2000-luvun alussa saksalainen tutkija Herbert Kitschelt luonnehti nousevia oikeistopopulistisa puolueita ”jälkiteollisen yhteiskunnan työväenpuoleiksi”. Aiemmin englantilainen sosiologi Ralf Dahrendorf oli ennustanut ”sosiaalidemokratian aikakauden” päättyvän. Nyt tultaessa 2020-luvulle nämä ennustukset näyttävät toteutuvan. Sosiaalidemokraattiset puolueet ovat kärsineet murskatappion vaaleissa Ranskassa, Itävallassa, Hollannissa, Italiassa, Saksassa ja useissa Itä-Euroopan maissa. Samaan aikaan äärioikeistolaiset puolueet ovat nousseet ”suurimman työväenpuolueen” asemaan Tanskassa, Norjassa ja Itävallassa ja ne kilpailevat vasemmistopuolueiden kanssa tasavertaisesti työväestön äänistä esimerkiksi Saksassa, Ranskassa ja Ruotsissa.
Euroopan vasemmisto on jälleen sen kysymyksen edessä, jonka Wilhelm Reich asetti vuonna 1932 Fasismin massapsykologia -teoksessaan: ”Mitä massojen ajattelussa ja asenteissa tapahtui, kun ne ryhtyivät seuraamaan puoluetta, jota niin objektiivisesti kuin subjektiivisesti johdettiin täysin työtätekevien etuja vastaan?” Miksi yhä useampi eurooppalainen äänestäjä – ja erityisesti työläisäänestäjä – antaa tukensa avoimesti oikeistoradikaaleille tai oikeistopopulistisille puolueille? Miksi vasemmisto ei enää poliittisesti saavuta työväenluokkaisia äänestäjiä?
Monissa Euroopan maissa erityisesti miespuoliset työläiset ja ammattiliiton jäsenet ovat antaneet äänensä radikaalin oikeiston liikkeille ja puolueille. Miksi näin tapahtuu? Tähän kysymykseen Jenan yliopiston sosiologian professori Klaus Dörre on etsinyt vastausta Saksan kehityksen valossa. Maata pidetään EU:n talousveturina, työllisyyden ja poliittisen vakauden mallina. Vuonna 2004 SDP:tä äänesti Saksassa 44 prosenttia äänioikeutetuista työläisistä. Vuonna 2016 luku oli enää 17 prosenttia. Viime vaaleissa työläisistä äänesti SPD:tä 24 prosenttia ja ay-liikkeen jäsenistä ainoastaan 19 prosenttia. Äärioikeistolainen Vaihtoehto Saksalle (AfD)- puolue ohitti työläisten kannatuksen osalta kirkaasti demarit. AfD:tä äänesti työläisistä 36 prosenttia ja ay-liikkeen jäsenistä 24 prosenttia. Vastaavat luvut vasemmistolaisen Linke-puolueen osalta ovat 23 ja 27 prosenttia. Paikallisvaaleissa AfD sai verrattuna muihin puolueesiin eniten työläisten ja työttömien ääniä. Miksi työttömät, työläiset ja ay-liikkeen jäsenet äänestävät puoluetta, jonka ohjelma on luonteeltaan avoimen äärioikeistolainen ja markkinaliberaalinen?
Yhteiskunnallinen kehitys ja työväestön poliittinen ajattelu
”Työllisyyden ihmemaassa” Saksassa on havaittavissa kolme avainkokemusta palkansaajien suuren osan kohdalla. Ensimmäinen näistä on kokemus kasvavasta sosiaalis-taloudellisesta eriarvoisuudesta yhteiskunnassa. Väestön rikkain promille omistaa 17 prosenttia kokonaisomaisuudesta; rikkain 10 prosenttia omistaa yli 64 prosenttia. Kuilu rikkaan ja köyhän välillä on kasvanut. Linken poliitikko Sahra Wagenknecht toteaa Saksan siirtyneen pääomafeodalismiin, jossa syntyperä ja sukutausta ovat tärkeämpiä kuin lahjakkuus ja ahkeruus. Sen lisäksi palkkaerot työläisten keskuudessa ovat kasvaneet. Puolet palkansaajista ansaitsee nyt vähemmän kuin 15 vuotta sitten.
Toinen perustavanlaatuinen kokemus on kasvava ristiriita loistavan työllisyystilanteen ja lisääntyvän sosiaalisen turvattomuuden välillä. Vuosien 1995 ja 2014 välillä työttömyysprosentti laski 9,5 prosentista 6,7 prosenttiin. Vuonna 2005 työttömyysprosentti kävi 11,7 prosentissa. Samalla työtekijöiden määrä on kasvanut vuosien 1991 ja 2014 välillä noin 3,7 miljoonalla. Saksasta on tullut OECD-maiden halpapalkkamaa. Halpapalkkasektorilla työskentelee 22-25 prosenttia työvoimasta. Viisi prosentti työntekijöistä tekee useampaa palkkatyötä selvitäkseen. Kolmas on vähiten huomioita herättänyt, mutta se on sosiologiprofessori Klaus Dörren mukaan merkittävin. Kaikki palkkatyöntekijät on alistettu ”sosiaalisen kuoleman” uhalla ”muutoksen, mobiliteetin, jatkuvan sopeutumisen ja uudelleenkoulutuksen peliin”.
Globalisaation ja finassikapitalismin myötä palkansaajilta ovat kadonneet tietoisuudesta monimutkaiset kausaaliketjut, jotka tuottavat nykyiset dramaattiset omaisuus- ja tuloerot. Kuka on riistäjä ja riistetty globaalissa finanssikapitalismissa? Ratkaisut, jotka vaikuttavat tehtaan tuotanto-oloihin, tehdään kaukana kansainvälisen yrityksen pääkonttoreissa. Tämä antaa nykyisin entistä enemmän tilaa erilaisille salaliittolaisteorioille. Samanaikaisesti sosiaalistaloudelliset rakennemuutokset ja työolosuhteiden prekarisoituminen ovat olennaisesti heikentäneet vasemmistoa ja ay-liikettä. Pitkään valtiohoitajaroolissa ollut sosiaalidemokratia nähdään yhä yleisemmin enemmän ongelman aiheuttajana kuin osana ratkaisua.
Teollisuustyöläiset ovat suuremmalta osin erilaisten arvonalennuskamppailujen objekti ja subjekti. Dörren mukaan edelleen kolmannes väestöstä voidaan laskea työväenluokkaan kuuluvaksi. Se, joka nykyisin laskee itsensä osaksi työväenluokkaa, alentaa itse omaa yhteiskunnallista merkitystään omassa tietoisuudessaan. Subjektiivisesti arvioi läntisessä Saksassa kuuluvansa työväenluokaan 23 prosenttia (2014) ja itäisessä Saksassa 36 prosenttia. Erityisesti itäisessä Saksassa kehitys on ollut dramaattinen. Vuonna 1990 luku oli vielä 57 prosenttia.
”Jokaisella saksalaisella on keskimäärin 3 300 euron perustulo [tarkoittaa tässä keskimääräistä palkka- tai muuta tuloa, toim. huom] – – Nyt kysyn, mikä minä olen? Enkö ole saksalainen? Olenko mitään? – – minulla on 1 600 euron bruttotulot – – Mitä sen kanssa voi tehdä? Sillä ei voi elää – –” Tässä Dörren mukaan ilmenee tärkeä kielellinen siirtymä. ”Olla saksalainen” ilmaisee samalla vaatimuksen ”normaalista” palkasta. Tässä vastauksen antanut työläinen ei välttämättä tunne olevansa syrjäytynyt. Hän haluaa olla ”normaali”. Mutta verrattuna keskipalkkaan hän ei ole normaali ja siksi hän on tyytymätön. Mitä heikompi on toive saavuttaa jotain jakotaisteluissa työläisen ja työnantajan välillä, sitä enemmän konflikti suuntautuu suoritusvalmiin kantaväestön edustajan ja oletetusti suoritushaluttoman ja kulttuurisesti integroitumattoman maahanmuuttajan väliseksi. Ay-aktiivisuus suuntautuu enemmän valmiudeksi toimia jako-oikeudenmukaisuuden puolesta, mutta myös vaatimukseksi maahanmuuton pysäyttämiseksi. Näitä vaatimuksia ei koeta ristiriitaiksi, vaan niistä tulee erilaisia akseleita samassa jakokonfliktissa.
Tämä näkyy aktiivisten ay-liikeen jäsenten radikaaleissa mielipiteissä. Voitokkaan työtaistelun jälkeen yksi ay-johdon jäsen totesi: ”Mielestäni pakolaiset on lähettävä kotiin. Se, joka tänne tulee, integroituu – – Sitä vastaan minulla ei ole mitään. Mutta ne, jotka tulevat – – ja ajattelevat voivansa sallia itselleen kaiken, on poistettava. Tämä ehkä kuulostaa tyhmältä ja kovalta – – Minulla ei olisi mitään ongelmaa sen kanssa, että (keskitysleiri) Buchwald otettaisiin jälleen käytöön. Piikkilanka ympärille, (pakolaiset) sisään ja me ulkona – – Tietysti sisällä tulisi toimia humaanisti…”
Pakolaiset nähdään myös turvallisuusriskinä. Sosiaalisen turvallisuuden diskurssista tuleekin oikealle suuntauvien työläisten arkiajattelussa keskustelu sisäisestä turvallisuudesta. Maahanmuuttajat nähdään potentiaalisina uuden vaarallisen luokan edustajina ja turvallisuusriskinä. Dörre toteaa, että vaatimus ”humaanista keskitysleiristä” on äärimmäisilmaus. Mutta se ei ole yksittäinen. Hänen mukaansa se ilmaisee laajalle levinnyttä mielipidettä työväestön keskuudessa. Yksi ay-liikkeen sihteeri ilmaisi asian seuraavasti:
”Se ei ole pelkästään pelko, se on erilaisten vaikutusten sekoitus, joka tekee työntekijöistä tyytymättömiä. Idässä useat elävät paikkakunnilla, joista vain lähdetään, eikä kaupungeissa, joihin tullaan. Voi olla vakituinen työpaikka ja ei ansaitse kuitenkaan tarpeeksi elääkseen siten kuin mediassa esitetään normaalielämä. Monilla on tunne, että he eivät enää selviydy kukoistavassa yhteiskunnassa. He ovat menettäneet yhteyden siihen. Näille ongelmille ei ole olemassa yhteiskunnallista julkisuutta. Työläiset eivät ole esillä julkisuudessa tai mediassa. Ja sitten tulevat pakolaiset, jotka saavat sen julkisuuden, jota he eivät saa. On rahoitusta, opettajia, henkilökuntaa kielikursseille ja ammatilliselle koulutukselle. Monien mielestä tämä on epäoikeudenmukaista. Siksi ei ole aktiiviselle ay-liikkeen jäsenelle ristiriitaista osallistua aktiivisesti lakkoon ja samalla mennä Pedigan mielenosoitukseen.”
Tulevaisuuden iso kysymys on: Kykeneekö vasemmisto muuttamaan vastaamaan yhteiskunnan kriisin ja nousevan äärioikeiston haasteissiin? Yhteiskunnan keskeinen kysymys on: Kenen hallussa ovat muutoksen avaimet? Ja millaisin näkemyksin vasemmisto voisi ottaa muutoksen avaimet haltuunsa?
