiossa vuodelta 1936, jossa vaadittiin: ”I. Saksan armeijan on oltava toimintakykyinen neljän vuoden kuluessa. II. Saksan talouden on oltava sotakelpoinen 4 vuodessa.”

Jos Friedrich Merz (CDU) valitaan kansleriksi, niin hän on luvannut välittömästi luovuttaa Ukrainalle pitkän matkan Taurus-ohjukset. Äärioikeiston ja militaristipiirien historiatietoisuus politiikan teossa etenee. Sotakyvykkyys on ajan muotisana ja puhe rauhasta ja diplomatiasta on leimattu putinismiksi.

Väkivallaton kasvatus nähdään ongelmana

Tavallinen saksalainen on vähemmän innostunut sodasta ja asevarustelusta.⁷ Mutta nuorison aivopesuun on kiinnitetty huomiota. Saksan armeijan kenraali Markus Kurczykin mielestä nuorison militarisoimisen esteenä on ollut se, että saksalainen yhteiskunta on toteuttanut pasifistista kasvatusta päiväkodista lähtien. ”Miten saadaan armeijaan mukaan nuoria, jotka on kasvatettu väkivallattomasti ja antiautoritaarisesti?” Armeija tarvitsee ennen kaikkea henkilöitä, jotka ovat valmiit tappamaan ja myös tulemaan tapetuiksi. Kurczykin mielestä nuorille tulee opettaa, miten väkivallan käyttö todella toimii. Saksalaisen yhteiskunnan ja Bundeswehrin päivänpolttava ongelma on: ”Miten kouluttaa sotaan?” Kenraali Kurczykin näkemyksen mukaan saksalainen yhteiskunta ja Bundeswehr ovat vastaavan ongelman edessä kuin Saksan liittotasavallan jälleenaseistamisen aikana, jolloin kaksi kolmannesta saksalaisista vastusti Saksan liittotasavallan jälleenaseistamista ja Natoon liittymistä. Kurczykin mukaan silloin onnistuttiin erittäin hyvin.⁸

Miettisen pessimismi tässä suhteessa ei ole paikallaan. Uudet tutkimukset osoittavat, että valtamedian ja politiikan aivopesu militarismin suhteen on saavuttanut mittavia edistysaskeleita. Nettijulkaisussa Soldat und Technik todetaan: ”Miljoonat sotilasikäiset vapaaehtoiset ovat valmiita puolustamaan Saksaa aseillaan. Ei voi olla puhettakaan, että puolustusvoimien palveluhalukkuudesta olisi ehdoton pula.”⁹

Herodots, historiakirjoituksen isä, näki historian ”elämän opettajana”. Elämme ilmastokriisin ja ydinaseiden aikakautta. Tässä mielessä eurooppalaisten tulisi miettiä vakavasti Brechtin varoitus vuodelta 1951: ”Suuri Karthago kävi kolme sotaa. Se oli yhä voimakas ensimmäisen kerran jälkeen, ja se oli yhä asumiskelpoinen toisen kerran jälkeen. Kolmannen jälkeen sitä ei ollut enää löydettävissä.”